Juna rakensi minut taas tänne pääkaupunkiseudulle, joka on ympäristönä luonnonläheisempää kuin mitä Turussa olen vielä missään nähnyt. Bloggailen Jutan luona aamun sileäksi ja jos ikkuna olisi auki, putoaisin pisaroihin. Täällä soi Edith Piaf, naapurissa karjuu tiikeri, talo arvailee omia valintojaan yön raukeina tunteina. Olisin herännyt helikopterin ääneen jos olisin nukkunut. Valoineen se parveili kerrostalon yli liian matalalta ollakseen todellinen, ja sen ilmanpaine silti värisytti ikkunoita, jotka toistivat roottorin liikkeet tärykalvona. Aamulla uskalsin kahvin laihemmaksi kuin eilen.
Aamun viimeinen uni oli pitkästä aikaa arvoituksellinen sukellus selkounen valtapiiriin. Lensin loputtoman lumihuippuvuoriston seassa ja joka huipun väliseen laaksoon kuvittelin erilaisia asioita. Ihmisiä, suuria jäisiä sfinksejä, kasvottomia patsaita, veden saartamia asuinrakennuksia. Lensin kaikkien ohi, ja joka kohteen kohdalla olin edellistä varmempi siitä että herään, pulssi korvissani, ja hengitys, omaksi luultu, mikä herättyä virhearvioksi osoittautui.
Piti osallistua pariin meemiin osoittaakseni olevani juuri se rento jätkä jona kukaan ei minua pidä, mutta puolivälissä vastausmaratonia kadotin punaisen langan ja lopulta kissa söi sen kokonaan. Pirskule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti