Kafka 1996-2007.
Ikävä on.
11.10.07
4.10.07
1982 - eikä mikään ollut sittemmin ennallaan
Neljännesvuosisata sitten silloisilla kotitietokonemarkkinoilla jo jonkin aikaa vaikuttanut Commodore Business Machines julkaisi seuraavan sukupolven tietokoneensa. Joo, olihan Vic 20 toki saavuttanut kohtalaista sukseeta varsinkin Yhdysvalloissa, mutta sen rinnalle oli nyt tulossa jotain häkellyttävästi suurempaa: yli kolminkertaisesti keskusmuistia! Kolmikanavainen ääni! (neljäs digi-äänelle eli nykykielellä sampleille) Eivät piruparat tienneet mitä heille tarjottiin.
Pysyvyyttä. Minusta on sydäntäliikauttavaa, että Commodore 64 porskuttaa edelleen, joillakin onnekkailla on vielä alkuperäinen laitteistonsa käytössä, meistä useimmilla on tuskin tilaa sen vaatimaan oheislaite- ja piuharumbaan. Vaan kyllähän minunkin Kuusneloseni edelleen tallessa on, se alkuperäinenpä hyvinkin, vanhempien luona vaatekomeron perällä pahvilaatikossa. Sen lisäksi pari muutakin, myöhemmin hankittua, niistä toisen sain vuonna 2001 vaihtokaupassa silloin omistamaani autoa vastaan. Ei asialleen omistautunut voi liikaa Kuusnelosia hankkia.
En käsittele maailman myydyimmäksi kohonneen kotitietokoneen vaiheita sen tarkemmin, en sanallakaan puutu sen edelleen varsin aktiivisena toimivaan underground-kulttuuriin demoineen ja tapaamisineen, en puutu liiemmin edes omaan historiaani koneen parissa. Näistä kaikista aiheista on kirjoitettu paljon, ja yleensä analyyttisemmin kuin mihin itse kykenisin. Mutta vuosi 1982. Neljännesvuosisata, se on paljon kun ajattelee, että neljännesvuosisata siitä taaksepäin oli 1957, ja ajatus tietokoneista kotona oli kai melko absurdi. Kehitys kehittyy. Liikaa ja aivan naurettavin harppauksin, tietenkin, mitä kai turhaan tässä vaiheessa enää sanon.
Suurin osa Kuusnelosista kautta maailman ostettiin pelaamista varten, ja mikäpä siinä, ihminen tarvitsee virikkeitä, ja tuohon aikaan pelit olivat vielä oivaltavia, sympaattisia ja helposti hallittavissa. Tai no, määriteltäköön "tuohon aikaan" vaikkapa vuosiksi 1984-1988, jonka äkkiä arvioisin Kuusnelosen kultakaudeksi. Noiden vuosien välillä ohjelmoijat, ideanikkarit, graafikot ja SID-äänipiirillä ihmeitä loihtivat muusikot venyttivät mielikuvitustaan äärimmilleen ja saivat kuuteenkymmeneen neljään kilotavuun mahtumaan oivaltavia, monimutkaisia, haastavia ja laajoja pelejä. Kuusikymmentäneljä kilotavua ei ole paljon. Tässä Silmänkääntövankilan etusivulla näkyvä teksti ei mahtuisi kerralla siihen.
Vuonna 1982 ei tietenkään vielä osattu kiristää ruuveja upouudesta tietokoneesta erityisen tiukkaan. Ei tajuttu mihin se pystyy, ei vielä vuosikausiin, mutta tuon syntymävuoden peleissä on teknisten puutosten sijasta aimo annos lapsenkaltaista innostusta, uuden median haltuunottoa, yritystä ja tietenkin paljon erehdystä. Kunnioitettavaa pioneeritoimintaa, sanalla sanoen.
En itse vielä tuolloin tietenkään tiennyt Kuusnelosesta tai tietokoneistakaan mitään. Ensikosketukseni oli vasta kolmen vuoden kuluttua kun kaksi luokkatoveriani sai Commodore 64:n suurinpiirtein samaan aikaan, omaani sain odottaa aina vuoteen 1987 asti, mutta kopioina liikkuvien pelien määrä oli toisaalta silloin jo useissa sadoissa, ja niinpä moni vanha helmikin tuli tutuksi. Tässä mukana olevat kuvat ovat sellaisista vuonna 1982 julkaistuista peleistä, joiden kanssa on itsekin tullut vietettyä nuoruudessa jonkin verran aikaa.
Hyvää syntymäpäivää Kuusnelonen, ja pitkää ikää.
Pysyvyyttä. Minusta on sydäntäliikauttavaa, että Commodore 64 porskuttaa edelleen, joillakin onnekkailla on vielä alkuperäinen laitteistonsa käytössä, meistä useimmilla on tuskin tilaa sen vaatimaan oheislaite- ja piuharumbaan. Vaan kyllähän minunkin Kuusneloseni edelleen tallessa on, se alkuperäinenpä hyvinkin, vanhempien luona vaatekomeron perällä pahvilaatikossa. Sen lisäksi pari muutakin, myöhemmin hankittua, niistä toisen sain vuonna 2001 vaihtokaupassa silloin omistamaani autoa vastaan. Ei asialleen omistautunut voi liikaa Kuusnelosia hankkia.
En käsittele maailman myydyimmäksi kohonneen kotitietokoneen vaiheita sen tarkemmin, en sanallakaan puutu sen edelleen varsin aktiivisena toimivaan underground-kulttuuriin demoineen ja tapaamisineen, en puutu liiemmin edes omaan historiaani koneen parissa. Näistä kaikista aiheista on kirjoitettu paljon, ja yleensä analyyttisemmin kuin mihin itse kykenisin. Mutta vuosi 1982. Neljännesvuosisata, se on paljon kun ajattelee, että neljännesvuosisata siitä taaksepäin oli 1957, ja ajatus tietokoneista kotona oli kai melko absurdi. Kehitys kehittyy. Liikaa ja aivan naurettavin harppauksin, tietenkin, mitä kai turhaan tässä vaiheessa enää sanon.
Suurin osa Kuusnelosista kautta maailman ostettiin pelaamista varten, ja mikäpä siinä, ihminen tarvitsee virikkeitä, ja tuohon aikaan pelit olivat vielä oivaltavia, sympaattisia ja helposti hallittavissa. Tai no, määriteltäköön "tuohon aikaan" vaikkapa vuosiksi 1984-1988, jonka äkkiä arvioisin Kuusnelosen kultakaudeksi. Noiden vuosien välillä ohjelmoijat, ideanikkarit, graafikot ja SID-äänipiirillä ihmeitä loihtivat muusikot venyttivät mielikuvitustaan äärimmilleen ja saivat kuuteenkymmeneen neljään kilotavuun mahtumaan oivaltavia, monimutkaisia, haastavia ja laajoja pelejä. Kuusikymmentäneljä kilotavua ei ole paljon. Tässä Silmänkääntövankilan etusivulla näkyvä teksti ei mahtuisi kerralla siihen.
Vuonna 1982 ei tietenkään vielä osattu kiristää ruuveja upouudesta tietokoneesta erityisen tiukkaan. Ei tajuttu mihin se pystyy, ei vielä vuosikausiin, mutta tuon syntymävuoden peleissä on teknisten puutosten sijasta aimo annos lapsenkaltaista innostusta, uuden median haltuunottoa, yritystä ja tietenkin paljon erehdystä. Kunnioitettavaa pioneeritoimintaa, sanalla sanoen.
En itse vielä tuolloin tietenkään tiennyt Kuusnelosesta tai tietokoneistakaan mitään. Ensikosketukseni oli vasta kolmen vuoden kuluttua kun kaksi luokkatoveriani sai Commodore 64:n suurinpiirtein samaan aikaan, omaani sain odottaa aina vuoteen 1987 asti, mutta kopioina liikkuvien pelien määrä oli toisaalta silloin jo useissa sadoissa, ja niinpä moni vanha helmikin tuli tutuksi. Tässä mukana olevat kuvat ovat sellaisista vuonna 1982 julkaistuista peleistä, joiden kanssa on itsekin tullut vietettyä nuoruudessa jonkin verran aikaa.
Hyvää syntymäpäivää Kuusnelonen, ja pitkää ikää.
30.9.07
Hiekkaa
Tytöt istuivat risteyksessä lähellä yliopiston oikeustieteen laitosta, nurmikolla, heidän naurunsa kuului kahden korttelin päähän, mutta eipä muuta ääntä tietenkään ollut. Hiljenivät kun lähestyin, katselivat toisiaan ja minua. Ehdin ajatella heidän olevan humalassa, siihen aikaan useimmat olivat, mutta en nähnyt pulloa kummallakaan. Toinen nousi seisomaan ja ojensi kätensä toiselle, joka kampensi itsensä jaloilleen. Käsi kädessä he lähtivät ylioppilaskylän suuntaan, pelästytin heidät kuin jäniksen. Ja viikkoa aiemmin kaksi humalaista miestä tuli pyytämään minulta vettä. Onko astiaa? he kysyivät, jotain johon kaataisin pullostani. Ei ollut, toinen ampaisi etsimään ja palasi hetimiten tienposkesta löytämänsä pahvituopin kanssa. Olin kaatamassa siihen kun hän käänsi sen ympäri, näytti tuopin pohjalle jäävää pientä syvennystä. Kaadoin sinne teelusikallisen ja miehet tyytyivät siihen, hilasivat itsensä läheisen baarin viileähkölle terassille, jolta kaikkia tuoleja ei vielä ollut syystalteen korjattu. Kun tunnin päästä kuljin siitä uudelleen ohi, ei heitä näkynyt. Kello lähestyi puolta viittä. Aamu ei valjennut. Tai se hirvittävän humalainen tyttö, joka tuli hissistä samaan käytävään jossa minä juuri kuljin, horjui ensin ja kun huomasi minut, yritti kävellä suorassa. Sanoi moi oikein kohteliaasti. "Kuule, osaatko sanoa missä on Tehtaankatu", mies kaupunkimaasturistaan kyseli. Tuomiokirkko löi kolmosta. Hän oli viidenkymmenen metrin päässä, opastin suuntaansa. Puutalon ikkunasta joku huuteli minulle, "helou helou", tosin myöhemmin epäilin kissaksi. Yhden asunnon kohdalla haisi kerran viikossa vanha viina, ikkunat olivat auki. Muistelin keinutuolissa kokemaani ja kirjoitin ylös osoitteita. Ajattelin piirtää karttoja kaupungista ja sen ihmisistä, sijoittaa sanottuja sanoja risteyksiin ja pihoille. Tuoli narahteli. Ilta laskeutui verhonrakoon, kuu hiveli ovenkarmia ja raahusti sitten ikkunastani pois, en muistanut montako vuotta sitten olin viimeksi käynyt ulkona. Työpöydällä kasa kirjoittamattomia kirjeitä. Pyytelin unohduksia anteeksi.
25.9.07
Briljanttimustaa ja paraoranssia
Repikööt siitä. Ajattelun tasolla olin tietenkin oikeassa, käytäntö osoitti valintani jälleen kerran vääräksi, mutta miten: universumi nauroi! Atomit eivät tyhjyydessään ihan äkkiä pysähdy, eivätkä ne väsy, ja hetkien välisissä tiloissa jaksoin itsekin, levänneenä... Silmänräpäysten aikana ehtii ajatella esimerkiksi ajan kulumista. Jos sekunnin pilkkoo osiin, saa pienempiä kokonaisuuksia, elinkaaria olennoille joiden todellisuutta me havaitsemme korkeintaan unissa; ja tietenkin: joillekin vuosi on aika jonka sisäänhengitys vie kun säpsähtää. Kymmenen vuotta. Sata. Kuusi miljardia ihmistä kiitää syöksyen kohti päätepistettään. Monet siinä vauhdissa sokeutuvat.
Lapsi on nyt yhdeksän ja puoli kuukautta vanha. Viikon verran hän on osoittanut minua sormella ja sanonut "I-Ä!". Kirjoitettuna se ei tunnu niin suurelta kuin mitä se kuitenkin on. Vangitsen sekunnin osia digitaalikennolle. Valon taittumista lapsesta lasiin, ja ruudulle. Varttuminen on dokumentoitu.
Kaksitoista vuotta ja neljä kuukautta sitten kirjoitin ylioppilaaksi, mihin hetkeen hajosi melko tiivis maalaiskunnan ystäväpiirini pirstaloituen ympäri maata. Tänään sain sähköpostia että olisi luokkakokousta tiedossa marraskuussa. Vieläkö sitä muistaa miten kaikkien niiden ihmisten kanssa toimi? Taantuuko vai yrittääkö taantua? Osaako olla sellainen kuin nyt ilman että kaikki muut ovat vieraita, ja entä sitten jos itse on vieras? Kaksitoista vuotta on kuitenkin puolet siitä eliniästä minkä kykenee muistamaan. Entä jos oli silloin ihminen joksi ei enää osaa palata?
Lapsi on nyt yhdeksän ja puoli kuukautta vanha. Viikon verran hän on osoittanut minua sormella ja sanonut "I-Ä!". Kirjoitettuna se ei tunnu niin suurelta kuin mitä se kuitenkin on. Vangitsen sekunnin osia digitaalikennolle. Valon taittumista lapsesta lasiin, ja ruudulle. Varttuminen on dokumentoitu.
Kaksitoista vuotta ja neljä kuukautta sitten kirjoitin ylioppilaaksi, mihin hetkeen hajosi melko tiivis maalaiskunnan ystäväpiirini pirstaloituen ympäri maata. Tänään sain sähköpostia että olisi luokkakokousta tiedossa marraskuussa. Vieläkö sitä muistaa miten kaikkien niiden ihmisten kanssa toimi? Taantuuko vai yrittääkö taantua? Osaako olla sellainen kuin nyt ilman että kaikki muut ovat vieraita, ja entä sitten jos itse on vieras? Kaksitoista vuotta on kuitenkin puolet siitä eliniästä minkä kykenee muistamaan. Entä jos oli silloin ihminen joksi ei enää osaa palata?
19.9.07
Armon vuonna
Mies käveli ruskeassa nahkatakissa parkkipaikan poikki minua kohti.
"Et kuule satu tietämään mitä kello on?"
"Vähän yli neljä", minä vastasin. "Ehkä vartin yli."
"Kiitos. Väsyttää ihan saatanasti. Pitäis varmaan mennä istumaan vähäksi aikaa."
Hän käveli ravintolan kesältä jääneiden terassikalusteiden suuntaan. Humalaista keski-ikäistä kohtaan ei ole ennen tuntenut sellaista surkua. Olisi pitänyt kysyä mikä miestä valvottaa, johan tässä on tottunut ettei siihen aikaan moni ole liikkeellä Ei ainakaan moni humaltumaton. Jos päiväsaikaankin olisi puolet tai enemmän kulkijoista kaupungilla humalassa, ajattelin, ja sitten en, piti taas mennä. Olla ajattelematta, mistä pidän. Tuomiokirkon kello löi varttituntinsa.
Minua pakenevat jänikset ja kissat. Koirat eivät öisin liiku, ne ovat kuin ihmiset, uinuvat paitsi humalaansa kärsivät. Känniset koirat. Viime yönä hymyilytti kun keltaiset kypäräpäiset miehet lähettivät kaikuvia sähkösalamoita Helsingintien varrelta taivaaseen, VR:n logo selässä. Poljin kotiinpäin jo silloin, ajoissa, vaikken enää osaa sanoa kenen mielestä. Kenen kellon mukaan ajassa.
Oikiksen varjosta näkee Otavan.
"Et kuule satu tietämään mitä kello on?"
"Vähän yli neljä", minä vastasin. "Ehkä vartin yli."
"Kiitos. Väsyttää ihan saatanasti. Pitäis varmaan mennä istumaan vähäksi aikaa."
Hän käveli ravintolan kesältä jääneiden terassikalusteiden suuntaan. Humalaista keski-ikäistä kohtaan ei ole ennen tuntenut sellaista surkua. Olisi pitänyt kysyä mikä miestä valvottaa, johan tässä on tottunut ettei siihen aikaan moni ole liikkeellä Ei ainakaan moni humaltumaton. Jos päiväsaikaankin olisi puolet tai enemmän kulkijoista kaupungilla humalassa, ajattelin, ja sitten en, piti taas mennä. Olla ajattelematta, mistä pidän. Tuomiokirkon kello löi varttituntinsa.
Minua pakenevat jänikset ja kissat. Koirat eivät öisin liiku, ne ovat kuin ihmiset, uinuvat paitsi humalaansa kärsivät. Känniset koirat. Viime yönä hymyilytti kun keltaiset kypäräpäiset miehet lähettivät kaikuvia sähkösalamoita Helsingintien varrelta taivaaseen, VR:n logo selässä. Poljin kotiinpäin jo silloin, ajoissa, vaikken enää osaa sanoa kenen mielestä. Kenen kellon mukaan ajassa.
Oikiksen varjosta näkee Otavan.
9.9.07
Suuren koneen pieni ratas
Kai se on tämänkin ihmispolon elämässä tullut aika maistaa kylmä kahvi ja astua ruusuun. Elämä virtailee, niin kuin tiedämme, ja aika, ja jossain niiden keskellä luovii ihminen tietään miettien mitä haluaisi, mitä toivoisi ja mihin toisaalta kykenisi, mihin olisi valmis ja mihin ei. Nykyihmisen harhaluulo on se, että päämäärä on tärkein, ei liike.
Soittelivat perjantaina että töitä olisi, ja huomenna sitten siirryn duunaripuolelle. Ei oman alan hommia tietenkään; satanelisenkymmentä opintoviikkoa ja kuusi vuotta akatemiaa ovat vain painolastina niskassa kun ei ole vielä valmiiksi asti päässyt. Eikä näillä näkymin pääse.
Kaivoin vanhan nahkatakkikuvan naftaliinista kun Mea sitä hiljan muisteli. Vuonna 2004 tiesin salaisuuden, joka nykyiseltä itseltäni on unohtunut.
Ajattele hiekkaan piirrettyä ihmisen ääriviivaa.
Soittelivat perjantaina että töitä olisi, ja huomenna sitten siirryn duunaripuolelle. Ei oman alan hommia tietenkään; satanelisenkymmentä opintoviikkoa ja kuusi vuotta akatemiaa ovat vain painolastina niskassa kun ei ole vielä valmiiksi asti päässyt. Eikä näillä näkymin pääse.
Kaivoin vanhan nahkatakkikuvan naftaliinista kun Mea sitä hiljan muisteli. Vuonna 2004 tiesin salaisuuden, joka nykyiseltä itseltäni on unohtunut.
Ajattele hiekkaan piirrettyä ihmisen ääriviivaa.
6.9.07
Töpöhäntä
eli "Turku on kuin sadussa asuisi, osa 20"
Viimeaikaiset pyöräilyprojektini kohteet ovat epäilyttävissä määrin olleet todellisen olemassaolevan paikkakunnan sijasta pikemminkin kuin jonkin lastenkirjan Mökkelispökkelis-kaupungin katuja. "Niilo Oravapuun polku", "Pollenkuja", "Suihkarintie". Eihän tuollaisia voi olla, kuulen teidän tuhahtelevan, ja kuitenkin ne ovat, Turussa, ja lopulta on saavutettu ylittämätön voittaja: Töpöhäntä. Muistan lapsena nähneeni Karin pilapiirroksen, jossa baskeripäinen ja liehuvakutrinen runoilija pohtii uusia kadunnimiä kaupunkiin, ja kävi mielessä josko Turussakin on runoilijat pistetty asialle. Sitten tajusin että paikallisten runoilijoiden palkkaus tähän hommaan tuottaisi edellämainitsemieni sijasta sellaisia osoitteita kuin Vitunkuja, Krapulantie ja Keski-ikäisyyttä kohti hiipuvan libidon polku. Ehdottomasti toteutettava idea siis!
Tämänkertaiseni alkoi matkalla Nummenmäkeen. Yritin suorittaa oikein sen reitin, jolle pyrkiessäni eksyin kolmisen kuukautta sitten matkallani Ilpoistentielle. Ja onnistuinkin, Karjakuja halkoi Nummen pohjoiseen ja eteläiseen puoliskoon, ja minä viilenevään syysiltaan matkasin asuintalojen keskellä vielä tässä vaiheessa tietämättä miten surrealistisiin kuvioihin tällä kertaa päätyisin.
Pääskyvuoren tornin mainitseminen alkanee jo tympiä lukijoitani, mutten voi auttaa asiaa; se oli Jaanintieltä nähtynä vahvimmin edukseen, ja sen juurelta pyöräillessä ei voinut olla miettimättä millaista olisi asua näissä taloissa, tämän Suomen kolmanneksi korkeimman rakennuksen monumentin katveessa. Se kiehtoisi! Mielikuvitus laukkaisi, eikä aina hyvässä mielessä!
No niikseen. Vähän aikaa poljin tuttua reittiä, kunnes tiukka vasen katkaisi ajatuksenjuoksuni siinä missä etenemisen. Hetkeksi hätkähdin tosiaan kun kaarsin Mustionkadulle, joskin baanoja nämä kadut täällä pikemminkin ovat, suurelle automäärälle suunniteltuja pellonhalkojia, ja niille pelloille on sitten joskus rakennuskantaa ilmestynyt, joskus ei. Olin menossa Lausteen suuntaan, mutten en ihan sinne vaan Huhkolaan, jossa Töpöhäntä sijaitsi. Jännitti hyvällä tavalla. Juuri tämä on ollut näissä pyörämatkoissa parasta: kohteet joista ei kerta kaikkiaan etukäteen tiedä; sillä vaikken ollut projektiani aiemmin käynyt esimerkiksi Pikisaaressa tai Runosmäessäkään, oli minulla näiden paikkojen olemuksesta kuitenkin selvä käsitys. Huhkolasta ei. Ohittelin outoja kimaltelevia laboratoriofirmoja, polkaisin metsäkaistaleen halki, muutaman komean vanhan maalaistalonkin sivuutin.
Sitten laskettelin miellyttävää alamäkeä Huhkolaan, ja ellei olisi ollut kauniisti kullankeltaisena rusehtava ilta-aurinko taivaalla tekemässä maisemasta omanlaistaan, olisin saattanut pettyä. Huhkola oli juuri sillä samalla tavalla hahmoton - tai vaihtoehtoisesti täysin tuttu - kuin Kohmo. Se oli persoonaton. Rivitaloja ja uusia, muttei liian, omakotitaloja omassa pilvilinnassaan metsikköön päättyvän tien varrella. Hyytävän hiljaista, taas kuin kulississa pyöräilisi. Karhunkatu johti kaarteeseen, josta Töpöhäntä löytyi, se jatkui nimensä veroisena kaduntapaisena viitisenkymmentä metriä rivitalon seinän viertä ja loppui itsekseen.
Huhkola on varmasti Turun syrjäisempiä kolkkia. Se on jotenkin niin omissa oloissaan, jotenkin niin omaan turvalliseen keräänsä kääriytynyt kaikkien suurten teiden ohittama sopukka, jossa suuret tiilitalot ovat ahtaasti toisissaan kiinni. Äänettömyyttä leikkasi vain metsäkaistaleen takaa kantautuva liikenteen kohina nelostieltä, se oli jatkuvaa. En haluaisi asua siellä. En pidä paikoista joissa ei voi tehdä mitään muuta kuin asua; jotka selvästi on suunniteltu sitä silmällä pitäen ettei kukaan edes halua siellä tehdä muuta, ja ettei kukaan voisi toivoa mitään parempaa kuin paikka jossa asua ilman että kukaan muu siitä tietää kuin ne toiset jotka asuvat siellä. Pyöräilin pois.
Ja saavuin outouteen. Olin etukäteen kartalta vilkuillut paluureittini sellaiseksi, että se kulkisi Biolinjan kautta; taas kerran oletin ajavani läpi teollisuusalueen, ja olihan tämä alue sentään nähtävä: missä muualla törmää sellaisiin kadunnimiin kuin Solukatu ja DNA-katu? Paikan oli pakko olla erikoinen! Ja olihan se, joskaan ei kuvittelemallani tavalla. Biolinjan alue oli ensinnäkin autio. DNA-katu oli ruohokentälle kääntyvä hiekkapolku vailla mitään, ja itse Biolinjakin halkoi enimmäkseen avaraa tyhjyyttä. Ihan miellyttävää tietenkin, ilta-auringon vielä viivähtelevässä lämmössä, eikä ihmisiäkään liikkunut. Vasta näillä main huomasin oudon sillan, joka ylitti jonkin purontapaisen tien itäpuolisella pellolla. Friikahtava rakennelma oli kuin mielenvikaisen teatteriesityksen lavaste, ja sellaisenaan tietenkin mitä mainioin löytö. Irvokkaat kasvokuvat rei'ittivät sillan kaidetta, ja massiiviset punaiset sydänkuviot kohosivat keskeltä korkeuksiin. En löytänyt selitystä, mutta silta vaikutti uudelta; sille vievä hiekkapolkukin näytti olevan hieman keskentekoinen, oikeastaan koko alueella näytti olevan käynnissä suurehko puistonvalmistusprojekti.
Jatkoin eteenpäin kuvattuani näkemääni, ja huomasin vasta sitten että koko Biolinjan ajan katutolpat olivat kirkkain päävärein maalatut ja jokaisen nokassa tuuliviirinä ihmishahmo, kaikki eri asennoissa, kymmenittäin niitä kaikkiaan oli. Ja sitten vielä toinen äskeisenlainen silta, nyt sinisellä keskusrakennelmalla. Koko paikka oli mielipuolisen karnevalistinen! Sijaitsemalla siellä missä sijaitsi se jotenkin korosti itseään; se oli pudonnut tänne vieraasta todellisuudesta. Melkein pelotti olla siellä, en tiennyt kuka katsoi.
Palasin tutummalle reitilleni lopulta, aiemmasta suuresta risteyksestä jatkoin nyt suoraan Kupittaan suuntaan ja sen teknologiakeskuksen tuttuun viileyteen huojennuin. On asioita joihin sentään voi luottaa, kuten teknologia ja sen kolkon kulmikkuuden ehdoton voitto villin luovuuden pelottavan ennakoimattomista ilmenemisistä. Huh.
Kahdennenkymmenennen pyörämatkan pituus: 12,6 kilometriä.
Tämänkertaiseni alkoi matkalla Nummenmäkeen. Yritin suorittaa oikein sen reitin, jolle pyrkiessäni eksyin kolmisen kuukautta sitten matkallani Ilpoistentielle. Ja onnistuinkin, Karjakuja halkoi Nummen pohjoiseen ja eteläiseen puoliskoon, ja minä viilenevään syysiltaan matkasin asuintalojen keskellä vielä tässä vaiheessa tietämättä miten surrealistisiin kuvioihin tällä kertaa päätyisin.
Pääskyvuoren tornin mainitseminen alkanee jo tympiä lukijoitani, mutten voi auttaa asiaa; se oli Jaanintieltä nähtynä vahvimmin edukseen, ja sen juurelta pyöräillessä ei voinut olla miettimättä millaista olisi asua näissä taloissa, tämän Suomen kolmanneksi korkeimman rakennuksen monumentin katveessa. Se kiehtoisi! Mielikuvitus laukkaisi, eikä aina hyvässä mielessä!
No niikseen. Vähän aikaa poljin tuttua reittiä, kunnes tiukka vasen katkaisi ajatuksenjuoksuni siinä missä etenemisen. Hetkeksi hätkähdin tosiaan kun kaarsin Mustionkadulle, joskin baanoja nämä kadut täällä pikemminkin ovat, suurelle automäärälle suunniteltuja pellonhalkojia, ja niille pelloille on sitten joskus rakennuskantaa ilmestynyt, joskus ei. Olin menossa Lausteen suuntaan, mutten en ihan sinne vaan Huhkolaan, jossa Töpöhäntä sijaitsi. Jännitti hyvällä tavalla. Juuri tämä on ollut näissä pyörämatkoissa parasta: kohteet joista ei kerta kaikkiaan etukäteen tiedä; sillä vaikken ollut projektiani aiemmin käynyt esimerkiksi Pikisaaressa tai Runosmäessäkään, oli minulla näiden paikkojen olemuksesta kuitenkin selvä käsitys. Huhkolasta ei. Ohittelin outoja kimaltelevia laboratoriofirmoja, polkaisin metsäkaistaleen halki, muutaman komean vanhan maalaistalonkin sivuutin.
Sitten laskettelin miellyttävää alamäkeä Huhkolaan, ja ellei olisi ollut kauniisti kullankeltaisena rusehtava ilta-aurinko taivaalla tekemässä maisemasta omanlaistaan, olisin saattanut pettyä. Huhkola oli juuri sillä samalla tavalla hahmoton - tai vaihtoehtoisesti täysin tuttu - kuin Kohmo. Se oli persoonaton. Rivitaloja ja uusia, muttei liian, omakotitaloja omassa pilvilinnassaan metsikköön päättyvän tien varrella. Hyytävän hiljaista, taas kuin kulississa pyöräilisi. Karhunkatu johti kaarteeseen, josta Töpöhäntä löytyi, se jatkui nimensä veroisena kaduntapaisena viitisenkymmentä metriä rivitalon seinän viertä ja loppui itsekseen.
Huhkola on varmasti Turun syrjäisempiä kolkkia. Se on jotenkin niin omissa oloissaan, jotenkin niin omaan turvalliseen keräänsä kääriytynyt kaikkien suurten teiden ohittama sopukka, jossa suuret tiilitalot ovat ahtaasti toisissaan kiinni. Äänettömyyttä leikkasi vain metsäkaistaleen takaa kantautuva liikenteen kohina nelostieltä, se oli jatkuvaa. En haluaisi asua siellä. En pidä paikoista joissa ei voi tehdä mitään muuta kuin asua; jotka selvästi on suunniteltu sitä silmällä pitäen ettei kukaan edes halua siellä tehdä muuta, ja ettei kukaan voisi toivoa mitään parempaa kuin paikka jossa asua ilman että kukaan muu siitä tietää kuin ne toiset jotka asuvat siellä. Pyöräilin pois.
Ja saavuin outouteen. Olin etukäteen kartalta vilkuillut paluureittini sellaiseksi, että se kulkisi Biolinjan kautta; taas kerran oletin ajavani läpi teollisuusalueen, ja olihan tämä alue sentään nähtävä: missä muualla törmää sellaisiin kadunnimiin kuin Solukatu ja DNA-katu? Paikan oli pakko olla erikoinen! Ja olihan se, joskaan ei kuvittelemallani tavalla. Biolinjan alue oli ensinnäkin autio. DNA-katu oli ruohokentälle kääntyvä hiekkapolku vailla mitään, ja itse Biolinjakin halkoi enimmäkseen avaraa tyhjyyttä. Ihan miellyttävää tietenkin, ilta-auringon vielä viivähtelevässä lämmössä, eikä ihmisiäkään liikkunut. Vasta näillä main huomasin oudon sillan, joka ylitti jonkin purontapaisen tien itäpuolisella pellolla. Friikahtava rakennelma oli kuin mielenvikaisen teatteriesityksen lavaste, ja sellaisenaan tietenkin mitä mainioin löytö. Irvokkaat kasvokuvat rei'ittivät sillan kaidetta, ja massiiviset punaiset sydänkuviot kohosivat keskeltä korkeuksiin. En löytänyt selitystä, mutta silta vaikutti uudelta; sille vievä hiekkapolkukin näytti olevan hieman keskentekoinen, oikeastaan koko alueella näytti olevan käynnissä suurehko puistonvalmistusprojekti.
Jatkoin eteenpäin kuvattuani näkemääni, ja huomasin vasta sitten että koko Biolinjan ajan katutolpat olivat kirkkain päävärein maalatut ja jokaisen nokassa tuuliviirinä ihmishahmo, kaikki eri asennoissa, kymmenittäin niitä kaikkiaan oli. Ja sitten vielä toinen äskeisenlainen silta, nyt sinisellä keskusrakennelmalla. Koko paikka oli mielipuolisen karnevalistinen! Sijaitsemalla siellä missä sijaitsi se jotenkin korosti itseään; se oli pudonnut tänne vieraasta todellisuudesta. Melkein pelotti olla siellä, en tiennyt kuka katsoi.
Palasin tutummalle reitilleni lopulta, aiemmasta suuresta risteyksestä jatkoin nyt suoraan Kupittaan suuntaan ja sen teknologiakeskuksen tuttuun viileyteen huojennuin. On asioita joihin sentään voi luottaa, kuten teknologia ja sen kolkon kulmikkuuden ehdoton voitto villin luovuuden pelottavan ennakoimattomista ilmenemisistä. Huh.
Kahdennenkymmenennen pyörämatkan pituus: 12,6 kilometriä.
4.9.07
Nonfigure of speech
Elämää rajaavat pienet seikat, kuten opintotuki, sen kaikki taivaasta tarjotut kuukaudet, ja niistä viimeinen, tänään tilille napsahtanut. Oi aikoja, ja minä kun luulin että seitsemännen vuoden opiskelijat ovat konkareita, professorin tietomäärällä varustettuja kaikenälyäjiä, joskin toki tuoreemmin ja täten paremmin katsantotavoin. Vaan nyt kun edellämainitunnen vuoden akateeminen pyrkyri minäkin olen, nähdään ettei kykenevyyteni briljanttiin ajatustuotantoon ole sanottavasti kuluneina hengailuvuosina kasvanut; ehkä jopa on ollut havaittavissa tietynlainen yliopistojargonin ja pakotettujen ajattelumallien aiheuttama kykenemättömyys aiemmankaltaisiinkaan ratkaisumalleihin, mistä on seurannut monenasteisen tyhjyydentunteen lipuminen oman maailmansaarekkeeni rantakiville. Myönnän että välillä tuntui siltä että tajuan missä mennään. Kun vuosi on seitsemäs ja tuet käytetty, huomaan etten enää. Tutkimus pyörähti ohitseni, byrokratia järjestelmineen ja prosesseineen vei voiton, ja melkein kuin sama tapahtuisi myös tärkeimpien asioiden kohdalla: en harmikseni ehtinyt tänä vuonna osallistua Portin novellikilpailuun, josta sentään kolme edellistä kontribuutiotani pokkasivat palkinnon. Mutta niin kauan kuin pyörässä riittää ketjua ja pienet valkoiset pillerit pitävät miehen järjissään, on tietenkin toivoa. Koska elämä on päättymätön ketju, ja jos minulta jää joku homma kesken, voi sentään luottaa siihen että joku toinen sen kyllä tekee. Ei silläkään niin väliä että kuka.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)