Peilistä katsoi sänkileukainen hirviö. Sen poskien iho oli sentään sileä, kiitos pari vuotta jatkuneen päivittäisen puhdistusvoitelun, mutta karvoitukselle ei mahtanut mitään. Yrittää täytyi. Se punasi huulipunalla sen mitä ajelun jälkeen vielä ihon alta kuulsi, levitti punan, joka kätki alleen sinen, joka oli syönyt puuron, jonka –
se herkesi ajatuksistaan. Peilikuva vittuili ja nauroi. Se vaihtoi huulipunan meikkivoiteisiin, sotki niin perkeleesti, vanulapun läpikin se tahri sormet, ja lavuaarin reunan, ja kaiken. Se levitti ja levitti. Kello kävi. Sitten puuteri. Muutamaa eri väriä se oli käyttänyt, vaikka järki sanoi että olisi pian pari vuotta tätä harrastaneena jo pitänyt olla "se oma" sävy. Mutta ei se tiennyt, ei jaksanut muistaa mitä milloinkin oli käyttänyt, mitä silloin kerran tai pari kun oli oikeasti ollut ulkonäköönsä tyytyväinen.
Pölähdellen se levitti puuterin meikkivoiteen päälle, muisti leukaluun terävän alareunankin, jonne helposti jäi meikkaamaton alue, mikä sitten pisti silmään jos kallisteli päätään taakse, ei sillä että semmoiseen nyt yleensä tarvetta olisi ollut, kaupungissa ei tarvinnut katsella edes leivosten leikkiä, ne laulaa niin kauniisti oksalla –
Eyelinerin se oli säheltänyt kohdilleen jo etukäteen, syönyt sen jälkeen voileivän, katsonut sitä mutustaessaan Youtubesta sketsikomediaa. Silmät oli aina hoideltava ennen muuta naamavärkkiä, muuten oli ripsiväriripotelmaa pitkin puuteroituja poskia, ei hyvä. Kun se oli puuterointiin kylppärin kelmeässä valossa suht tyytyväinen, se suipisti huulet ja punasi ne. Vittu että käsi vapisikin. Tässä sen aina huomasi; silmätkin sai vielä rajattua ihan nätisti, mutta huulet, piru vie. Silti se oli ehdoton osuus, aivan välttämätön, omasta mielestä ehkä paraskin. Kun kahvikupin reunaan jäi huulipunan jälki, siinä oli sitä jotain. Se ei ollut noloa vaan parasta. Se oli naisellista.
Se riisui housut, alushousut, otti esiin sukkahousuista ja vanhasta tennissukasta askartelemansa gaffin, työnsi miesvehkeensä tiukasti jalkojen väliin, sinne mahtuu yllättävän hyvin, siis taakse ja ylös, ihan konkreettisesti sisäänpäin. Sitten gaffi paikalleen, napakasti, se oli hyvä tunne, siihen kun pikkumustat puki päälle, näytti siltä ettei siellä mitään ylimääräistä ollut. Ja sukkahousut sitten, varovasti, ne olivat kolmatta kertaa käytössä ja kulumaisillaan puhki. Rintsikoiden täytteenä oli silikonia, sitä oli pitänyt netistä tilata, mutta itse liivi oli Tokmannin alelaarista, ja oikein miellyttävä päällä. Se pyörähteli ne puettuaan peilin edessä hetken. Kumartui sitten lähemmäs kuvajaistaan.
Leidi leidi, se hyräili, piti silmiensä muodosta, vaikkei kasvoissaan oikeastaan mistään muusta. Mutta olivatko ne sen kasvot enää siinä vaiheessa, tai pikemminkin: oliko se joka oli alkanut kasvojaan laittaa enää paikalla. Ei kai. Se hengitti lasiin huurun ja vetäytyi kauemmas. Hame ja tumma neule olivat olohuoneessa tuolin selkämyksellä odottamassa, käsilaukku roikkui vieressä, eteisessä korkonilkkurit melkein jo menossa, lukupiiritapaamiseen oli puoli tuntia. Yhtäkkiä sitä väsytti. Se oli tehnyt saman niin monesti jo, ja se kävi työstä. Se syntyi hitaasti uudestaan yksinäisinä hetkinä, mutta se tiesi olevansa silti enemmän itsensä jos ja kun jaksoi nähdä vaivan.
Hitaasti, hitaasti kohti jotain.
