Unisija

Kesätauolta on syytä palata ennen syysloman alkua, muuten pukkaa ajankäyttöongelmia. Pitkäksihän tämä tietysti venähti, mutta ei yhtä pitkäksi kuin pyöräilyni talvitauko; luotettava Inserani kun on edelleen talvisäilössä taloyhtiön varastossa, jonne sen lokakuussa 2021 kannoin. Tai luulisin että on, en ole käynyt katsomassa. Mutta pyöräilystä ei pitänyt kirjoittaa, kyseinen aihe on tässä blogissa käsitelty kattavasti jo vuonna 2007. Mikäpä ei olisi.

Ajattele niitä koodinpätkiä joista ihmisen alitajunta koostuu. Palaamme öisin tiettyihin paikkoihin; lapsuudenkotiin, mummulaan, työpaikalle, joku ehkä vain metsään. Minulla näitä paikkoja on muutamia, eivätkä ne sinänsä ole erityisen kiinnostavia. Mutta ajankohta sen sijaan, unien vuoden- ja vuorokaudenajat. Kylmän tunne, pakkasen tuoksu. Neljänä yönä viidestä, niin pitkälle taaksepäin kuin muistan, minun unissani on aina talvi. Riivatun pimeä, melkein läpitunkemattoman musta ja kylmä. Lunta aivan absurdisti. Vuodenaika ei välttämättä näyttele merkittävää roolia siinä mitä unessa muuten on meneillään. Talvi sattuu olemaan. Ehkä nämä ovat varhaisimpia muistojani, aivokuoreen lähtemättömästi piirtyneitä tunteita niiltä elämäni ensimmäisiltä kuukausilta, joina nukuin ulkosalla. Oli kuulemma hemmetin kylmä talvi silloin, katselin vaunuista tehtaan valojen valaisemia huurteen peittämiä koivunoksia. Neuvostoliitosta tulleet ruosteiset säiliövaunut kirskuivat madellessaan tehtaan omaa rautatietä pitkin kohti kattilahallia tai kennosalia kymmenen metrin päässä minusta, mutta en nähnyt niitä. Tähtiä tuikkimassa vain. Tehdas on edelleen, mutta silloista kotitaloani tai tehtaan omaa rautatietä enää ei.

Mash my bitch up

Tietokoneeni kovalevyn kansiossa "Tekstit" on tällä hetkellä 947 tiedostoa. Kansiossa "Kuvat" niitä on 13644. Yksi tekstitiedosto vastaa siis 14,4:ää kuvaa. Kokeiluissani löytää oppivia neuroverkkoja hyödyntäville koodinpätkille luovaa käyttöä olen viime kuukaudet väkertänyt mm. omien teelmysteni "mash-up"-projektia. Se toimii näin: Ohjelma valitsee satunnaisesta tekstitiedostosta satunnaisen lauseen. Syötän sen tekstikomentojen perusteella visuaalisia esityksiä laativalle tekoälylle, mutta sellaisella lisäehdolla, että jokaiseen kuvaan tämän neuroverkon tulee kirjoitetun ohjeen lisäksi yhdistää kaksi satunnaisesti valikoitua kuvatiedostoa toisiinsa. Näin syntyneessä lopputuloksessa yhdistyvät allekirjoittaneen sanat ja kuvat keinoaivojen muodostamaksi yleensä jokseenkin kiehtovaksi lopputulemaksi. Näitä teoksia on tällä hetkellä tasan sata. Tässä muutamia onnistuneimpia esimerkkejä:

#21: "Kuin olis tuhat ollut tulta siellä kuopan pohjalla"

#26: "Vesi nielaisi hänen viimeiset sanansa kuohujensa keskelle"

#31: "Pesin mustan liman kasvoiltani"

#54: "Olet sinä meidän Herramme laumasta viaton lammas"

#90: "Jää suli vedeksi, jossa ajelehti vene, sisällään tyttö"

Dieselinkäryinen kesähuuma

Talviuniltaan voi esimerkiksi herätä, mutta karskimmat tyypit nukkuvat kesänkin. Kylkeä vain kääntävät jos pukkaa hellesäätä. Ei sillä ettenkö olisi ollut aktiivinen tässä hiljaisuudessani, olen ryhtynyt kirjailemaankin jälleen, tai ehkä ensi kertaa – ainakin tällä nimellä. Kirjailijaliiton juhlissa piipahdin syömässä kakkua. Vaihdatin Macbookkiin uuden akun, mutta aikoinaan niin rakas Jura-kahvikoneeni on edelleen rikki. Jo kolmatta vuotta totta puhuen. Se on laatikossa sohvan nurkalla, kissa istuskelee sen päällä katsellen ulos. On oravia ja rusakoita, satakielet vihaavat minua. Kottaraisten kotinurkilla sulaudun sammaleeseen. Kesä keikkuen menevi, luulen. Tuntuu totta puhuen vähän syksyltä. Unissani on melkein aina runsasluminen talvi ja helvetin pimeää.

Sitähän tässä piti kyllä tulla kertomaan, että Pieniä ihmeitä teki sekin paluun, ja ainakin kesän ajan nyt koitan sitä ylläpitää. Ja kyllä myös Run / Stop – Restore rykäisee itsensä vielä takaisin digitaalieetteriin, uskokaa pois. Jos ei tänä vuonna niin tuskin ensi. Sitä odotellessa voi ihmetellä visuaalisia väkerryksiäni paitsi tuolta niin myös tuolta. 

Merkintöjä Rautakintaasta 8

Kirjailija Helena Latotaival oli suosionsa huipulla 1970-luvulla. Hänen kartanoromantiikkaa ja paikoin raadollistakin realismia yhdistelevät historialliset teoksensa vetosivat maamme lukevaan kansanosaan, minkä vuoksi Latotaival näkyi myydyimpien kirjojen listoilla läpi koko vuosikymmenen. Mutta nämä menestyneet ja muutamaksi elokuvaksikin päätyneet teokset eivät suinkaan olleet tuotteliaan tekijän ainoita julkaisuja. Helena Latotaival kirjoitti useilla salanimillä – oman väittämänsä mukaan kahdellatoista – myös kioskiromantiikkaa, jännäreitä, eroottisia novelleja, esoteerisiä matka- ja "matka"oppaita, sekä jokusen keittokirjan. Vain osa näistä nimimerkeistä ja hänen salanimituotannostaan tunnetaan. Latotaival ei säilyttänyt itsellään tekijänkappaleita, ei sen paremmin ison kustantamon kautta julkaistuista romaaneistaan, kuin lukuisien eri nyrkkipajojen ja pikkufirmojen julkaisemista teoksistaan. Myös kaikki käsikirjoitukset ja muistiinpanot hän hävitti aina teoksen tultua painosta. "Ilmestyttyään ei teksti ole enää tärkeä", oli hänen selityksensä.

    Kuten tiedetään, Helena Latotaival oli myös äärimmäisyyksiin asti erakoituva ihminen. Vaikka Rautakintaan kunta yritti oman pitäjän isoa nimeä saada tilaisuuksiin, juhlittavaksi tai edes kirjastovieraaksi, ei Latotaival suostunut moiseen kertaakaan. Hänen veljenpoikansa Kari-Tapani Latotaival maalasi oheisen muotokuvan 1970-luvun lopulla, ja lahjoitti sen tätinsä vastustuksesta huolimatta myöhemmin Rautakintaan kirjastolle, missä se on yhä nähtävissä. Se on tiettävästi ainoa kuva Helena Latotaipalleesta vuoden 1965 ja hänen ensimmäistä kirjaansa varten otetun mainoskuvan jälkeen.

    Helena Latotaival asui koko ikänsä yksin Rautakintaan kaakkoiskulmalla, Vetehisentien päässä sijaitsevassa suuressa talossaan. Hänen kuolemastaan tulee tänä vuonna 30 vuotta, minkä johdosta pääkirjastolla on näyttely, johon on koottu niin paljon tämän suuren mutta tuntemattoman tekijän teoksia kuin on ollut mahdollista löytää. Eri nimillä kirjoitettua tuotantoa on kuitenkin valtavasti. Kirjasto pyytääkin yleisön apua. Erityisesti seuraavien nimimerkkien takaa julkaistua Latotaival-materiaalia vielä puuttuu: Mirjami Kaltia, Veine Karhu, J. C. Kosetskin, Raimo Rämä, Hellä-Ilona Suikki, V. Vajantola. Teoksia voi tuoda näyttelyä varten lainaksi kirjaston aukioloaikoina.

Merkintöjä Rautakintaasta 7

Rautakintaalla 1800-luvun lopulta suunnilleen seuraavan vuosisadan puoliväliin asti vaikuttaneen niin sanotun "Mustan auringon kultin" käynnistäjänä pidetään saarnamies ja taidemaalari Esaias Sarkaa (1840 – 1902). Tämä rautakintaalaisen opettajan poika ei kuitenkaan koskaan noussut asemaan, jossa kulttien johtohahmoja on yleensä totuttu näkemään, ja nykyinen historiankirjoitus onkin kyseenalaistanut koko liikkeen olemassaolon. Pikemminkin "Mustan auringonnousun" odottajat ovat olleet löyhästi yhteen liittynyt samankaltaisen maailmankatsomuksen sisäistänyt ryhmä vaikutusvaltaisia kansalaisia, joiden ikäännyttyä ei uusi polvi enää löytänyt Sarkan nimiin laitetuista ajatuksista tarttumapintaa. 

Ideologia ei juuri levinnyt Rautakintaan ulkopuolelle, mutta paikallisiin tekijöihin sen vaikutus on ollut vahva. Tunnetuimmat teokset, kuten Esais Sarkan itsensä maalaama ja seuraintalon pääsalin seinää yhä koristava suurikokoinen Auringonnousu, toivonlasku (1886, ohessa), ovat kuitenkin olleet paikallisille tekijöille jo vuosien ajan inspiraation lähteenä. Jokunen vuosi sitten löytyneen tuotantonsa myötä kulttimaineeseen nousseen Christer Roströmin yhteyksiä "Mustan auringon kulttiin" etsitään, mutta historioitsijat ovat toistaiseksi eri mieltä siitä, onko tämä katsomus vaikuttanut Roströmiin. Näitä mahdollisia yhteyksiä voi nyt joka tapauksessa jokainen etsiä itse seuraintalolla tämän vuoden kesäkuun alkuun asti.

(Katkelma Rautakintaan historiaa koonneen näyttelyn avajaisista kertovasta jutusta, Rautakintaan viikkosanomat 28.2.2005)

Merkintöjä Rautakintaasta 6

"Odota. Ole ihan hiljaa. Ei sitä välttämättä tarvitse ajatella."

"Juuri se olisi pahin virhe”, minä vastasin.

Pitkätukkainen kuului hihittävän, olin ääneen jo illan aikana tottunut.

”Voisitko löytää minullekin sellaisen?”

Hän mietti hetken aikaa ja vastasi sitten myöntävästi. Lähdimme baarista yhtä matkaa, emme päätyneet juuri minnekään. Hän ei ollut näkyvässä ja hyvinpalkatussa työssä, ei viihtynyt ihmisten parissa, ei ollut tavannut kolmikosta ketään vuosiin, ei tiennyt ketkä kaikki saisivat kertomukseni luettavakseen. Joka tapauksessa olisin pian yhteydessä, yhdessä hetkessä miljoonien halukkaitten armoilla.

* * *

Palaan työpöytäni ääreen myöhään yöllä. Tietokoneen näytönsäästäjän tähtitaivas liikkuu hitaasti. Nukahdan sekunniksi, sitten ulko-ovi avautuu, hän pakenee rappukäytävän pimeyttä asuntoon ja syliini. Me suutelemme ja kaadamme olohuoneen jalkalampun.

Merkintöjä Rautakintaasta 5

Kahakoinnit siirtyivät kohti pohjoista. Katsoin pilviä, toivoin ettei se näe, se oli makkarakojun takana ryypyllä, ei siellä minne olin sen jättänyt. Suru pyyhkäisi ylitseni kun tajusin ettei minua enää pelottanut. Kuulin huudon, joka hukkui liekkeihin. Kesäpäivän osanottajat tuntuivat hajaantuneen kauas tahoilleen, horisonttiin. Kuljin kalliolle, sen kautta saattoi laskeutua alas. Taivaalla oli paljon, ne kaikki. Näin Tiwanakun tuulenpieksemät rauniot aukealla vuorenlaella, Romansin kylän palamassa tuhkaksi... 

Rautakintaan seurakunta jakoi perheille kirjavia viirejä ja karamellejä. Minua ei kukaan huomannut.

---

(Teksti ja piirros Christer Roströmin muistiinpanoista; tämä katkelma päiväämätön, mutta oletettavasti 1950-luvun puolivälistä)

Merkintöjä Rautakintaasta 4

Kuollut mies kurtisti kulmiaan, katsoi olkansa yli oikealle, vasemmalle, katosi. Ehkä minä nukuin sittenkin... Ulkoa loisti päivä. Koko kirkkosali kylpi hämmästyttävän kirkkaassa valossa, kaikki halusivat kotiin. 

Pojat jättivät talon kellarikerrokseen kätketyn varastotilan, ja pelkkä sen näkeminen sai tytön kasvoilleen kärryjen heinäkuormaan. Birgit mietti oliko tekemässä oikein. Ettei ollut siellä turhaan,  oli niin paljon aiempaa. Tikut taskussa, mutta toisaalta metsässä olo oli voimistunut. Hän oli käynyt sisään mökkiin poliisien tutkiessa rikospaikkaa Näätälän Juhanin ja kumppanien kanssa. Äiti ei ollut muuta kuin kohinaa enää. Käsi hänen mekkonsa olkaimella kiskaisi. Kangas repesi. Heljä vinkaisi, yritti katsoa ääneen suuntaan. Entinen niittymaa ei oikeastaan ollut oppinut pitämään heistä. Kaksi viikkoa sitten pimennyt lamppu tarkoitti että oli aika soittaa ambulanssi. Paulus oli istunut siellä vaimonsa kasvoillaan. Kouristelin vatsanpohjia myöten samalla kun putosin polvilleni. Painoin otsaa vasten ovenpieltä, huusin ja oksensin. Pimeys oli täydellinen. Kuulin kyllä kuinka loisteputki sirisi katkonaisesti, kuulosti väsyneeltä. Teki mieli ravistaa itseäni vuodepotilaana.

”Me emme nyt varsinaisesti jää ovien taakse huutamaan", hän muisti sanovansa. Nauraa rähistiin. Saunottiin. Heiskasta läiskittiin selkään; hän oli jo sulkenut silmänsä, mutta aivot raksuttivat. Ilmavirta siveli Mintun kasvoja, sai hiukset lepattamaan, ja sitten myös ruhjoutuvat vaunut syöksyivät alarinteeseen kohonneen kerrostalon ylimmän kerroksen asunnossa jonne kukaan ei nähnyt. Ei tuntunut mahdolliselta, ja se oli silti alkua vasta. Rautsi oli huohottanut Mariannelle heinikossa, osoittanut aikoinaan rautatien tukirakenteiksi paikalle tuotua raskasta ovea. Ei se ollut huonossa kunnossa, mutta eteisessä tuntui aina siltä että katseltiin.

”Päivää taloon”, Heiskanen ei vastannut. Rintaa pakotti, valvomisesta seurasi rytmihäiriöitä, jalatkin väsyivät, selkää särki. Mutta vihaisen aikuisen osa oli toinen. Heljä tunsi isännän otteen hiuksistaan kiristyvän, ehkä Timonen oli jo niin pitkään halunnut asioiden muuttuvan. Pimeydestä hän ei kuitenkaan ollut palannut, käpertynyt sohvan nurkkaan viltin alle matikankirjan kanssa. Larskin äiti oli kieltänyt Pasia menemästä.

”Ettet mee jokeen”, äiti sanoi, vielä viime kesänäkin, vaikka kiinnikkeet antoivat periksi ja romahtivat lattialle. Siitä hän kierähti ympäri ja yritti peittää rintojaan kaatuessaan kasvoilleen kärryjen ja heinäkuorman kanssa. Heljän sisuksissa tuntui kuin lempeä sähkö. Minttu katseli ystäväänsä korkean tornin huipulta. Se kohosi syvällä korvessa sijaitsevan puiston laidalla valmiina käymään lumisotaa tai mitä nyt keksikin, Pauluksen tarjoama pesti oli joka tapauksessa päättynyt. Hyppääjät mätkähtivät kiviin samalla kun putosin polvilleni. Painoin otsaa vasten ovenpieltä, huusin ja oksensin. Pimeys oli edelleen leikkaamaton.

Oli asioita joista kavereille ei kuulunut puhua. Unissa niitä näki. Aikuisia tekemässä juttuja. Hän oli avuliaalle perheelleen rakentanut niin komeat kulissit kuin suinkin kykeni, ja juuri sen häpeän vuoksi se olikin riittänyt. Mutta vaikka päivä oli pitkällä, Heljä palasi takaisin kirjaston komean Mikaelin luo, jolloin Rautakintaan pääkirjaston aulaan johtavasta sivuovesta astui se, jota he nyt olivat tulleet Roströmin veistotaiteen hedelminä ihailemaan. Kokonaisia puunrunkoja. Ikään kuin valo, ja pinnasta tukea hapuilevat kädet kiskoivat ylemmäs, ja Heljä kyllä tiesi mitä oli tapahtumassa, tunsi lattian narahdukset, puisista rakenteista kohoava tuoksukin oli tuttu. Minua ei pelota, Heiskanen ajatteli, eikä vastannut ettei aikonut nuorta paria pitää pitkään, vastahan hän oli arvellut vielä himoitsevansa kuin seitsentoistavuotias. Kiskaisu. Pitkän penkin toinen pää oli nyt liikkunut metrin verran, paljastaen epäsäännölliset muodot kasvoineen, ruumiinosia painajaismaisessa kohdussa valmiina syntymään. Joku alkoi salissa viheltää sävelmää. Heljä heilutteli varpaitaan, syrjäsilmällä huomasi isännän katseen hakeutuvan juuri siltä suunnalta. Silloin oli jo yö, hän istui kirjoituspöytänsä ääressä kotonaan.