16.3.20

Karanteeniuden maailmannapa



Kuten olettaa saattoi, pandemia siirsi kirjani ilmestymistä. Kustannuspäällikkö pistää ilmeisesti  kaikkiin syksyn julkaisuihin muutaman viikon lisäajan, syynä ennen kaikkea hänen vetäytymisensä kesämökin riemuihin jonnekin Lihasulan tienoille. Kustannustoimittaja harkitsi hetken aikaa viruksen käyttämistä mainostemppuna – käsittelihän edellinen teokseni juurikin dystooppista pandemiaa – mutta loppujen lopuksi totesimme, ettei olisi välttämättä pidemmän päälle hedelmällistä korostaa asemaani visionäärinä. Se tulee jos on tullakseen. Varsinaisesti tietysti käytän saamani lisäajan kirjoittamalla Hallan tappamiin haahkoihin vielä yhden luvun, eli oikeastaan ymppään käsiksestä jo varhaisvaiheessa poistetun osion sinne takaisin. Vaatii vähän runnommista, mutta menee se lopulta.




Se alkaa näin:


Toinen matkamme sinä vuonna ja Bezos oli edelleen aluksen päällikkö. Niin se alkoi kuin lukuisat aikaisemmatkin matkat: kytkimme virran paineistusmoottoreihin ja pienen poksahduksen  aattelemina nousimme maan pinnalta. Katselijoita oli kerääntynyt lähtöalustan ympärille joitakin satoja, ei enää läheskään niin paljon kuin vielä kymmenen vuotta sitten kun matkat aloitettiin. Uutuudenviehätys oli ollut ja mennyt, enää harva oli tosissaan kiinnostunut siitä mitä teimme.

Tärkein tehtävämme tällä matkalla oli ottaa selvää naapurigalaksin rajalle muutama vuosi sitten ilmestyneestä pulsarista. Kongressi toivoi meidän löytävän sen läheltä älyllistä elämää, mutta itse en uskonut siihen. Yksikään valtaapitävä ei ole ollut avaruudessa näkemässä kaikkeuden loputonta tyhjyyttä, mutta minä olen, lukemattomat kerrat, eikä sieltä koskaan ole löytynyt mitään. Tämä maailmankaikkeus on suhteellisen nuori, sanoivat tiedemiehet joskus. Mitähän he nyt sanoisivat, kun ovat nähneet sen kuolevan? 

Huomasimme pian lähtömme jälkeen että valo ei ollut sellainen kuin ennen, se ei ollut pimeän ja kirkkauden läikehdintää ikuisesti kieppuvien galaksien välissä vaan se näytti jotenkin kuihtuneelta. Kirjoitin havainnon aluksemme lokikirjaan. Sitä tehdessäni seurasin kuinka Gates ja Musk saapuivat kapteenin luokse raportoimaan jostakin skannerissa näkemästään. Gates oli kalpea eikä Musk tahtonut saada sanaa suustaan.

- Kapteeni, he sanoivat kuorossa, minkä jälken Musk jatkoi sikäli kun järkytykseltään kykeni. Hän kertoi että galaksit olivat siirtyneet liian lyhyessä ajassa aivan liian pitkiä matkoja, entiset välimatkat eivät enää pitäneet paikkaansa, eivätkä planeetat kiertäneet aurinkojensa ympäri enää tasaisesti.

Laskin kynän kädestäni. Kapteeni mutristeli huuliaan, vakuutti että kyseessä täytyi olla pelkkä skannerivirhe ja päätti siltä istumalta lähteä tarkastamaan asian omatoimisesti. Seurasin kolmikkoa. Saavuimme skannerikammioon ja avaruuden sairas valo purskahti silmillemme sen suurista ikkunoista. Silloin kauhuntunne kouraisi minua ensimmäisen kerran. Skanneri näytti lukemia joita se ei ollut koskaan ennen näyttänyt. 53623.00099, siinä luki, ja heti sen jälkeen 12809.20731 – numerot kieppuivat villisti ikään kuin kone olisi suorittanut jotain mielipuolista arvontaa. Bezos komensi konehuonetta ankkuroimaan aluksen läheisen planeetan vetovoimakenttään, mutta numerot jatkoivat kieppumistaan yhä raivokkaammin, kunnes 56334.22245 jäi näyttöön pysyvästi, kun skannerin sisältä nousi savukiehkura eikä sen jälkeen tapahtunut mitään. Ja galaksi jonka etäisyyttä mittasimme loittoni meistä koko ajan, silminnähtävästi, tai ehkä me loittosimme siitä, tai todennäköisesti me loittonimme vauhdilla toisistamme. Maailmankaikkeuden rakenteet olivat hajoamassa.

14.3.20

Nuo sanasi tähdistä tulleet

Ajattelin lähteä uhmaamaan vallitsevaa dystopiaa ja tarpoa kirjastoon. Ehkä siellä on kerrankin väljää ja rauhallista. Kenties, jos olen onnekas, näen kaduilla anarkiaa, kun sairauden ja epätoivon ruhjomat väkijoukot murtautuvat nälissään kivijalkakauppoihin, jotka hamsterikansanosa on kuitenkin jo ehtinyt ostaa tyhjäksi. Ehkä koen omakohtaistakin katuväkivaltaa. Ehkä harjoitan sitä.

Kuinka iso tekijä media on koronaviruspaniikissa, on kysymys jota en ole nähnyt vielä vakavissaan esitetyn. Sen aika tulee sitten kun meistä on vielä joku jäljellä sitä kysymään. Muita mieleentulevia: kuinka hyvin sellaiset tiheään asutut maat kuin esimerkiksi Intia ja Pakistan ovat varautuneet? Entä monet Afrikan maat? Kuinka ison prosentin maailman väestöstä pitäisi kuolla, jotta ylikansoittumisen ongelma helpottaisi?

Jos kapitalismi nyt romahtaa niin ihan jees. Demokratiakin saa mennä. Haluan päästä kokemaan edes aavistuksen sellaista post-apokalyptista helvettiä, jota olen fiktion muodossa nauttinut kersasta asti.

Viime yönä näin unta että sain hillittömän yskänkohtauksen laittaessani ruokaa isolle joukolle vieraita. Meinasin tukehtua. No, uni jatkui kyllä siten että tein ala-asteen aikaisen luokkakaverini kanssa tutkielmaa Baskervillen koirasta vanhan kotikuntani entisessä pääkirjastossa; teos oli yllättäen sarjakuvamuodossa, pääosassa Minni Hiiri.

Kurkku on kipeä, ehkä raitis ilma auttaa.

12.3.20

By the end of this sentence you will be dead

Ne sanoivat ettei ollut mahdollista päästä päivystykseen enää tänään. Eivät kuunnelleet mitä kerroin, hokivat fraasejaan aikansa, tuntui että huusivat kokonaan jollekin toiselle, jollekin joka ei ollut langan päässä vaan siellä missä tapahtui. Kuulin yskimistä. Joku itki, hälytysajoneuvot ulvoivat, ja sitten laskeutui hiljaisuus. Kun yritin uudestaan, nauhoitus pahoitteli kaupungin terveyspalvelujen ruuhkautuneen, mutta netin kautta voisi ottaa yhteyttä, asiaan palattaisiin pikimmiten.

Ehkä niin, mutten jaksanut enää raahautua koneen ääreen, eikä puhelimen pienellä näytöllä ollut toivoakaan saada mitään kirjoitetuksi. Katse ei tarkentunut. Kuume sai verisuonet sykkimään, sormenpäissä tykytti. Henki kulki lyhyin, nopein pihauksin. Ei tehnyt mieli vetää kunnolla ilmaa, rintakehään sattui. Hiki valui kämmenselkiä pitkin ja tipahti matolle, jolle olin itsekin tipahtanut vähän aiemmin. Niska nojasi seinään huonosti, turta tunne levisi kaulan seutuvilla.

Postiluukkua rapisteltiin.

"Liikeniskös sitä naapurilta kahvetta?" Kekäläinen huuteli. Oli se ihme ukko; kansaa kaatui kuin heinää, mutta yhdeksättäkymmentä käyvä tervaskanto jaksoi polkea joka aamu satamaan lokkeja ruokkimaan ja palattuaan kolkutteli naapurien ovia kahviseuran toivossa. Minäkin olin äijän joskus sisälle päästänyt, ei silloin niin haitannut kun olin työttömänä ja päivät muutenkin pitkiä.

"Halloota!"

Täällä ketään ole, ajattelin. Korvissa humisi tuomiofuuga. Huone otti kierroksia, sinkosin matolta avaruuteen, pää kopahteli ovenkarmeihin.

Palvelumme ovat ruuhkautuneet. Pyydämme olemaan yhteydessä Kekäläiseen.

"Kolottaapi kaffehammasta niin!"

5.3.20

Sairas valo

Uusi julkaisu koittaa aina liian pian. Edellistä kirjaa on vieläkin laatikollinen häkkivarastossa rottien ruokana, kun jo uutta pukkaa. Tämä on ongelma, jota olen koittanut ratkaista mm. pudottamalla kirjaa vaivihkaa postiluukun kautta naapureille, mutta se oli hidasta ja harmillisen läpinäkyvää – kirjaan kun on painettu niin nimeni kuin kuvanikin. Joten siellä ne nyt sitten ovat häkkivarastossa, kietoutuvat hitaasti hämähkinseittiin.

🀃 🀃 🀃 🀃 🀃

"Ensin sanoit että rotat syö."

"Mitä?

"Tässä tekstissä. Ensin rotat syö ne sun vanhat kirjat, sit yhtäkkiä tulee jotain hämähäkkejä..."

Katsoin Hiskiä kysyvästi. Hän näytti tuijottavan jonnekin pöydän syvyyksiin, näki kerniliinan kätköissä kuvia, jotka eivät kaltaiselleni moukalle ilmestyneet. Heilui hitaasti. Iso mies, mutta kalpea, luu paistoi ihon alta. Liha ikään kuin muljahteli. Mitään luettavaa en hänellä nähnyt.

"Mistä tekstistä sä puhut?"

"Siitä... Mikä se nyt on? Paula sanoi et se oli sun."

"Voi jumalauta."

Hiski nytkähti äkkiä suoraksi, käänsi kasvonsa kohti kattoa ja suu alkoi vaahdota. Hän kakoi ja yökki, iho sai vihdoin väriä, joskin liikaa. Mies oli kohta punainen, sitten purppura. Hätkähdin näkyä itsekin ja loiskautin juuri hellalta ottamastani kattilasta pastavedet käsilleni. Huusin, se kaikui liesituulettimen kautta rapun kaikkiin asuntoihin. Kipu iski valkoisena salamana lävitseni, ja muistin tosiaan tekstin, jonka olin Paulalle kuukausia sitten sähköpostilla laittanut. Jotain haahkoista. Olin kirjoittanut sen siinä euforisessa tilassa, jossa silloin olin viikkoja viettänyt; mitään en tekstistä muistanut, enkä ollut Paulaakaan aikoihin nähnyt.

Hiski rysähti kasvot edellä pöytään, korisi ja pärski. Onnistuin saamaan käteni hanan alle, kylmä vesi rauhoitti. Silti kämmenselkä näytti keitetyltä kinkulta.

Siitä oli tulossa hirvittävä juhannus, minkä niillä main aavistin. Ikkunasta keittiöön lankesi sairas valo.

3.3.20

Let's never meet again

"Kirjailija" on jokseenkin onneton ammattinimi. Siinä on liiallista keveyttä ja ohimennen huitaistun suorituksen vaivattomuutta, eikä sanan istuvuus verbiin josta se on johdettu ole ihan kohdallaan: ohjaaja ohjaa, kuljettaja kuljettaa, opettaja opettaa – mutta kirjailija kirjailee? Itse kutsun itseäni mieluumin kirjoittajaksi. Osasyynä nimen parempi toimivuus, osana myös itse kirjan kyseenalaisuus jonkinasteisena julkaisutoimen äärisaavutuksena. Kirja on vain yksi tekstin muoto, ei kätevin eikä toimivin, joskin siellä kärkipäässä sentään. "Kirja" on kuitenkin aina jonkinlainen kaupallinen, monistettu artefakti. "Kirjan" kannessa on pääsääntöisesti jonkin kaupallisen tahon logo – ainakin sellaisen kirjan, jonka establishmentti katsoo voivansa hyväksyä osaksi kultturiimme juurtunutta käsitystä kirjasta taiteen korkeana muotona. Mutta entä jos kirjoittajalla ei ole tarve tulla markkinoiduksi? Omaa romaaniani myytiin Prismassa. Sain kuulla että tämä oli hieno saavutus; että tavaratalojen valikoimaan pääseminen on harvinaista. Viis siitä että oma teksti alennusjauhelihan ja hammasharjojen vierellä oli masentava näky – kenties yksi lannistavimpia kirjoittajuuteen koskaan kohdistuneita iskuja kohdallani.

Suhteeni kirjoittamiseen on muuttunut. Vuosien ajan pyrin sulkeumiin; lopullisiin, muuttumattomiin teoksiin. Nyttemmin olen ymmärtänyt, että tärkeämpää on prosessi. Teksti ei voi olla koskaan valmis, siksi sen sulkeminen kansiin, markkinoiminen kaupallisesti, yritys olla päätökseen saatu lopullinen kokonaisuus on väärin. Minulle teksti ei ole kauppatavaraa, se on tapa ajatella ja olla.

Olen kirjoittanut viitisentoista romaania, tarkkaa lukua en nyt jaksa tarkistaa, ja kolme novellikokoelmaa. Se riittää; siinä on totta puhuen hiukan liikaakin – noin kymmenen teosta lienee se määrä, jonka kukaan pystyy kirjoittamaan mitään omaperäistä alkamatta toistaa itseään. Yhtään esimerkkiä päinvastaisesta ei ainakaan ole tullut vastaan. Viheliäisimpiä ovat kirjoittamisesta kirjoittavat kirjoittajat. Tässäkin asiassa prosessi on varmasti tärkeä, se voi olla jopa terapeuttinen tai merkittävä. Mutta julkisesti ei näitä intiimihivelyjä pitäisi koskaan tarjota. Voi olla vain yksi Knausgård, enkä nyt välttämättä sano että sitä yhtäkään olisi tarvittu. Maailmassa on jo pitkään ollut liikaa kirjoja. Eikö olisi aika kirjoittaa jotain muuta? Miksi kirjalla on se asema joka sillä on?

Olen viime ajat kirjoittanut elävää teosta jossa ei kirjoiteta mitään. Sillä ei ole tarkoitusta eikä sanomaa. Se ei kiinnosta ketään; ylipäätään kirjoittaja joka olettaa oman tekstinsä kiinnostavan jotakuta toista on automaattisesti väärässä. Hän haluaa vain huomiota. Hän haluaa vain

Pilvet

jotka kiiltävät niihin alhaalta kohdistuvassa valossa. Taivaan laki on metallia, johon on maalattu suurin kirjaimin sana "SÄTEILYNKESTÄVÄ". Ulvovien sireenien ääni kimmahtelee pilvien pinnasta niiden kulkiessa taivaan poikki kiskojaan pitkin. Kaarteissa pilvet kirskuvat.




Hallan tappamat haahkat ilmestyy syksyllä. Sen merkitys ei ole vähäinen, vaikkei toki suurikaan. Se on vain tekstiä. Toivon ettet odota sitä, et osta sitä, etkä lue. Se ei ole sinulle.


2.3.20

Varaa omasi heti tyytyväisyys taataan nyt tai ei koskaan vuoden tapaus

Kolmannen romaanini ilmestymispäivä siirtyi kustannustoimittajani sairastuttua. "Kyllä tässä viikko menee toipuessa", hän vähän sammaltaen totesi kun eilen soitteli, mikä tarkoittaa että on siinä ja siinä ehdimmekö kirjamessuille. Tietenkin toivon että emme; kerrassaan viheliäistähän olisi siellä lavalla patsastella. Käytin lisäajan hyödyllisesti ja kirjoitin vielä yhden luvun teoksen kolmanteen ja viimeiseen osaan. Näyte siitä:



ja metsästäjiä joilla kaikilla oli samanlainen punainen pipo. En tiedä muista, mutta mä olin aika vaikuttunut siitä. Meinasin sanoakin jotain toisille, kun tiskin taakse ilmestyi uneliaan näköinen keski-ikäinen mies joka toivotti meille hyvää päivää ja rikkoi samalla sen lumouksen. Ehkä se oli sille ihan jokapäiväinen juttu.

Hiski otti pari reipasta askelta, ja kun se oli päässyt tiskille, se tilasi neljä kahvia ja neljä isointa sämpylää mitä talosta löytyi. Mä katsoin sen menoa ja panin merkille miten hyvin se siihen kiemuralle vääntyneeseen paikkaan sopi. Ei se ollut mikään ihme. Hiski on sellainen kaveri jota aika ei ole huomannut, tai jos onkin huomannut, niin ainakin unohtaa sen jatkuvasti. En tiedä onko Hiski itse tajunnut sitä, että se ei tunnu elävän samassa ajassa kuin me muut. Kun me oltiin penskoja Hiski näytti viistoistavuotiaaksi asti kymmenkesäiseltä ja sitten sen naama vanheni viikossa ajokortti-ikään ja se pääsi kaikkiin rafloihin ennen meitä, vaikka sitä oltiin sanottu beibifeissiksi vuosikaudet. Nyt se näyttää jotain kakskymppiseltä vaikka on hiukan yli kolme, mutta ei se ole ainoa juttu. Sillä on omituisia muistoja. Se puhuu asioista jotka on tapahtunut ennen sen syntymää, ja kun joku sanoo sille että jumalauta jätkä, sä et voi muistaa mitään tollasta kun se on sattunut kymmenen vuotta ennen kun sun vanhemmat on pannut sut alulle, niin se menee vähän hämilleen ja näyttää aina siltä ettei oikein tajua mistä on kyse. Joskus se katoaa päiväkausiksi, eikä se koskaan itse tiedä olleensa missään muualla. Voi tietenkin olla että se valehtelee koska ei voi kertoa totuutta, sehän on kuitenkin poliisi. Tai ainakin välillä on. Siitä on aika vaikea

Lause jäi kesken kun puhelin heräsi horteestaan. Näin Paulan soittavan, mitä pidin huonona merkkinä. Harkitsin vastaisinko, puhelin värisi ja liikkui samalla kohti pöydän reunaa. Odotin että se keikahti yli ja nappasin ilmasta kiinni.

"No mitä, mulla on teksti kesken."

"Ei se mitään."

Tyhjentävästi todettu, mietin hienoista kateutta tuntien. Katselin kursorin vilkkumista näytöllä. Olin yhtäkkiä varma, etten jatkaisi tekstiä koskaan loppuun. Lysähdin tuoliini syvemmälle. Luurista kuului vain kaupungin hälyä, puheensorinaa, meteliä, huminaa, kaikuja.

Kaikuja. Sinka ilmestyi ovensuuhun, hän oli kuullut puhelimen äänen ja katsoi nyt minuun kysyvästi. Kukaan ei puhunut. Suljin silmäni. Ikkunaan piirtyi harmaita kukintoja, pakkanen kiristyi. Olimme niin yksin, hirvittävän yksin.

29.2.20

Jättiläisten jalanjäljet

En ollut koskaan ennen nähnyt kenenkään kuolevan, ja tilanteen lopulta kohdalleni osuttua oli ensimmäinen reaktioni vilkaista peiliin varmistaakseni että näytän edelleen hyvältä. Firma oli pitänyt minua komennuksella siinä jumaltenhylkäämässä mökissä seitsemän elämäni jos ei välttämättä pisintä niin ainakin mitäänsanomattominta kuukautta ja olin surullisen tietoinen siitä, että olin sinä aikana päästänyt itseni mökkeytymään; olin vasta paria päivää ennen koko komennukseni ensimmäisen vieraan saapumista alkanut laittautua kuntoon, ja koska tiesin heitä olevan tulossa nyt paljonkin lisää, oli edustuskelpoisuus ensiarvoisen tärkeää. Kesti hyvän tovin ennen kuin pysähdyin miettimään tilannettani, joka ei välttämättä olisi hyvä; siitä riippumatta näytinkö elokuvatähdeltä vai peikolta, minua saatettaisiin pitää syyllisenä siihen, että Senasius Carlmeister Jarlstedt oli kuollut pian saavuttuaan taloon, jota minun oli käsketty emännöidä sattui sinne sitten saapumaan kuka tahansa. Peilistä minulle hymyilivät liian punaiset huulet, liian vapaina aaltoilevat hiukset ja liian kosteina kimaltavat silmät sellaiselle ihmiselle, joka on tappanut mahdollisesti tärkeän henkilön; niin ainakin firman saattoi olettaa uskovan, eikä ollut ketään muuta kuin minä itse lakaisemassa syyllisyyden taakkaa harteiltani pois.



En tappanut Jarlstedtia, vaikka en voikaan olla varma siitä mihin hän kuoli. Yhtenä mahdollisuutena pidän hänen ikäänsä. Jarlstedt oli vanha mies, eikä ulkonäöstään päätellen missään nimessä elämänsä parhaassa kunnossa. Miehen likaiset vaatteet roikkuivat rääsyinä hänen kuihtuneen ja kumaraan taipuneen kehonsa yllä, hänellä oli ruokkoamaton takkuinen parta ja samanlaiset hiukset, vain ohuemmat, iho oli läikikäs ja veltto, ja hän haisi kuin jätesanko. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää hänen puhettaan, enkä ylipäätään keksinyt aluksi mitään syytä päästää häntä sisälle mökkiin, en siitäkään huolimatta, että olin sinä aamupäivänä kaksi vuorokautta sitten ollut melko tarkkaan seitsemän kuukautta yksin ja puhunut vain pari kertaa viikossa firman edustajalle radion kautta. Senasius Carlmeister Jarlstedt oli kuitenkin firman työntekijä yhtä lailla kuin minä, sen minä lopulta hänen eleistään ymmärsin, ja kun olin päästänyt hänet sisään, pyytänyt istumaan tuoliin, tarjonnut lasillisen kylmää vettä, hän pyöräytti silmänsä ympäri ja kaatui kasvoilleen lattialle.



Niin paljon kirjoja. Otin tämän puheeksi kustannustoimittajani kanssa eilen, kun istuimme Fazerin Kluuvikadun kahvilassa hirmuisesti yskivän Italian kautta Kiinasta saapuneen turistiryhmän vieressä. Että maailmassa on niin paljon kirjoja, niin jumalaton määrä, pirunmoinen.

"Ettet nyt herkeäisi vähän blaspemiittiseksi", hän virkkoi ilkikurisesti ja kastoi nisua kahviinsa. Katseemme kohtasivat. En ollut koskaan pitänyt hänen tavastaan mangleerata sanoja. Oli kuin hän ei olisi wörkkinyt enää samassa realiteetissa med us.

"Minä en usko jumaliin, jos en kauheasti muihinkaan auktoriteetteihin", sanoin esimurrosikäisen uhmaa tihkuen. Kuului rämähdys ja kilinää, kun tiskin takana meitäkin palvellut kaunis nuori nainen kaatui vasten vitriiniä ja siitä kahvimukien kera lattialle. Paniikki alkoi.

"Se on se korillaviirus varmaan", kustannustoimittajani sanoi.

"Otetaan sille", vastasin. Kilautimme kahvikuppejamme yhteen ja nauroimme, me nauroimme niin.



Hallan tappamat haahkat ilmestyy näillä näkymin lokakuun alussa. Tulossa myös äänikirjana! (kahdeksantoista tuntia verkkaista sivujenkääntelyn ääntä)

27.2.20

Esikoiskirjallisuudesta (ynnä ote #6)

Näin eilen blogipostin, jossa esikoisromaanin juuri kirjoittanut henkilö antoi ohjeita siitä, miten esikoinen kirjoitetaan. Hänellä oli hienoja metodeja: piti jutella vähän kustantamossa työskentelevien ystävien kanssa, lähettää parinkymmenen sivun näytepala Otavalle ja saada näin kustannussoppari, siihen tietenkin apurahakin ennen julkaisua. Eli jos et ole koskaan saanut romaaniasi menemään läpi, niin tiedätpä nyt ainakin mitä olet tehnyt väärin. Lähettänyt kokonaisia käsiksiä? Ollut ilman apurahaa? Luuseri.

Hän oli myös ostanut kalliin tekstinkäsittelyohjelman (omat julkaistut teokseni olen kirjoittanut ikivanhalla Wordilla, nyt on käytössä netistä ILMAISEKSI (miten noloa) ladattu OpenOffice). Hän oli leikellyt ilmoitustaululle muotilehdistä ihmiskuvia, jotta voisi kuvailla henkilöitään, minkä osan kirjoittamisesta jostain syystä koki vaikeaksi. Itse olen ottanut tavaksi käyttää lähinnä mielikuvitustani, mutta tapansa kullakin, en tuomitse. En myöskään ole tullut ajatelleeksi, että minun kirjoittajana pitäisi tietää valokuvan tarkkuudella hahmojeni ulkonäkö. En totta puhuen ole juuri miettinyt miltä ne näyttävät. Lukija visualisoi hahmot joka tapauksessa ihan omanlaisikseen minusta huolimatta. Tai ainakin itse lukijana teen niin.

Kirjoittaminen on outo tapa olla. Syystä tai toisesta nimenomaan julkaistu kirja nähdään jonkinlaisena kruununa ja tähtäimenä. Miksi? On kiinnostavampia ja vähemmän kangistuneita tapojakin kirjoittaa. Ihmisen ei ole pakko julkaista mitään, ja hän voi silti olla relevantimpi kirjoittaja kun kymmenen myydyintä.

Mistä tuli mieleeni, että Hallan tappamat haahkat saavutti ensimmäisen oikolukierroksensa osalta myös kustantajan ulkopuolisen lukijan, joka ei pitänyt teoksen puoliväliin lisäämästäni lyriikkakoosteesta. Harmi. Kustiksen kanssa mietittiin mitä sille tehdä; mielessä kävi kokonaisuuden irrottaminen omaksi runoteoksekseen, mutta ei minusta ole siihen. Pitäisi kuitenkin käydä jossain keikoilla, ei saatana.

Mutta näytteeksi silti pala:




Minä katselin kuinka joen sininen vesi
vei ruumiita mukanaan
Se pyyhkäisi kaupungin yli ja tarttui
jokaiseen vainajaan
Ja minun kiviset jalkani ankkuroitiin
tähän maahan liian syvään
En uskonut enää hedelmäpuihisi
en uskonut mihinkään hyvään





Yeah, I don't know, man...