Sfumato

Kun kerran Misu kauniisti toivoo, niin enhän minä voi jättää osallistumatta. Kummasti tämä onkin väliin jäänyt, sentään kirjallisuusaiheinen ja - tässä vaiheessa heittäydyn vanhaksi höpiseväksi anekdoottisedäksi - Ray Bradburyn Fahrenheit 451:llä vieläpä itselleni mitä suurin merkitys. Jos Silmänkääntövankila olisi tv-sarja, nyt lurahtaisivat harput ja kuva siirtyisi väreillen pienen maalaiskunnan kirjastoon, jonka aikuistenosaston suurten hyllyjen välissä 11-vuotias pojanvesseli isoine silmälaseineen arkana ja eksyneenä vaeltelee. Taustalla Uguksen kertojanääni tarinoi leppoisasti.

"Olin kai 11- tai 12-vuotias, kun jouduin surukseni toteamaan, että kaikki kirjaston nuortenosaston tarjoamat Kolmet etsivät, Viisikot ja Seikkailu-sarjat oli luettu niin moneen kertaan että vain kansikuvaa katsomalla muisti kaiken mitä niissä tapahtui. Kaipasin uusia haasteita, enkä tiennyt mistä löytäisin niitä. Valitin ongelmistani kotona, ehkä ohimennen vihjaten että alkaisin olla jo tarpeeksi iso miehenalku siirtymään aikuisten kirjojen pariin, mutta, kuten ymmärrettävää on, oli aikuisten kirjojen osasto lamaannuttava jo tarjontansa määrän vuoksi. Miten tietäisin mistä kirjasta aloittaisin? Äitini tuli tässä vaiheessa apuun muistellen pitäneensä paljon Bradburyn kirjasta, jolla oli silloisesta minusta jännältä kuulostanut nimi Fahrenheit 451. Uskaltauduin ensimmäistä kertaa aikuistenosastolle kun tiesin mitä hakea ja suurinpiirtein mistä. Osasto B löytyi aikanaan, ja Bradburyt olivat kaikki siistissä rivissä, koska sellaisella paikkakunnalla niitä ei ilmeisesti juuri kukaan muu kuin äitini ollut koskaan lainannut. Lainasin kirjan vapisevin käsin; itse, koska tuohon aikaan kyseisessä kirjastossa asiakkaat saivat omatoimisesti raapustaa lainaajannumeronsa kirjan korttiin, lapsetkin, minun numeroni oli 1270. Kotona aloin lukea teosta, joka tuntui merkittävimmältä koskaan käsieni kautta kulkeneelta kirjalta. Sen kohdeyleisöksi oli tarkoitettu aikuiset. Tunsin itseni vieraaksi, sellaiseksi joka on uskaltautunut väärään seuraan, mutta jota ei sieltä kuitenkaan ajeta pois. Fahrenheit 451 oli ensimmäinen aikuisten kirja jonka luin, enkä sen jälkeen käynyt nuortenosastolla enää koskaan. Se oli menoa."

Ja siksi minua hämmentääkin tämä kysely, jossa heti aluksi kysytään: "Olet joutunut Fahrenheit 451:n maailmaan - mikä kirja haluaisit olla?", koska mikäli muistini ei ole muuttanut teoksesta joitakin oleellisia yksityiskohtia kuluneen kahdeksantoista vuoden aikana, poltetaan tuossa teoksessa kirjat roviolla. Kirja on siis viimeinen asia mikä haluaisin olla jos joutuin F451:n maailmaan, paitsi, no, okei. Mikä tahansa Arto Paasilinnan tai Ilkka Remeksen sarjatuote kävisi, mutta pitäisi saada takeet siitä että se varmasti poltettaisiin. Ja tuhkien päälle kustaisiin.

"Oletko koskaan ollut ihastunut fiktiiviseen hahmoon?", voi toki, kymmeniin, mutta jos omien tekstien hahmot jätetään laskuista, kohoaa muiden ylle kaksikko joka vei sydämeni eikä sitä kokonaan antanut takaisin koskaan: Jean Heglandin teoksen Suojaan metsän siimekseen pääosassa olevat sisarukset Nell ja Eva. Kirjalla on ollut minuun suunnattoman suuri vaikutus muutenkin, kuten voi muistiaan virkistää tästä syksyllä väsäämästäni kirjalistasta.

"Mitä luet tällä hetkellä?", pöydällä on Antti Tuurin Lakeuden kutsu, jota luen akateemisessa mielessä, sen suomalaiskuvasta pitäisi kirjoittaa essee. Ei välttämättä kiinnostavin koskaan lukemani kirja, vaikka Tuuri isäni suosikkikirjailijoihin lukeutuukin, mutta ehkä meidän välisemme sukupolviero vain on liian suuri. Vuoroaan on odottamassa Jari Tervon Rautapää, koska se löytyi ohimennen kirjastosta ja on ainoa Tervon romaani jota en vielä ole lukenut. Tervo on niitä sanankäyttäjiä, joiden lahjakkuutta voin vain nöyränä palvoa ja toiseksi jään omissa tekeleissäni kuitenkin.

"Mikä oli viimeisin kirja jonka ostit?", no siitä onkin aikaa johtuen opiskelijabudjetista. Taitaa mennä tammikuuhun, jolloin ostin kirja-alesta Jeffrey Eugenidesin Middlesexin. Järkyttävän hieno romaani, joka olisi ansainnut paikkansa kirjalistallani.

"Mikä on viimeisin lukemasi kirja?", Tuuri alkaa olla niin loppusuoralla että voisin sanoa sen. Viikonlopun aikana luin kahdessa päivässä Tervon Minun sukuni tarinan, joka oli juuri niin hyvä kuin millaisina ensilukemisen kokemukset vuosien takaa olivat mieleen jääneet.

"Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?", en mitään. En koskaan pääsisi lähtemään kun en kykenisi tekemään valintaa. Olen pahoillani, tämä on mahdoton kysymys. Ehkä ottaisin vain viisi riisiä tyhjää paperia ja kynän, kirjoittaisin itse tarvittavat teokseni. Ehkä siellä virikkeiden ja pakotteiden saavuttamattomissa saisi jotain valmista joskus, nimimerkki "Katkera".