2.3.18

Kaikki mikä top 5, osa ensimmäiset

Juhlistaakseni iloista perjantaita aloitan uuden blogipäivitysten sarjan. Top viisi kaikesta. Mutta mistä kaikesta, te kysytte, ja miksi, varmasti myös, enkä väitä etteikö "miksi ketään kiinnostaisi" olisi sekään pois bloggajanurani tähän pisteeseen edettyään minuun kohdistuneiden kysymysten joukosta. Mutta kuten kaikessa, on tässäkin kyse sanojen muodostamisesta. En ehtinyt tänä aamuna kirjoittaa kirjaa kun piti hoidella puhelinasioita. Kello on 9.28, mikä minulle tarkoittaa että aamu on jo mennyt. En enää ole tarpeeksi keskittynyt voidakseni upota romaaniin, jotain on tehtävä. No hah, oikeasti teen tätä vain pysyäkseni lämpimänä. Asunnossani on 15 astetta, plussan puolella sentään. Kirjoitan pipo päässä, koska en voi kissan tavoin nukkua patterilla. Jääkellot ryömivät minua kohti lattian poikki kuin se tappava sormi meren pohjassa siinä yhdessä videossa.



Top 5 Iain Banksin kirjat:

1. Transition (2009)
2. Pelaaja (1988)
3. Stonemouth (2012)
4. The Bridge (1986)
5. The Business (1999)

Sillä kielellä listattuna jolla olen teoksen lukenut. Banks on edelleen minuun voimallisimmin tuotannollaan vaikuttanut kirjailija, enkä tarkoita sitä että olisin imenyt vaikutteita (varmaan olen), vaan ihan sellaista primitiivistä wau-tunnetta.

Top 5 lautapelit:

1. Battle Line
2. Talisman
3. Carcassonne
4. Karuba
5. Fungi

Kolme ikiklassikkoa, joita seuraa kaksi tämänhetken suosikkia, koska klassikkosarjaan nouseminen on nähtävästi hyvin vaikeaa. Kaikkia näitä olen viimeisen vuoden aikana pelannut paljonkin, paitsi Carcassonnesta taitaa olla pidempi aika, siitä perusversiosta siis.

Top 5 Suomen kaupungit joissa en ole käynyt:

1. Kotka
2. Kajaani
3. Porvoo
4. Maarianhamina
5. Lappeenranta

Hirveästi vielä kotimaassakin näkemistä, ja jotkut ihmettelevät miksen ole kauheasti ulkomailla reissannut. Ei tässä nyt ihminen joka paikkaan yhden elämän aikana kerkeä, piru vie. On niin kylmäkin.

Top 5 sienet joita bongasin viime syksynä kesätiluksiltani:

1. Kruunuhaarakas
2. Mustarousku
3. Ruskokärpässieni
4. Myyränhiippo
5. Pajupunakka

Haarakas oli upea näky vanhan hakkuupölkyn pinnasta kohotessaan. Myyränhiippo kansoitti ison pajun runkoa. Mustarousku taas on vanha tuttu, samassa portaanpielessä kuulemma 60-luvulta alkaen kasvanut. Tietää että maailma on mallillaan kun sen musta pinta syyslehtien alta pilkistää.

Top 5 tämänhetkiset uudet musiikkituttavuudet (with Youtube-bonus!):

1. Ween: Ocean man


2. Bent Knee: Hands up


3. OK Go: End love


4. Skinny Puppy: Killing game


5. Throbbing Gristle: What a day


Spotifyn käyttöön en koskaan oppinut, mutta viime aikoina olen selannut Rateyourmusicia ja sen perusteella Youtubea ja löytänyt paljon kaikkea sellaista, joka on jopa hiljalleen sytytellyt pahasti hiipumaan päässyttä kiinnostustani uutta ja ennenkuulematonta musiikkia kohtaan. Yllä viisi kappaletta artisteilta joiden tuotantoon pitää laajemminkin vielä tutustua. Mutta nämä ovat ne kappaleet joiden kohdalla on kolahdellut kovaa.



No eihän tämä päivä tästä oikein lähde nytkään. Vieläkö sitä viitsisi yhden mukillisen kahvia tehdä. Päässä suhisee jo kyllä kivasti. Eilen poseerasin kuvissa, kun tytär ilmoitti tekevänsä seuraavan esitelmän kouluun minusta. Aiempia aiheita tänä vuonna ovat hänellä olleet puhvelit, kissat ja koirat joten menen siihen jatkoksi kivasti.

19.2.18

Spock's passion

Olen viime aikoina salaa ajatellut yhtä ihmistä. Minkä ääneen kirjoittaessani huomaan vaikuttavani stalkkerilta. Se siitä. Siirryn kissan viereen ikkunalle, katsomaan Taka-Töölön harmaanvalkoista lakeutta. Se näyttää painokuvalta. Kirjan kannelta, mikä on kuin syytös. Etenen niin montaa kirjaa samanaikaisesti tällä hetkellä etten etene oikein mitään. Luettavien pino sohvan vierellä on kasvanut ihmisen korkuiseksi. Alimmat lienevät kasvaneet jo kiinni lattiaan; no, muutossa se selviää. Viime viikolla kävin katsomassa ihastuttavaa ylimmän kerroksen kaksiota tuossa kahden korttelin päässä. Minun lisäkseni katsomassa oli yksi kimppakämpäksi sitä etsivä opiskelija. Hänelle se sitten meni. Ei paljon naurata, jos nyt ei kauheasti kirpaisekaan. Olen siten tyyni, että mielipiteeni ovat aina etukäteen ratkaistuja. Päätän aamuisin ketä kohtaan tänään tunnen katkeraa ärtymystä. Yleensä itseäni. Tosin olen viime aikoina salaa ajatellut yhtä ihmistä. Hän taisi katsoa suuntaani kerran, tein asiaa vilkaista kelloa, kirjaa, kirjaimia jotka täyttävät edelleen muistivihkoja kuin turpoava kissanhiekka.

Helmikuu on aina vuoden kauhein kuukausi. Joka vuosi varmistun aina helmikuussa siitä ettei talvi lopu koskaan. Toisaalta talitintit vetelevät aarioitaan jo aika iloisina ainakin näillä kulmilla. Tai mistäpä minä tiedän vaikka tuskaansa huutaisivat. Pyytävät nopeaa kuolemaa. Eikä sitä niille suoda, paitsi kissa soisi ellei olisi ikkunaa välissä. Heijastumme kirjankansimaiseman ylle vieretysten. Kaksi harmaata. Olisimme kyllä helvetin ankean kirjan kansi.

14.2.18

Nomen non est omen

Muistaakohan kukaan muu kuin minä sellaisia 80-luvun ruokakauppaketjuja kuin Manteli ja Tenna? Noin vain ne katoavat kollektiivisesta tajunnasta, liukuvat sinne samaan hämärään jonne pikku hiljaa jokainen meistä. Digitalisaatio ei pelasta ketään. Siitä Mantelista minun ala-asteeni vieressä tuli myöhemmin Siwa, josta on jäänyt parhaiten mieleen miespuolinen myyjä. Hänellä oli tapana heittää jokin hauska vitsi jokaisen asiakkaan ostoksista, ja hänen ansiostaan lakkasin enimmäkseen käymästä Siwassa. Ajoin punamustan Fiat 127:ni sata metriä pidemmälle K-kaupan pihaan. Vuosia myöhemmin, sen vanhan Siwan jo ajat sitten lakattua olemasta kauppa, tuli siitä K-kaupastakin Siwa, kunnes Kesko osti kaikki Siwat ja lakkautti kaupan. Ja silti muistan Mantelin. Sen logo näytti karkkipussin logolta. Sen avajaisissa sai pullaa.

Tänään vietetään meidän kulttuuriimme kauhean huonosti istuvaa ystävänpäivää. Tai ehkä se istuu huonosti vain minun kulttuuriini. Tekevät koulussa ystävänpäiväkortteja kavereille, ja mikäs siinä kai. Parempi sentään kuin tuo jenkkiläinen romanttis-pakollinen huomiohakuisuus, joka on vähän sama kuin astuisi karkkipäivänä koiranpaskaan. Kyllä ottaisi aivoon.

Silti sitä ajattelee tällaisena päivänä kaikkia niitä hetkiä elämässään joina olisi voinut valita toisin. Ajattelee että olisiko sitten jossain toisenlaisessa tilanteessa. Luin Ylen sivuilta tutkimuksesta, jonka mukaan 100% yksin asuvista miehistä haaveilee parisuhteesta. En tiedä haaveilenko itse. Ei siltä tunnu. Olisi se ihan ok kai. Mutta että toivonko sitä todella, kaikkien epäonnistumisten jälkeen, se on vähän kyseenalaista. Olisihan se joskus kiva istua kylki kyljessä sohvalla ja katsella kissan oksentavan kenkään. Sitten tajusin että sen jälkeen kun olen viimeksi ollut missään fyysisessä kontaktissa kehenkään, olen kirjoittanut ja julkaissut kaksi kirjaa ja masennuin.

Siellä Fiatissani soi aina joko Beatles tai Eppu Normaali. Siellä tuoksui Wunderbaum ja bensa, sen lämmitys ei toiminut, eikä apukuskin ovi, eikä bensatankkia saanut auki ilman ruuvimeisseliä. Se sammui milloin minnekin, kerran kytkinvaijeri katkesi kesken ajon, kerran jäähdytinnestesäiliö räjähti. Pakoputki roikkui, ruoste söi autoa ruton lailla. Kojelaudassa luki "Honda".

Joskus parikymppisenä ajoin sillä mutkittelevaa metsätietä yöllä, vauhtia oli seitsemisenkymppiä, sammutin ajovalot.

Se tunne on jäänyt.

7.2.18

2009: Vuosi kuvina

Siirtelen kuva-arkistoani mediasta toiseen, mikä tarkoittaa lähinnä cd-levypinojen vaihtumista yhteen ulkoiseen kovalevyyn. Olen myös sikäli kahden tietokoneen loukussa, että vaikka aluksi yritin pyöritellä kuvatiedostoja myös Macilla, tämä osoittautui Windowsin näppäryyteen verrattuna niin epäkäytännölliseksi tahkoamiseksi, että olen suosiolla pitänyt tuon vanhan koneeni kuvankäsittelylaitteena. No, on se dvd-alustakin yhä. Mutta kirjoituskoneena tämä Macbook on maineensa veroinen kyllä.





Kokeilin onnistuisiko yhden vuoden tiivistämään noin tusinaan onnistuinempaan otokseen. Totta kai onnistui; omiapa ovat kuvani ja valintani. Vuonna 2009 (tätä vanhemmat otokset ovat hyvässä tallessa muistitikuilla, joiden olinpaikka tosin on hämärän peitossa) kuvasin vielä Sony Cybershot -pokkarillani, jonka ostin joulukuussa 2005 Turusta Kivikukkaron Anttilasta, ja joka reissasi aktiivisesti mukanani monenmoisilla reissuilla ja joka on sikäli tärkeä tekijä oman kuvaamiseni kannalta, että palautti digimuodon myötä valokuvaamisen osaksi arkipäivää. Filmikuvaamista olin jatkanut pitkälle 2000-luvun puolelle, mutta ennen tuon Cybershotin hankkimista se oli alkanut jäädä; kun vielä vuosituhannen alussa kuvasin kymmenisen rullaa vuodessa, olin 2005 taantunut ehkä yhden filmin vuosivauhtiin. Digikameroihin olin kyllä tutustunut jo paljon aiemmin; taisi olla vuonna 1997 kun ensi kerran napsin sellaisella otoksia kissoista, aika onnistuneita jopa. Mutta silloinen Fuji imi paristoja siihen malliin, että kahdesti päivässä sai vaihtaa uudet vaikkei mitenkään taukoamatta räpsinyt. Ei tuntunut kovin käytännölliseltä - lisäksi muistelen että kuvien siirtäminen tietokoneelle oli aikana ennen USB-liittimiä joltisenkin työn takana.




No, nämä vuoden -09 Cybershot-otokset kertovan minun viettäneen leppoisaa elämää, mutta rauhallisen pinnan alla myllersi: olin muuttamassa Helsinkiin, olin astumassa kaikesta tutusta tyhjän päälle. Olen tallentanut yksityiskohtia asioista jotka ovat katoamassa, valot ja varjot ovat kirkkaita. Olen uskotellut olevani pyrkimyksissäni selkeä, tavoitteitteni olevan kirkkaita ja johdonmukaisia. Mutta tytär, vuonna 2009 kaksivuotias, näkyy hänkin joko auringon ylivalottamana tai lavasteiden osin kätkemänä. Kissat ovat omana itsenään, ja kahvikupit.





1.2.18

Joku ihminen roikkui taivaalta

Olen tässä ollut rapiat puoli vuorokautta palkintoehdokkaana. Kyllä mykertää. Pistää ihmisen nöyräksi, mutta ihan pikkuisen rohkenen ylpeäkin olla. Otin kirjan äsken hyllystä. Selailin sitä, ensi kerran kuukausiin. Katselin tekstiä jonka kirjoittamisesta on jo aikaa. Vuosi sitten tahkottiin viimeisiä oikolukuja kustantajan toimitiloissa iltakahdeksaan. Silloin oli lievää epätoivoa ilmassa, mutta ehkä sellainen kuuluu asiaan. Nyt kun on samassa ehdokaslistassa kuin David Mitchell!!! on jotenkin sellainen olo että kaikki se kaaos ja konkretia, työ ja tuska, ilo ja raivo, kaikki se - - no, ei se saakeli turhaa ollut. Johonkinhan tässä tähdätään, ja jos ei nyt palkintoihin sentään, noin lähtökohtana, niin on se ehdokkuus mukava tunne silti. Mutta nyt jo vähän nolottaa tämmöinen avautuminen. Nooh, keittelen kahvia. Juhlasorttia. Huomennakaan tartte herätä aikaisin kun lakkoillaan.

30.1.18

Syyskuu 1993

Vielä seiskaluokalla kirjoittelin päiväkirjaani pohdintoja siitä mahtaisiko sekin yksi luokan tytöistä tykätä minusta. Nyt olen lukion tokalla, ja missä ajatukseni ovat? Fiktiossa. Entistä laajempia maailmoja tarjoamissa Pc-peleissä, joista sellaiset kuin Dune 2 ja Civilization toimivat pikemminkin kuin peleinä, jonkinlaisina mielikuvituskatalyytteinä käynnistäen vaihtoehtoisia maailmoja, skenaarioita, henkilöitäkin. Tarinoita. En tiedä luenko paljoakaan - viimeinen kirja jonka vuoden 1993 aikana merkkaan vihkoon luetuksi, on elokuussa loppuun saamani Stephen Kingin Se. Käyn kavereiden kanssa leffoissa, katson televisiostakin varmaan lähinnä elokuvia (mitä sarjoja tuolloin tulee muuta kuin Simpsonit?) mutta loppujen lopuksi hukun ennen kaikkea oman pään sisältä kumpuavaan fiktioon. Kirjoitan tarinoita jotka alkavat ja loppuvat ennen kuin koskaan pääsevät minnekään, tallennan Civilizationissa aikaansaamiani vaihtoehtomaailmoja diskettien täydeltä, vielä toisinaan saapuu jostain päin Eurooppaa iso läjä diskettejä kuusneloselle; kokoelmaani kartuttavia vanhoja pelejä ja demoja lähinnä - kuusnelosharrastukseni on taantunut keräilijäasteelle. Vai onko se taantumista, kenties kultivoitumista?

Ja vaikka maailmani tuntuu rajoittuneemmalta kuin aikoihin, tunnen toisaalta myös kuuluvani joukkoon tiiviimmin kuin aikoihin. Juurikin tämän lukion kakkosvuoden aikana meidän luokkaamme kehittyy tiivis omanlaistaan sanallista absurdihuumoria viljelevä porukkamme, jossa on hyvä henki ja joka saa aikaan sen, ettei aamuisin kauheasti jurpi lähteä kouluun. Oppituntien aikana piirtelen vihkoihini mikroskooppisen pientä maisemataidetta, kuolevia tikku-ukkoja ja pentagrammeja. Pelaamme ristinollaa niillä tunneilla joiden opettaja on tarpeeksi tympääntynyt välittääkseen. Kauhean vähän on mitään huolia tai stressiä, lukion läksytaakan hoitaminenkin on toiseen vuoteen mennesä jo muuttunut rutiiniksi. Mutta päiväkirjaan en kirjoittele enää mitään. Ei ole huolia tytöistä, ei koulusta, ei töistä tai muusta. Näpyttelen fiktioitani. Kehittelen maailmoja.

23.1.18

Elokuu 1993

Lukion toinen vuosi alkaa. Me kakkoset siirrymme viimeiseksi kahdeksi vuodeksi käytävän päätyluokkaan, lukion isoimpaan tilaan. Sen takaseinällä sijaitsee lukion minikokoinen kirjasto, jonka eteen sitten itsenikin asemoin suurimmaksi osaksi tätä kahta vuotta. Osasyy tähän paikanvaihdokseen on se, että saamme joitakin uusia oppilaita, kun muutama edellisvuotinen kakkonen päättää ottaa vuoden uusiksi, ja onneksi näin käy - lisätilan tarpeesta meille langennut kirjastohuone on jokseenkin viihdyttävä. Tämä on se paikka jonka muistan kun muistelen lukiota, joka on täten tiivistynyt niiksi kahdeksi viimeiseksi vuodeksi. On totisesti kuin muistissa olisi juuri tällä kohtaa taitos: lukion ensimmäinen vuosi tuntuu enää sumealta yläasteen jatkeelta, mutta kakkosluokasta asti kaikki on kirkkaammin taltioituneina kuvina, ehkä vähän kolmannen polven VHS-kopion tavoin värisevänä, mutta kuitenkin tunnistettavana, siinä on jo jotain samaa kuin allekirjoittaneessa on vuonna 2018, ja ehkä tämä on vain perspektiiviharha, mutta huojentava silti. Ettei kaikki sentään ajan kuluessa muutu toiseksi, vaikka melkein kaikki kuitenkin.

Huomaan nyt kirjoittaessani, että käytävän päässä sijaitseva luokkamme herättää mielleyhtymiä moneen suuntaan. Esimerkiksi kouluvuosiini: kaikki neljä luokkahuonetta joissa ala-asteen kuusi vuottani vietin, olivat oman käytävänsä päässä. Samoin kotiluokkamme yläasteella. Entä erilaiset väliaikaiset majoitustilat? Taannoinen ysiluokan leirikoulun asuinhuoneeni oli käytävän viimeinen huone, ja kun muutaman vuoden kuluttua astun armeijan harmaisiin, käy samoin: olen aakkosten alkupäässä ja päädyn patterimme kotikäytävän ensimmäiseen huoneeseen. Kun asun vuoden kansanopistolla, minun huoneeni on ensimmäinen joka tulee vastaan kun asuinkerroksen portaat on noussut.

Tämä kaikki herättää kysymyksen. Onko alitajuinen hakeutumiseni nurkkiin ja päätytiloihin syntynyt tästä hallitsemattomasta ajautumisesta reuna-alueille vai olenko onnistunut vaikuttamaan sijaintiini siihen tietoisesti pyrkimättä? Viimeiset seitsemän vuotta olen asunut kerrostalon ylimmässä kerroksessa, asunnossa jonka ovi on käytävän perällä, erillään kaikista muista, ainoana ovena sillä seinällä.

En tiedä mitä tämä kaikki tarkoittaa.

20.1.18

Kesäkuu - Heinäkuu 1993

Lukion ensimmäinen vuosi päättyy menestyksekkäästi, kun saan kevättodistukseen englannista kympin; saavutus, joka on viimeksi onnistunut ala-asteella. Siinä ei äidinkielen seiska paljon haittaa - totta puhuen millekään muulle numerolle (jotka vaihtelivat vitosesta kasiin) en varmaan uhraa ajatustakaan. Englannin tavoite oli saavutettu, se riitti, pakkasin kirjat kaappiin ja aloitin kesäloman. Joka alkoi tietenkin aika vahvasti uuden tietokoneen merkeissä. Heti kesäkuun alussa Raisa on viikon Kuopiossa, vanhemmat töissä - minulla on päivät aikaa pelata ja kirjoittaa, tosin painotus on vahvasti pelaamisessa. Tekstejä syntyy tasaisen hitaasti. Mielenkiinto niitä kohtaan hiipuu kesän aikana samalla kun hankin koneeseen äänikortin ja pelaaminen pääsee ihan tosissaan vauhtiin. Legend of Myra, Stunts, Civilization... Vierähtäähän siinä kesä. Lukemaan ehdin sen verran, että helmikuusta asti tahkoamani Sormusten herra pääsee viimein loppuun, ja on vaikuttava teos totta kai. Mutta ei alkuunkaan niin vaikuttava kuin Musta torni, jonka kakkososan luin heti sen ilmestyttyä toukokuussa, ja joka on nyt entistä korkeammalla kaikkien aikojen kirjojeni listalla. Lisää Kingiä tulee ahmittua loman kuluessa: ensin hieno Doloreksen tunnustus kesäkuussa, sitten heinä-elokuussa Se, joka on vallan räjäyttävä kokemus (ja toimi yhä vuonna 2017, kun sen uskalsin viimein uudelleenlukea).

Heinäkuun aikana käynemme jossain Pohjois-Suomessa ja/tai Norjassa lomalla, kuten tavaksi on tullut, ja todennäköisesti olen ainakin joitakin päiviä kirjastolla hommissa, vaikka mitään pitkää kesätyötä en olekaan hankkkinut. Tiedä olisiko sellaista mistään saanutkaan - lama rusikoi Suomenmaata nyt täysillä, ja heinäkuussa työttömien määrä ampaisee uusiin ennätyslukemiin. Mutta väliäkö sillä minulle. Vielä tämänikäisenäkin kesät ovat pitkiä, ja vaikka lapsuudesta moni asia on muuttunut, moni kesäperinne myös säilyy ennallaan: Raisan kanssa piirrellään sarjakuvia ja koiran kanssa tehdään niin pitkiä lenkkejä kuin nyt kuusivuotiaan bassetin kanssa voi - lähinnä siis maleksitaan kemikaalintuoksuisten hiekkateiden reunoilla (en tiedä mitä se tökötti on mitä niille kesäisin ruiskutetaan pölyämistä vastaan, mutta muistan yhä sen pistävän hajun) kun Lupsi mönkii ojanpohjalla nenä maassa kiinni. Elämä on aika helppoa, loppujen lopuksi.