Lukion ensimmäinen vuosi päättyy menestyksekkäästi, kun saan kevättodistukseen englannista kympin; saavutus, joka on viimeksi onnistunut ala-asteella. Siinä ei äidinkielen seiska paljon haittaa - totta puhuen millekään muulle numerolle (jotka vaihtelivat vitosesta kasiin) en varmaan uhraa ajatustakaan. Englannin tavoite oli saavutettu, se riitti, pakkasin kirjat kaappiin ja aloitin kesäloman. Joka alkoi tietenkin aika vahvasti uuden tietokoneen merkeissä. Heti kesäkuun alussa Raisa on viikon Kuopiossa, vanhemmat töissä - minulla on päivät aikaa pelata ja kirjoittaa, tosin painotus on vahvasti pelaamisessa. Tekstejä syntyy tasaisen hitaasti. Mielenkiinto niitä kohtaan hiipuu kesän aikana samalla kun hankin koneeseen äänikortin ja pelaaminen pääsee ihan tosissaan vauhtiin. Legend of Myra, Stunts, Civilization... Vierähtäähän siinä kesä. Lukemaan ehdin sen verran, että helmikuusta asti tahkoamani Sormusten herra pääsee viimein loppuun, ja on vaikuttava teos totta kai. Mutta ei alkuunkaan niin vaikuttava kuin Musta torni, jonka kakkososan luin heti sen ilmestyttyä toukokuussa, ja joka on nyt entistä korkeammalla kaikkien aikojen kirjojeni listalla. Lisää Kingiä tulee ahmittua loman kuluessa: ensin hieno Doloreksen tunnustus kesäkuussa, sitten heinä-elokuussa Se, joka on vallan räjäyttävä kokemus (ja toimi yhä vuonna 2017, kun sen uskalsin viimein uudelleenlukea).
Heinäkuun aikana käynemme jossain Pohjois-Suomessa ja/tai Norjassa lomalla, kuten tavaksi on tullut, ja todennäköisesti olen ainakin joitakin päiviä kirjastolla hommissa, vaikka mitään pitkää kesätyötä en olekaan hankkkinut. Tiedä olisiko sellaista mistään saanutkaan - lama rusikoi Suomenmaata nyt täysillä, ja heinäkuussa työttömien määrä ampaisee uusiin ennätyslukemiin. Mutta väliäkö sillä minulle. Vielä tämänikäisenäkin kesät ovat pitkiä, ja vaikka lapsuudesta moni asia on muuttunut, moni kesäperinne myös säilyy ennallaan: Raisan kanssa piirrellään sarjakuvia ja koiran kanssa tehdään niin pitkiä lenkkejä kuin nyt kuusivuotiaan bassetin kanssa voi - lähinnä siis maleksitaan kemikaalintuoksuisten hiekkateiden reunoilla (en tiedä mitä se tökötti on mitä niille kesäisin ruiskutetaan pölyämistä vastaan, mutta muistan yhä sen pistävän hajun) kun Lupsi mönkii ojanpohjalla nenä maassa kiinni. Elämä on aika helppoa, loppujen lopuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti