20.7.04

Pohjoinen puhuu

Pilvisenäkin taivas on kesällä kaunis, ja öisin voi kuulla ääniä jotka eivät ole kaikkien korville tarkoitettu. Siis jos kuuntelee tarkkaan. Olen sijainnut pian viikon verran Kokkolassa, ja järkähtämätön analyytikko kun olen, teen mielessäni vertailuja. Kuten: Kokkolan pääkirjasto vastaa tiloiltaan, viihtyvyydeltään ja toimivuudeltaan noin neljää ja puolta Turun pääkirjastoa. Tai siinä missä Turussa on joka korttelissa Herburger, on täällä joka korttelissa grilli. Se on havainnoista positiivisimpia, sillä perinteisen grillikioskin ympärillä leijuva tuoksu on erilainen kuin Hesburgerin lähes hajuttomaksi jalostettu kiertoilma. Grillin tuoksu luo mielikuvan kaupungista, joka ei ole vielä kokonaan menettänyt identiteettiään kasvottomien tuotemerkkiketjujen puristuksessa. Muita eroja: Turussa me opiskelijat palvomme Ristoranten mozzarella-pizzaa, täällä yksikään jolta kysyin, ei ollut tuotteesta koskaan edes kuullut. Kyllä niitä silti marketin altaasta löytyi, ehkä tässä näemme yliopistokasvattien hienostuneempien makutottumusten hitaan jalostumisen kohti puoliedullisia näennäisherkkuja. (Sivuhuomautuksena on todettava, että kun kerroin Ristorantea ostettavan silloin kun halutaan herkutella, kuului vastauksena että meillä on silloin tapana mennä ulos syömään. Ja siihen en sitten enää osannutkaan sanoa mitään.) Turussa on yksi ruma kävelykatu, täällä on monta kaunista. Ja täällä näkyy kaapelilta Botnia-tv, joka vastaa ohjelmistoltaan noin kahta kolmasosaa Turku-tv:stä, mikä on vähän. Tietokoneissa on kaikissa Astral Arrows, joka addiktoi pahemmin kuin turkulainen Tetris. Täällä soivat Cure ja Muse, mutta myös Absoluuttinen Nollapiste, pitkään ja hartaasti. Täällä nauramme Suljetun sanoituksille, Turussa ne ahdistavat. Täällä poseeraamme rienaavasti hautakivien yllä keskiyöllä ja otamme toisistamme digikameralla kuvia. Turussa ei tehdä niin.
 
Ja täällä Kokkolassa on sekä ihminen, joka kaappasi minun sydämeni lennosta kuin kipinän, että minun tulevaisuuteni hänen kanssaan. Turussa ei.
 
Sitä huomaa olevansa elämässään käännekohdassa, jossa alkaa ihan tosissaan ajatella sitä, mikä on tärkeää ja mikä ei. Ja minä perkele kun olen tähän ikään asti luullut, että niin käy vain kirjoissa. Jos koskaan on tarvetta kertoa kenellekään että tuntee elävänsä sadussa, niin no, nyt saattaisi ihan hyvin olla koittanut se hetki.
 
 
 
 
"Luojan tähden onpas hauska olla täällä
miten satuttiinkin olemaan niin
sekavalla päällä"
 
(Tuomari Nurmio / Luuta ja nahkaa) 
  
 

14.7.04

Mielenkohennus, eli "Fits like a glove"

Kun tässä päivänä muutamana on ollut mielessä että elämästä ehkä sittenkin vielä joskus tulevaisuudessa tulee jopa ihan elämisen arvoinen kokemus, niin onhan sitä tietenkin pakostakin alkanut miettiä sellaisia asioita kuin että lieneekö syy kesässä, vai onko oikeasti jokin perustavanlaatuinen muutos aivokuoren sisäosiin pesiytynyt. Muutos kun kuitenkin on jokaisen kohdalla tosiasia. Mikään tila ei ole milloinkaan pysyvä, joskus tuntuu että vähiten ne, jotka sellaiselta kiinteimmin näyttävät. Elämästä tulee toisenlainen käänteessä, jonka miettiminen ei jätä rauhaan, paitsi jos jättää sen rauhaan. Elämä on enimmäkseen hyvä asia. Sen minä sain tänä aamuna hänen silmistään nähdä.

Minulla on menossa henkilökohtainen mielenkohennuskausi. Nurkkiin on kertynyt seittiä, josta tuskin ovat hämähäkit vastuussa. Täällä asuu muunlaisia kulkijoita, ja niiden kuiske on kylmä kuin syys. Seittiä ne kutovat sormiensa päillä, kalpeilla kynsillään punovat jäykkiä rihmoja. Niiden alle helposti jää. Mutta viime yönä näin unta, jossa Tommi Liimatta tarjosi viinaryypyn ja istuin Rasmuksen Laurin kanssa tupakalla, ja kun siinä porukalla keskusteltiin, tulin kertoneeksi asioista joista harvemmin puhun. Herätessäni vankilaa huuhtoi sadevesi; se vei rihmat. Oli hyvä herätä.

Saako mistään kirjoittamastani enää otetta?
Ovatko aikakirjat hyllystäni kadonneet?
Lähtikö Ugus lomalle jättäen sivunsa heikkolahjaisen lomittajan hoiviin?

Kaikkiin kysymyksiin vastataan ajallaan. Suokaa minulle kuitenkin hetki heikkopäisyyttä. Minulla on menossa onnellinen kausi. Viime kerrasta on aivan liian kauan.


13.7.04

Rakkautta rannikolla

Mitäs se Ugus nyt noin... Kato, se on taas ihan tollanen outo. Se katsoo kuin koiranpentu.

No nyt se meni. Onpa sillä kiire. Mihin? Ei-mihinkään. Juuri sinne leijuvankaltaiseen epätilaan, se toivoo ettei sieltä koskaan tarvitsisi tulla pois.

Se on ihan sekaisin varmaan, rassuparka.

Kyllä se sieltä kohta taas ihmiseksi palaa kunhan ensihehku laskeutuu. Mut miten se on noin oudon näköinen? Olisko se ihan totta onnellinen?

Kun se alkaa ihmisestä tulla ulos niin se tulee kuin laulu.

Tänään minä rakastan teitä aivan jokaista.


9.7.04

Vanitas, eli "Suljettujen ovien muistolle"

Toisinaan on ihmisellä ideologisia kausia. Tämän kirjoitin, mikäli muistini ei valehtele, mitä se ei useinkaan tee, 23-vuotiaana:

Kaikki mitä luulet tietäväsi on valetta.
Olet irti yhteiskunnasta
koska yhteiskuntaa ei ole.
Kukaan ei voi vaikuttaa mihinkään.
Uskonnot ovat yleisin aivopesun muoto.
Jumalaa ei ole.
Raha, markkinatalous ja politiikka ajavat niiden asiaa jotka määräävät
etkä sinä kuulu heihin.
Kukaan ei kuulu heihin.
Historia on väärintulkintojen, valeiden ja satujen muodostama kudelma
vailla merkitystä.
Totuus ei löydy menneisyydestä.
Ihmiset ovat orjia.
Ihmiset ovat niiden orjia jotka pitävät yllä vuosisadasta toiseen tätä
järjestelmää
joka kieltää jokaiselle syntymälahjana kuuluvien voimavarojen käytön.
Vain hyvin harva elää.

Sisäinen valo
Sisäinen valo
Sisäinen valo


23-vuotiaana olin hämmentynyt, toiveikas, näin jälkeenpäin katsoen yllättävänkin itsevarma erilaisten sittemmin pilvilinnoiksi muuttuneiden asioiden suhteen. Olin taiteilija, sen olin ymmärtänyt, ja tiesin taiteilijuuteni olevan sekoitus kykyä nähdä kieli muovailuvahan kaltaisena ikuisesti muokattavana materiana ja herkkyydestä nähdä maailman hauraiden pintakerrosten alle. Ehkä olin eksynytkin. Silti jotkut yllä olevista havainnoista osuvat kohdalleen, joskin on muistettava, että kärjistyksiä ne olivat jo silloin. Pitkä aika siitä on kulunut. Tuntuu pidemmältä kuin niiltä neljältä vuodelta, jotka ovat menneet. Paljon ei ole tapahtunut, mutta kaikki ne vähät asiat ovat olleet valtavan suuria. Vuotta myöhemmin kirjoitin tämän:

Ohjeita kaksituhattaluvun ihmiselle.

Älä koskaan katoa.
Älä odota tulosta.
Vanno aina kostoa.
Muista pyhittää lepopäivät,
sillä mitään muuta sinulla ei myöhemmin enää ole kuin lepopäiviä.
Älä katso rakkaasi silmiin.
Valehtele.
Kierrä kaukaa ne polut,
joille jalanjälkesi ovat jo painuneet liian syvälle.
Viisastu hitaasti.
Unohda luoda uutta edes kerran viikossa.
Kunnioita edesmenneitä,
pelkkiä heitä.
Rantaudu kivikkoon.
Tunne olosi turhaksi.


Mitä yksi vuosi minussa muutti? Ainakin väsyin. Turhauduin. Jos joku näkee jälkimmäisessä tekstissä kyynisyyttä, sekin voi pitää paikkansa. Väsyminen nostaa kyynisyyden helposti esiin. Olin sen kuluneen vuoden aikana ollut elämäni ensimmäisen kerran humalassa, en jaksanut enää taistella vastaan. Olen myöhään syttyvää tyyppiä, kaikki on elämässäni alkanut myöhään. Musiikin löysin 19-vuotiaana. Ensimmäinen rakkaussuhde, minkä mukana ensisuudelma ja muu siihen liittyvä 22-vuotiaana. Humala 23-vuotiaana, samanikäisenä lopetin lihansyönnin. Yliopistoon 24-vuotiaana. Kahvinjuonnin aloitin 25-vuotiaana. Nyt olen 27 ja huomaan polttavani tummuvansinistä yötaivasta katsellessani parvekkeella joka ilta tupakan, kun vielä kaksi kuukautta sitten olisin pitänyt ajatustakin moisesta naurettavana. Mitä me etsimmekään näistä asioista, jotka näyttäytyvät toisille meistä arkipäiväisinä, kun toiset näkevät niissä pelkkiä poikkeustiloja ja raja-aitoja... toisille meistä muutokset ovat mahdottomia. Mitä useammin luen tuon jälkimmäisen tekstini, sitä todemmalta se vaikuttaa. Onko henkinen kehitykseni pysähtynyt 24 täytettyäni? Ja minä kun luulin... No jaa. Toisinaan tuntuu kuin lapsukaisena ihmettelisin tätä vastuuntuntoisten aikuisten maailmaa. Mutta mitä tein elämäni ensimmäisten 20 vuoden ajan? Riittääkö jos sanon, että lukemaan opin 3-vuotiaana, ensimmäistä kirjaani aloin kirjoittaa noin 5-vuotiaana käsin vihkoon (se oli nimeltään Naisjoukon seikailut) ja lopulta ensimmäisen romaanikäsikirjoitukseni kustantajan tyrmättäväksi lähetin pian 20 täytettyäni?

Siinä se vierähti.

Perkele.




"I can eat here every night
what the hell have I got to loose
got a crazy sensation
go or stay and I've got to choose
and I'll accept your invitation
to the blues"

(Tom Waits: Invitation to the blues)



"Kirotut tupakat"

(Ben Urich)



8.7.04

Mestari ja oppilas

Törmäsin sarjakuvaan, joka tuntuu kaipaavan tavallista perusteellisempaa analyysiä. Kyseessä on sivun mittainen Mikki Hiiri -strippi otsikolla Mestari ja oppilas (merkityksellistä muuten, että sarjakuvan päähenkilöksi on valittu Mikki eikä Hessu), joka on julkaistu Aku Ankan numerossa 5/1999. Ankkaa säännöllisesti lukevat tietävät nämä Manuel Gonzalesin piirtämät Mikki/Hessu-stripit, jotka ovat alunperin ilmestyneet sanomalehtisarjakuvien sunnuntaijaksoina viime vuosisadan molemmin puolin, ja joita on muutaman viime vuoden aikana väännetty Ankan sivun kokoiseen muotoon kiitettävät määrät.

Miksi valitsin analyysini kohteeksi juuri tämän sarjan? Siihen on syynsä. Sattumaa oli tietenkin se, että sain kätösiini Aku Ankan numeron 5/1999, mutta kun kannen takaa sitten paljastui Mestari ja oppilas ja olin sen epäuskoisena lukenut yhä uudestaan, kerran toisensa jälkeen, olin lopulta pakotettu kirjoittamaan. Kokemuksena sarjakuva on hirveä. Se lienee surullisin, ahdistavin ja kerta kaikkiaan musertavin sarjakuvamuotoon päätynyt tarina johon olen koskaan törmännyt, siis eräänlainen Dancer in the darkin Ankkalinna-versio. Ettekö usko? Lukekaahan tämä analyysini niin ymmärrätte.

(pahoitteluni siitä, etten voi tarjota itse sarjakuvaa lukijoilleni vertailukohteeksi; syy on tietysti se, että strippi lienee Disney-yhtiöiden copyrightin alainen... ja pieni vaikutus on silläkin, ettei käytössäni ole skanneria)

Mestari ja oppilas on päällisin puolin varsin yleiseen vitsikaavaan perustuva Gonzales-strippi (on syytä muistuttaa, että käsikirjoitukset eivät ole hänen; tämän sarjakuvan käsikirjoittajan nimeä ei lainkaan mainita), eli Hessu aloittaa elämässään jotain uutta ja erikoista, ja on siinä joko aivan liian hyvä tai järjettömän huono. Ehkä sen sellaisena voi lukea nytkin. Ei varmasti hauskimpia tämän lajin edustajia, mutta kyseessä on sivun mittainen vitsipala, mitä siltä voi odottaa?

Kuva kuvalta tehty tarkempi analyysi paljastaa sarjakuvan todellisen olemuksen, sen kirkkaiden värien ja hassunkuristen kuvien alle kätkeytyvän hirvittävän julmuuden.

Kuvassa 1 näemme Mikin ja Hessun, molemmat hymyilevät ja keskustelevat, he ovat jossain liikuntasalin näköisessä paikassa. Taustalla on kyltti "Hessun jiujitsu-koulu" (jiujitsu?). Mikki on valmis aloittamaan oppitunnin, Hessu on innostunut: "Kivaa, että sä olet mun eka asiakkaani". Hän näyttää hyvin iloiselta, nämä kaksi ovat ystäviä.

Kuva 2. Lähikuva Mikistä tarttumassa kiinni Hessun käsivarteen. Hän hymyilee selvästi leveämmin kuin äsken, sanoen "Muista, että olen aloittelija". Hessu näyttää hyvin hämmentyneeltä, hänen katseensa on kohdistunut Mikin käsiin, on selvää, että Mikki on tekemässä jotain täysin jiujitsuun kuulumatonta. Hänellä ei ole ollut aikeissakaan tulla tänne oppimaan jiujitsua. Se ei kiinnosta häntä.

Kuva 3. Mikki kiskaisee Hessun kädestä hyvin väkivaltaisen näköisesti, jopa niin voimakkaasti, että Hessun jalat nousevat ilmaan. Hessun ranne näyttäisi asennostaan päätellen murtuvan, minkä lisäksi hänen olkapäänsä lähtee sijoiltaan. "Mitä sä nyt?" Hessu kysyy hämmennyksen vallassa. Mikki ei sano mitään, mutta hänen ilmeensä viestii tiukasta määrätietoisuudesta. Hessun ihmetys on aitoa; Mikin käyttämä väkivalta ei liity miitenkään jiujitsuun, jota Hessun oli tarkoitus opettaa, eikä tämän yllättävälle purkaukselle ole syytä.

Kuvassa 4 Mikki heittää Hessun pää edellä lentoon, ilmeisesti kohti seinää. "UAAK!" huutaa Hessu, Mikin ilme on pirullinen, hän hymyilee, silmien asento on erittäin ilkeä. Hessun kasvot heijastavat puhdasta hämmästystä. Hän ei ymmärrä, miksi hänen ystävänsä pahoinpitelee häntä.

Kuva 5, ja Hessun pään ympärillä pyörivät tähdet kertovat hänen laskeutuneen nimenomaan päälleen. Hän lähestyy Mikkiä yrittäen poistaa tapahtuneen mielestään: "Sun otteesi pääsi lipsumaan". Hessun käsityskyky ei riitä käsittelemään tapahtunutta. Mikki on ollut aina hänen tärkein ystävänsä, tämä on liian järkyttävää hänen tajuta. Mikin ilme sen sijaan on kasvanut pirullisuudesta sadismiin. Hän ei sano mitään, mutta odottavassa asennossaan valmistautuu selvästi jatkamaan Hessun pahoinpitelyä.

Kuva 6. Totta kyllä, jälleen Mikki viskaa Hessun lentoon. Hän hymyilee yhä, nyt niin että hänen hampaansa näkyvät, silmien asento kertoo yhä siitä sadistisesta nautinnosta, jota tilanne hänelle tuottaa. Edelleenkään Mikki ei sano mitään. Hessu lentää korkealle ilmaan ja painaa kättään otsalleen.

Kuva 7. Ilmeisesti Hessu on jälleen laskeutunut päälleen, tällä kertaa vakavasti. Hän on todella huonossa kunnossa, hän hoippuu tasapainoaistinsa menettäneenä, minkä lisäksi hänen lihaskoordinaationsa ei näytä toimivan. Hessu on lisäksi menettänyt ajan- ja paikantajunsa. "Hohoi! Olen täällä", Mikki sanoo Hessun vieressä. Tämä kommentti on silkkaa ivaa, sillä se antaa vaikutelman, ettei Hessu omaa tyhmyyttään näkisi vieressään seisovaa Mikkiä, vaikka todellisuudessa Hessun vakava loukkaantuminen ja samanaikainen henkinen shokki ovat saaneet hänet sekavuuden tilaan.

Kuva 8 on surullisuudessaan pysäyttävä. Erittäin vakavista loukkaantumisistaan huolimatta Hessu alkaa pitää Mikille lupaamaansa jiujitsu-tuntia. Hän on edelleen vakuuttunut siitä, että Mikki on hänen ystävänsä, ja kykenemättä tajuamaan tätä järjetöntä pahoinpitelyä ja pilkkaa, hän haluaa antaa ystävälleen sen, mitä on luvannut. Hän kieltää asiat, joita ei halua kohdata, on kuin tilanteen raakuus liikkuisi Hessun ajatusten taka-alalla, mutta hän sysää sen pois. Mikki on hänen ystävänsä. Hessu ei välitä omista vammoistaan, vaan aloittaa tunnin pidon. Niin korkealle hän arvostaa Mikin. Tilanteen tekee tietysti paljon surullisemmaksi se, että Mikki todella on (kuten ensimmäisessä kuvassa selvisi) Hessun ensimmäinen asiakas. Siis: Mikki on nähnyt Hessun aloittavan uuden bisneksen, puhkuvan lapsenmielistä innostusta, ja päättänyt lannistaa tämän heti alussa. Miksi? Mikin ilmeet kuvissa 2-6 kertovat syyn. Pelkkä sadismi. Mikin ja Hessun ystävyyden olemus paljastuu nyt. Hessu on naiivina ja tavallaan lapsenkaltaisena olentona pitänyt Mikkiä aina parhaana ystävänään, kun taas Mikki liikkuu Hessun seurassa vain voidakseen pilkata ja nöyryyttää tätä; ilmeisesti lisänautintoa tulee siitä, ettei Hessu koskaan tajua asioiden todellista laitaa. Tämä ruokkii Mikin ylemmyydentuntoa, kenties hän kertoo ystävilleen illanistujaisissa tarinoita tavoista, joilla hän on nöyryyttänyt Hessua, joka aina uudestaan palaa hänen luokseen. Tässä kuvassa mikki katsoo kun Hessu alkaa vääntää itseään jiujitsu-asentoon ja sanoo "Rauhallisemmin!" kuin nyt syyttäen Hessua kaikesta tapahtuneesta, laittaen vammat tämän omalle kontolle.

Kuva 9 päättää sarjakuvan paljastaen Mikin ilkeyden laajuuden. Mukiloinnin seurauksen pahoin loukkaantunut Hessu on yrittäessään näyttää jiujitsu-liikkeitä onnistunut saamaan itsensä jumiin - ei mikään ihme kun ottaa huomioon, että Mikki mursi hänen raajojaan, minkä lisäksi kuvassa 7 näyttäisi Hessun niskakin olevan jotenkin vinossa. Hän on lisäksi tainnut vajota tiedottomuuteen, eikä sekään ole yllätys, laskeutuihan hän peräti kahdesti päälleen pitkän ilmalennon jälkeen. Mikille tämä fyysinen ruhjominen ja henkinen murskaaminen ei ole riittänyt. Hän on nostanut Hessun kottikärryille, ja lähtenyt kuljettamaan tätä pitkin katuja. Tätä on syytä pysähtyä miettimään. Mikki ei soittanut ambulanssia, mikä tietenkin olisi ollut optimivaihtoehto. Hän ei soittanut kenellekään tutulle ja pyytänyt käymään katsomassa Hessua sitten kun ehtii. Hän ei edes jättänyt tätä lojumaan oman onnensa nojaan jiujitsu-salin lattialle. Ei, Mikki on todellakin nostanut Hessun kottikärryille (kiire hänellä ei ole ollut, sillä hän on ehtinyt pukeutua arkivaatteisiinsa aina punaista rusettia myöten) ja tässä sarjakuvan viimeisessä kuvassa hän esittelee tajutonta ja vakavasti loukkaantunutta Hessua pienelle pojalle, veistellen samalla vitsiä umpisolmusta. Sarjakuva ei näytä sitä, kuinka kauan Mikki kierrättää Hessua, kuinka monille hän tämän absoluuttista nöyryyttämistä vielä naureskelee, mutta on helppo päätellä sen jatkuvan vielä pitkään, ja loppuvan Mikin vain yksinkertaisesti kipatessa tajuttoman Hessun kottikärryistä pois.

Tekee pahaa. Teki silloin kun aloin tätä sarjakuvaa tarkemmin analysoida (exme osallistui!) ja tekee taas. Hessu on yksinäinen hahmo, joka ei merkitse Mikille mitään; hän on pelkkä klovni, säälittävä, kiusattava häviäjä, muutamien naurujen arvoinen. Hessulle Mikki taas on hänen paras ystävänsä, ilmeisesti jatkuvasta nöyryytyksestä huolimatta. Hän on jäänyt tavallaan Mikin vangiksi ansaan, josta ei pääse pois. Mikki on aina paikalla hänen yrittäessä aloittaa yksinäisessä elämässään uusia asioita, ja aina hänen suunnitelmansa kaatuvat. Muita ystäviä Hessulla ei juuri ole. Ehkä Mikki on kertonut Hessulle tämän olevan epäsosiaalinen, kenties jopa muille vaaraksi. Hessu luottaa parhaaseen ystäväänsä, eikä edes yritä tutustua muihin. Mikki nauraa. Kutsuu Hessun taas luokseen, lyö häntä. Nauraa taas. Hessu itkee itsensä uneen joka yö. Hänen jiujitsu-kouluunsa ei koskaan tule toista asiakasta, ja Hessu nostaa kyltin alas vuokraamansa salin seinältä. Hän raahautuu kotiin ja näkee unta, jossa hän ja Mikki istuvat yhdessä iltaa kuistilla, kukaan ei lyö ketään, kukaan ei pilkkaa, heillä molemmilla on hyvä ja lämmin olo. He nauravat Hessun kertomalle vitsille.

Hessu herää kello 3.22 omaan huutoonsa.


7.7.04

Prinssi Leijonaharjan vähemmän hehkeät seikkailut

Kirkuvana hänet kietoivat pakettiin ja noin vain toimittivat osastolle. Jopas nyt, vaikka olihan hän toisaalta jo pitkään ollut vähän harhainen, ja harhaiset ovat tiellä.

Pakkopaita kutitti, mikä paradoksi! Ettei saa raapia itseään, johtuu juuri siitä miksi pitäisi raapia, ja pakkopaidassa rintakehän ahdistus ei varsinaisesti vähennyt. No, lääkkeitä lääkkeitä, niillähän sitä ennenkin, ja prinssiä katsottiin peilin takaa öisin. Hänen piirustuksensa ihan tuokiossa aina valmistuttuaan kansioihin kerättiin, kas niin.

Ja hiukset hänellä kasvoivat vaikkei parta koskaan, ja kullankeltaisuudessaan prinssi sai lisänimen Leijonaharja. Mitäs kun se pääsee pois täältä, ja ei kyllä taida poikaparka päästä, oli vastaus aina. Iski päätään seinään aamuisin; lääkkeen teho riitti sinne asti, vartin päästä tuli aamuvuoro töihin.

Nollattiin, ja aloitettiin uuteen vihkoon uudella kynällä kirjoittaa uutta historiaa. Katsopas katsopas, totesi puolipallosilmälasimies, jonka päälakikin muistutti puolipalloa, ja kaikennäköisiä lintuja lensi hänen selkänsä takana. Prinssi näki yhden linnun selässä hänelle jo lapsuudessa luvatun puolison, Gailliarman. Haltijakääpiödronttiedvardkansan kuninkaan nuorin tytärhän se siellä, ja puolipallosilmälasimies pudisteli päätään perin pettyneenä.

Että semmoista.

Ja sitten koitti kevät, tai ehkä jo kolmas, ja prinssi sai luvan poistua, mutta vesipullossa oli hänellä verta, eivät ne sitä nähneet...

Taisipa siinä askelten kaiussa pitkillä graniittikäytävillä jo jotain ilmassa olla...

Eikä prinssi Leijonaharja sittemmin palannut, eikä se ketään yllättänyt ja Gailliarman kanssa hän nyt tekee pesää puuhun kaukana täältä, ja kulotettuja peltoja kulkee nyt prinssin tie. Ei meidän häntä tule kaivata, hän ei ole kaipausta varten tänne tuotu. Prinssi Leijonaharjan sydän se vain eräänä iltapäivänä valopalloksi muuttui ja hänen rintakehänsä läpi nousi.

Nyt on kaikki kuitenkin taas hyvin, ja kallionkolon varjossa voi aina uuteen aamuun luottaa.

6.7.04

De Corpus Diabolic Hieronymia

Aaaa

miten kuuma. On kuin se kesä, joka hetken aikaa näyttäytyi toukokuun alussa, olisi poikennut uudestaan. Ehkä se ei sentään jää, ehkä se vain hörppää kahvin ja käy pikemmin kusella, mutta sen ajan on lämmin. Selailin kolme tuntia negatiiveja, vanhimmat 80-luvun alkuvuosilta, tuoreimmat viime kuusta. Montako kuvaa näin, montako ihmistä kaikkiaan, montako kissaa? Keräsin 29 edustavinta otosta, suljin negatiivit kirjekuoreen, huomenna kiikutan ne firmaan, joka tekee minulle kuvista cd:n.

Rakkaat uskolliset lukijani. Te olette ensimmäiset näistä visuaalisen hahmottamiskykyni valovangituista hedelmistä nauttimaan pääsevät. Malttakaa. Kaikella on aikansa, ja aika on loppujen lopuksi aina se viimeinen niitti. Aika meidät vie, ja vartalomme rapistuvat kuin hyönteiset osiin. Kynnyksellä oli viikonloppuna sysikiitäjä, ja ulkona talven viettäneestä nallesta astui esiin aina uusia punkkeja. Keitä me olemme sanomaan hyönteisille, ettei niillä ole lupa elää? Lupa toimia vaistojensa sanelemalla tavalla, lupa elää, kasvaa, rakentaa. Voisin viettää tunteja katsomassa muurahaisten puuhaa hiekkamaastossa, kuinka niistä jokainen tulee ulos kaivannon suuaukosta leuoissaan yksi hiekanjyvä, kantajansa pään kokoinen, kuinka ne kävelevät aiheelliseksi katsomansa matkan jättääkseen jyvän maahan (tässä huomaa muurahaisten yksilöllisen eron; laiskimmat tömäyttävät kantamuksensa lähes luolan suulle, ylitunnolliset kulkevat neljä kertaa oman pituutensa välttääkseen tukkimasta muiden tietä) ja palaavat sitten kipijalkaa takaisin. Ovatko ne onnellisia? Kuka tietää. Ainakin ahkeria. Se riittää kai niille, kaatosateen jälkeen on tunnelit kaivettu auki muutamassa minuutissa. Kadehdin, ja vaikka kylkiluideni välistä kasvaisikin vielä yksi pari raajoja, ei minusta tähän olisi, minun verkkosilmänikään eivät oikein toimisi, ja antennini haistelisivat vääriä tuulia.

Oi miten ihanaa olisikaan olla nuori, kaunis ja rakastunut kun on kesä. Lumpeina järvessä kelluisimme, kultarakkaani. Vain sinä ja minä, ja meidän nihkeää alapintaamme näykkivät pikkukalat. Ruumiillisuus palauttaa maahan kuin matosta ilmaan nousseen pölyn. Eivätkö hyönteiset suutele? Siksikö ne ovat niin julmia joskus? Onko eroottisempaa suudella seinää vasten vai sängyllä? Entä mitä pitää tehdä peilin edessä?

Masensi kun huomasin imurin imaisseen lattialta sen samojedinkoiran näköisen pölypallon.



5.7.04

"Heaven is knowing who you are"

Teen täsmäsukelluksia lapsuus- ja nuoruusvuosieni elämään toisinaan, tällä kertaa oli vuorossa ihmisenpainoinen pahvilaatikollinen Marvelin sarjakuvia 80-luvun puolivälistä melkein 90-luvun vastaavaan. Olen tainnut ennenkin mainita tästä teinivuosieni addiktiosta, ja tottahan se on, että Claremontin käsikirjoittamat Ryhmä-X:t, Byrnen Ihmeneloset ja DeFalco/Frenz -kaksikon Hämähäkkimiehet ovat muokanneet omaa maailmankuvaani taatusti tehokkaammin kuin mitkään tuon aikakauden maailmantapahtumat tai henkilökohtaisen elämän mullistukset. Olen aina pitänyt juuri Claremontin mutanttitarinoita korkeimmalla jalustalla omasta Marvel-kokoelmastani, mutta tämänpäiväinen tuntien mittaiseksi venähtänyt selailu palautti mieleeni unohdettuakin unohdetumman klassikon: löytyyköhän lukijoistani yhtäkään, joka muistaisi niitä sfäärejä joihin käsikirjoittaja Ann Nocenti ja kuvittaja John Romita JR nostivat Daredevilin 90-luvun alussa? Nocenti/Romita- tiimin yhteistyö julkaistiin Suomessa vuosina 1991-92 sarjakuvalehdessä nimeltä, no, Sarjakuvalehti, ja vaikka minä jo tuolloin huomasin lukevani jotain aivan merkityksellisen erilaista kuin kaikki muu tuolloinen tuuba (vuonna 1992 olin jo alkanut feidata Marvelin maailmasta muualle), tuntuu nyt silti siltä, etten sittenkään ollut vielä tarpeeksi kypsä tajuamaan kuinka runollisesta supersankarilehdestä oli tuolloin kyse. Nocentin Daredevil (nykyihmisille hahmo on kaiketi tuttu vain siitä taannoisesta elokuvasta... kunpa en koskaan joutuisi näkemään sitä) elää unessa, joka on satunnaisesta absurdismistaan huolimatta raa'an realistinen, ja jokaisella teolla on vastatekonsa, jokaisella pelkistetyn dialogin pätkällä oma merkityksensä. Sankarin ympärille kertyvä hahmogalleria on kuin joukko nyrjähtäneitä satuhahmoja, alkaen naiivin onnellisesta klooniblondista nimeltä Numero 9 ja päätyen Mefiston oikeamielisen pojan Mustasydämen kautta nörttikerubiin. Itse Daredevil kulkee eteenpäin ensi kerran koko jo 60-luvulla alkaneen olemassaolonsa aikana kuin juuri se sokea, joka hänen alter egonsa Matt Murdock on, mutta toisaalta myös väsyneenä, toteavana, lähes omaan mietiskelevyyteensä kadonneena. Romita, tuo kaikkien aikojen suosikkini siitä laajasta piirtäjäjoukosta joka on Marvelin sarjakuvia elävöittänyt, kuvittaa matkantekoa totuttua selvästi kevyemmin viivoin, hahmotellen jokaisesta kuvasta lähes hämmentävän pysähtyneen näkymän. Toimintakin on kuin valokuvista koottua, taistelu äänetöntä tyhjiöbalettia. New Yorkin syrjäkaduilta lähdetään liikkeelle, tuo ympäristöhän on aina ollut maanläheisen Daredevilin kotinurkka, mutta pian hahmo on saateltu jonnekin rinnakkaisamerikkaan, ja lopulta paikkaan jossa ihmiset ovat kauttaaltaan vähemmistönä. Tällaisesta minä pidän. Tätä on sarjakuva, ja tätä on nimenomaan supersankarisarjakuva, sillä selvitessään läpi Helvetin lumipeitteisten tasankojen onnistumalla ymmärtämään ihmisyyden syvimmän olemuksen Daredevil on juuri sitä: supersankari.

Ja kaiken tämän kirjoitin vain selailemalla tuota alle kymmeneen paksuhkoon lehteen mahtuvaa tarinakokonaisuutta. Aikaa ei paneutuvalle lukemiselle ole vielä löytynyt; taidanpa raahata lehdet täältä mukanani Turkuun. Kirjahyllyssä on aina sijaa älykkäälle sarjakuvalle. Ja minun henkilökohtaisessa maanantai-illassani on aina tilaa pitkälliselle vuodatukselle asioista, jotka tuskin merkitsevät mitään kenellekään muulle. On se kivaa olla huutavan ääni korvessa.