Olen viime aikoina salaa ajatellut yhtä ihmistä. Minkä ääneen kirjoittaessani huomaan vaikuttavani stalkkerilta. Se siitä. Siirryn kissan viereen ikkunalle, katsomaan Taka-Töölön harmaanvalkoista lakeutta. Se näyttää painokuvalta. Kirjan kannelta, mikä on kuin syytös. Etenen niin montaa kirjaa samanaikaisesti tällä hetkellä etten etene oikein mitään. Luettavien pino sohvan vierellä on kasvanut ihmisen korkuiseksi. Alimmat lienevät kasvaneet jo kiinni lattiaan; no, muutossa se selviää. Viime viikolla kävin katsomassa ihastuttavaa ylimmän kerroksen kaksiota tuossa kahden korttelin päässä. Minun lisäkseni katsomassa oli yksi kimppakämpäksi sitä etsivä opiskelija. Hänelle se sitten meni. Ei paljon naurata, jos nyt ei kauheasti kirpaisekaan. Olen siten tyyni, että mielipiteeni ovat aina etukäteen ratkaistuja. Päätän aamuisin ketä kohtaan tänään tunnen katkeraa ärtymystä. Yleensä itseäni. Tosin olen viime aikoina salaa ajatellut yhtä ihmistä. Hän taisi katsoa suuntaani kerran, tein asiaa vilkaista kelloa, kirjaa, kirjaimia jotka täyttävät edelleen muistivihkoja kuin turpoava kissanhiekka.
Helmikuu on aina vuoden kauhein kuukausi. Joka vuosi varmistun aina helmikuussa siitä ettei talvi lopu koskaan. Toisaalta talitintit vetelevät aarioitaan jo aika iloisina ainakin näillä kulmilla. Tai mistäpä minä tiedän vaikka tuskaansa huutaisivat. Pyytävät nopeaa kuolemaa. Eikä sitä niille suoda, paitsi kissa soisi ellei olisi ikkunaa välissä. Heijastumme kirjankansimaiseman ylle vieretysten. Kaksi harmaata. Olisimme kyllä helvetin ankean kirjan kansi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti