Internet explorer could not open the search page

Tutustuin ensimmäisen kerran elämässäni internettiin kesällä 1996 silloisella työpaikallani kirjastossa. Modeemi oli jo olemassa, joten tietokonelehden mukana tullut näytedisketti installoitiin koneelle ja hyvin varhainen versio Netscapesta oli käyttövalmis kun malttoi hiukan odottaa. Aiemmin pelkkään BBS-elämykseen sopeutuneet aivoni kävivät ylikierroksilla, kun tajusin että kun ennen jokaisella omalla purkilla oli oma numeronsa niin nyt oli kaikki sen yhden modeemipiippauksen takana. Sähköpostista olin tuolloin kuullut lähinnä huhuja, ja niitäkin pidin varmaan ilkeiden juoruina, tietäähän minut.

Ja nyttemmin olen niin tottunut, että joka kerta jonkin sivuston kadotessa verkosta, jonkin virheilmoituksen pamahtaessa ruudulle, jonkin hemmetin tyylikkään flash-sivuston onnistuessa jumittamaan koko selaimen lukkoon, jonkun ääliön täyttäessä kallisarvoista verkkotilaa mitä hirveimmällä tuuballa (tätä listaa voi jatkaa ad infinitum) ...minä alan kirota, katkoa verisuoniani, repiä hiuksiani. Hakkaan nyrkillä hiirtä pöytään, potkin monitoria kierrepotkuin, taivutan näppäimistöä niin että lopulta caps lock kohtaa page downin ja maailmat mullistuvat. Niin tottunut olen siihen että kaikki toimii. Niin kertakaikkisena itsestäänselvyytenä minä internetin, tuon jumalten lahjan (tai ainakin Yhdysvaltain puolustusministeriön, etsi viisi eroa) olemassaoloa nykyään pidän. Vaikka minun tietenkin pitäisi polvistua rukoukseen ja suudella tomua näppäimistön edessä (pitäisi useammin myös siivota) joka kerta kun veeveeveepistemikäliepistekkom suostuu avautumaan, olemaan kaatamatta konettani, olemaan tiedoiltaan ajan tasalla. Ja vuolaaseen ilon kyynelteen virtaan äityen minun pitäisi lyödä itseäni nyrkillä rintaan sillä sellainen maan matonen olen käyttämään tätä ihanaa keksintöä, joka kasvattaa nykynuorisoa jo samaan malliin kuin televisio aikanaan meitä. Lupaan tästä edespäin pitää asian mielessäni.





Joo, tämä on taas näitä päiviä.

Jospa meistä jokaisen sisällä on sittenkin ihminen

Piti taas aamulla herätessä oikein ravistaa päätä. Mutta ei se uni sieltä mihinkään lähtenyt. Kummallinen uni, jossa piirsin liidulla taululle mikroskooppisen tarkkoja (ja hyvin kauniita) kasvien kuvia, ja jossa olohuoneen nurkassa kaapissa oli ruumis. Mutta ennen kaikkea siinä vilahti ohimennen Tony Halme, ja jo unessa mietin lievää arvojen ja näkemysten kriisiytymistä tuntien, että Halme vaikuttaa oikeasti ihan mukavalta ihmiseltä. Ajattelin että olenko ollut koko ajan näin väärässä.

En nyt hereillä ollessani (jos nyt olen hereillä, sillä mistä sen koskaan tietää - luulin aamulla nähneeni unta myös omenoiden ostamisesta, mutta kun avasin jääkaapin siellä oli omenoita, olen siis ostanut niitä ensimmäisen kerran elämässäni ja luullut sitäkin uneksi... no sattuuhan tätä... eikö?) kykene enää pitämään Tony Halmetta sinä mukavana ja älykkäänä ihmisenä jolta hän unessa vaikutti. Sen sijaan siirryin hieman universaalimmalle tasolle. Yritän vakuuttaa itseäni siitä, että halutessani voin nähdä jokaisen sisällä sen pienen kristallisoituneen ytimen joka tekee meistä ihmisiä. Jokaista ihmistä ei pysty rakastamaan, se on luojan kiitos mahdotonta sillä se aiheuttaisi globaalin stressiefektin. Mutta jokaista ihmistä voisi yrittäessään arvostaa. Kaikkia vittumaisimpiakin kusipäitä. Olisihan sekin jotain. Jos kykenisin siihen, näkisinkö maailman valoisampana paikkana? Todennäköisesti. Olisinko vähemmän stressaantunut? Mitä luultavimmin. Uskoisinko ihmiskuntaan ja sen mahdollisuuksiin taas? Ehkä jopa. Voi kun sitä joskus tuntee itsensä pieneksi.

Kun edes tuntisin ne joita ajattelen päivittäin.



"I don't know you,
you say you know me,
that may be so,
there's so much that I am unsure of ...
You call my name,
but it sounds unreal,
I forget how I feel,
my body's rejecting the cure .....
Won't somebody help me ......?"

(Van der Graaf Generator, House with no door)

Olla kuin kirjailija

Olla kuin Iain Banks:
Kyetä kuvittelemaan maailma sellaiseksi kuin lapset sen kuvittelevat, mutta säilyttää samalla rento, toisinaan roisi, huumorintaju. Yllättää kanssaihmiset päivittäin ja väittää ettei oikeasti tehnyt mitään erikoista. Ylläpitää syvään juurtunutta tietoa siitä, että asiat loppujen lopuksi menevät aina päin helvettiä.

Olla kuin Umberto Eco:
Luoda kokonaan oma maailmansa ja naureskella, ei välttämättä täysin hyväntahtoisesti, niille jotka yrittävät pysyä perässä. Tietää lähes kaikesta mahdollisesta kaikki, ja esittää tietävänsä vielä paljon enemmän. Mykistää yleisö.

Olla kuin Donna Tartt:
Saavuttaa täydellisyys. Jatkaa jokaista ajatusta niin pitkälle, ettei kukaan toinen voi sitä enää jatkaa. Hioutua timantiksi aiheen kuin aiheen parissa. Nyökätä ymmärtäväisesti niille, jotka haluaisivat pystyä samaan. Olla kaikkien yläpuolella ja saavuttamattomissa.

Olla kuin Roald Dahl:
Nauraa päin naamaa ennakkoluulojen kalvamille. Leikkiä viatonta, ja vetää sitten matto luottavaisten jalkojen alta. Tehdä se kaikki niin tyylikkäästi, että silkasta julmuudestaan huolimatta voi ottaa vastaan kaikkien pyyteettömän rakkauden.

Olla kuin Robert Sheckley:
Näyttää toisille heidän pahimmat vikansa peilillä ja sen jälkeen nopeasti lohduttaa heitä sanoen, että kaikki muutkin ovat aivan samanlaisia. Kyetä olemaan iloinen kuin lapsi vaikka maailma sortuisi ympäriltä, mitä se jatkuvasti tuntuukin tekevän. Laskea päässään monimutkaisia matemaattisia yhtälöitä kertoessaan vitsiä.

Olla kuin Nikolai Gogol:
Virnistellä ylemmyydentuntoisille, kyetä suorastaan hersyvään ilakointiin hölmöjen kustannuksella. Tuntea samalla syvää, lähes epätoivoista kauhua aiheuttavaa huolta tulevaisuudesta.

Havuja perkele

Kevätlukukauden luennot ovat taas alkaneet, ja Ugus tuntee itsensä joskus niin kovin vanhaksi katsellessaan nuorempia opiskelijatovereitaan. Hän miettii miksi kummassa tulikaan aloittaneeksi yliopiston vasta niinkin kypsällä iällä. Ehkä kaikesta olisi osannut ottaa enemmän irti jos olisi ollut lähempänä kahta kuin kolmea täyttä kymmentä. Toisaalta Ugus myöntää kyllä sen, että kakkosella alkaminen on käynyt perin tylsäksi jo vuosia sitten. Ei enää pitkään, hän miettii, ja minäkin alan kolmosella. "Siitä alkaa uusi elämä", Ugus naljaili eilen ystävälleen soittaessaan tälle syntymäpäiväonnittelut. Tämä ystävä ei täyttänyt tuota kyseistä tasalukua, mistä voimme päätellä että Ugus, tämä veikeä Silmänkääntövanki, soittaessaan ystävälleen tämän syntymäpäivänä, käänsi keskustelun itseensä ja omaan häämöttävään vanhenemiseensa. Aika säälittävää, kun sitä miettii. Vaan Ugus ei lannistu. Hän kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa, sitoo puusukset nahkaremmeillä tuohivirsuihinsa, viskaa partansa olkapään yli ja sivakoi korpimaiseman syleilyyn. Hänet voi paikantaa kiukkuista äksyilyä seuraamalla, mutta ehkä on kaikille parempi ratkaisu jättää hänet nyt rauhaan. Ehkä hän voi huomenna taas paremmin.

Ehkä hän kärsii juuri meidän vuoksemme

Educariumin takana sijaitsevan pysäköintialueen poikki tänään kulkiessani kuulin puhetta vaikka näyttikin siltä ettei paikalla liikkunut muita kuin minä. Lähempi tarkastelu paljasti pienen punaiseen takkiin pukeutuneen pyöreäkasvoisen mummon, joka kulki rakennuksen viertä katse tiukasti kasvatustieteen laitoksen kirjaston ikkunoista sisään suunnattuna ja jupisi kovaan ääneen itsekseen. Hän näytti melko vihaiselta, voitaneen sanoa ilmeen viestineen jopa sydänjuurissa asti tunnettua inhoa ja katkeruutta. En kuullut puhetta tarpeeksi hyvin saadakseni siitä selvää - vasta jupinan kiteyttäneen loppukaneetin aikaan olin tarpeeksi lähellä. "Saatanan kakarat!" pärskäisi tuo kaukaa katsoen herttainen täti ja sylkäisi miehekkäästi seinään kirjaston ikkunan viereen. Mikäköhän hänet mahtoi olla niin katkeroittanut? Höylätäänkö kasvatustiedettä opiskelevien yltäkylläinen opintotuki juuri hänen eläkkeestään? Vai ovatko nuo yliopistossa opiskelevat hanttapulit juuri niitä rietastelijoita jotka käyvät soittamassa hänen ovikelloaan perjantai-iltaisin? Tai onhan mahdollista että me vain olemme kaikki niin nuoria (joo, tosi), kauniita (no ehkä jotkut), hyvin toimeen tulevia (köyhyysrajan alapuolella taaplataan) ja onnellisia (joka toinen ripustelee köyttä kattoparruun aina tähän aikaan vuodesta). Johan se kismittää elämässään vaille näitä ominaisuuksia jäänyttä. On se kyllä jännä miten yliopistolla ei ole koskaan tylsää hetkeä. Eikun hetkinen: ovathan ne kaikki muut hetket olleet. Ja tarkemmin ajatellen tämäkin oli aika tylsä hetki.

Huokaus.

Ajan kysymys

Ei tietenkään ole mahdollista saavuttaa totuutta käymällä lyhyt keskustelu sellaisen ihmisen kanssa, jonka kykyä saapua minkäänlaiseen loogiseen lopputulokseen keskustelussa kuin keskustelussa epäilee yhtä paljon kuin omaansa. Silloin vain kiertelee ja kaartelee asian ympärillä eikä puhu siitä mitä haluaisi. Sanoo ehkä sanan sinne ja toisen tänne, ajattelee että en minä tuosta kuitenkaan tuon enempää tiedä, ja tokkopa tuo toverinikaan. Ja sitten juttu ampaisee taas kuuta kiertävälle radalle, ja mikäpä siinä, toisaalta, mutta kovin salakavala on se tämänkaltaisiin tilanteisiin hiipivä hajottava tekijä, se pieni asiavirhe joka kasvaa joka lauseessa ja lopulta kumpikaan ei enää tiedä mistä puhuu, molemmat keskustelijat ahdistuvat ja jättävät leikin kesken; lopputulosta ei synny. Me kierrämme kehää. Ja niinpä, vaikka keskustelisimme niinkin suurista asioista kuin rakkaus, maailma, kohtalo ja se mitä meistä tulee sitten kun meistä lopulta tulee se mitä meistä tulee - lennämme aina omiin suuntiimme. Keskustelu ei kulje. Vasta silloin, ja korostan tässä erityisesti sanaa silloin, kun olemme löytäneet sen ihmisen (jonka olemassaolon ironista sinänsä usein tiedämme vaikkemme hänen luokseen välttämättä olekaan hakeutuneet) jonka kanssa meidän aaltopituutemme on täsmälleen sama, huomaamme yhtäkkiä sopivamme yhteen kuin legopalikat. Sellaiset pienet, ei mitkään duplot. Ja puhumme kuin yhdellä suulla ja silti ymmärryksemme siitä miten maailma toimii kasvaa jokaisen sanan jälkeen kunnes ei enää ole sanoja. Ja aivan varmasti - minä haluan nyt korostaa tätä seikkaa - koittaa joskus se päivä. Se lienee todellakin meistä jokaisen kohdalla sittenkin vain ajan kysymys.


"I come from nowhere
And you should go there
Just try it for a while
The people from nowhere
Always smile"

(Frank Zappa)

She bangs (eli Omnia vincit amor)

Keskustelimme rakkaudesta.
"Ehkä rakkaus on sitä", minä sanoin, "että haluaa jotain tiettyä asiaa, ja joku toinen haluaa sitä samaa asiaa ja sitten voi viettää iäisyyden yhdessä haluten elämältä samoja asioita."
"Ei siitä voi olla kyse", hän totesi nopeasti. "Silloinhan ei kumpikaan olisi koskaan tyytyväinen. Rakkaudessa on oltava mukana tyytyväisyys."
"Entä jos saavuttaa sen asian jota haluaa?"
"Silloin voidaan ehkä puhua rakkaudesta", hän myönsi, mutta näytti siltä ettei ollut vieläkään aivan varma.
"Tai mitä jos", ehdotin, "rakkaus alkaisikin vasta siitä kun saavuttaa jotain sellaista, jota ei ole edes tiennyt haluavansa?"
"Hyvä ajatus", hän sanoi epäröiden, "mutta ehkä kyseessä on sittenkin vain hetkellinen ihastus. Voiko rakastua johonkin jonka olemassaolo ei ole ollut aikaisemmin tiedossa?"
"Voi", sanoin. "Minullekin on käynyt niin."
Hän oli hetken hiljaa.
"Saavutit siis elämässäsi jonkin sellaisen asian jota et ollut tiennyt edes haluavasi ja niin huomasit olevasi rakastunut ja nyt tunnet aitoa rakkautta?"
"Niin."
"Tajuatko miten tyhmältä tuo kuulostaa?"
En osannut sanoa siihen enää paljoakaan.

Kanan lento

Lähdinpä tässä päivänä muutamana liikkeelle pienestä maalaispitäjästä. No joo, tietenkin olin ehtinyt aamupäivällä käymään peruskoulun ja lukion, piipahtamaan kolme minuuttia armeijassa ja viettänyt lounastaukoa edeltävän tunnin kirjastossa luokittelemassa tietokirjoja uusiksi, mutta periaatteessa oli kyllä vielä aamupäivä kun lähdin. Poikkesin yhdellä kansanopistolla, kaaduin ojaan joka ei vienyt minnekään lähellä rautatieasemaa jolla junat eivät enää pysähtyneet ja kun kömmin takaisin jalkeilleni oli tullut kevät ja minä päätin liftata Turkuun. Ei hemmetti, ajattelin nähdessäni asunnon jonka ikkunasta näkyi Suomen Joutsen (jos kenotti), tähän jään. Tyhjensin matkalaukkuni vaatekomeroon, pakkasin sen taas ja lähdin matkaan, tavoitin vuokraisännän vielä aulassa ja jätin avaimen kiittäen kaikesta. Kirjoittauduin sisään yliopistoon ja nukuin Juslenian portaikon oranssinruskeassa hämärässä yöni koulureppua tyynynäni käyttäen. Katso, kirjoitit hauskan novellin, joku sanoi. En ollutkaan huomannut, mutta kehut otetaan kehuina riippumatta mielentilasta. Osallistuin tenttiin, en päässyt läpi. Tuli iltapäiväkahvin aika. Maahan oli satanut lumi, mitä pidin hyvin outona. Kiipesin pitkät portaat yliopiston keskusaukiolle ja koska niitä portaita ei ole milloinkaan hiekoitettu, minä liukastuin ja leijailin takaisin alas.

On helppo tuntea ylpeyttä siitä mikä on, mutta vaikeampi on osata hävetä oikeita asioita. Tasapaino tuntuu olevan kauan sitten kadonnut taiteenlaji. Toisinaan mietin mistä ihmiset saavat kaikki reippaat, tervehenkiset ja tulevaisuutta ajatellen erittäin järkevät ideansa, kun omassa päässäni pyörii vain typeriä, katastrofaalisia ja kaikin tavoin käsittämättömiä ajatuksia. Pääsee niilläkin pitkälle, suunta voi tosin olla hiukan väärä. Päätin tänään viettää päivän miettien montako tuntia voi tuhlata tekemättä mitään järkevää, mutta neljän tunnin ankaran miettimisen jälkeen en ollut päässyt mihinkään konkreettiseen lopputulokseen. Ehkä jatkan taas huomenna. Pohdintojeni tulokset julkaistaan elokuvana beta-formaatissa ensi juhannukseen mennessä, huonompi ja kalliimpi DVD-versio on tilattavissa postimyynnistä myöhemmin ja se sisältää katkelmia minusta laulamassa Mario Lanzan tuotannon parhaita paloja parvekkeella kello kolmelta yöllä (naapuri kuvasi).

Kun kerron anekdoottia ei kukaan koskaan ymmärrä että Kafka on kissa, aina joutuu selittämään.


"Lapset tekevät minut surulliseksi
Kun joku askartelee heidän kanssaan
Synnyn ja kuolen"

(Tommi Liimatta)