Pipikaula (*)

Taiteilija istui pimeässä huoneessaan. Hän katseli tietokoneensa näyttöä, sen kylmä valo siveli kasvojen huokosia. Oli huominen. Taiteilija ajatteli tilinsä saldoa, lapselle pitäisi ostaa kengät, hammaslääkäri oli pakko peruuttaa. Hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa seuraava kirja, mutta se mikä oli koskaan tuntunut miltään, oli lakannut tuntumasta siinä vaiheessa kun nimensä oli nähnyt ensimmäisen kerran lehdessä.

Se oli ollut erilaista. Taiteilija värähti. Kuuma sormi kihnutti hänen hermonpäitään. Se oli ollut erilaista silloin kuin ei ollut tehnyt muille kuin itselleen. Nyt hän oli kävellyt kirjakaupan halki ja nähnyt oman teoksensa pinottuna, hänen itse tekemänsä kansikuva hohti neonvärein. Näytönsäästäjä räpsähti päälle. Viivat yhtyivät toisiin viivoihin ja muodostivat verkostoja. Ne väreilivät, hymisivät hyvää oloaan taiteilijaan. Verkostoja. Hän oli osa sitä kaikkea nyt.

Ennen kuin oli pitänyt yhtään näyttelyä galleriassa, ennen kuin oli julkaissut ensimmäistäkään kirjaa, taiteilija oli ollut varma siitä että juuri se oli kaiken tarkoitus. Että teos oli teos vasta kun joku toinen ihminen sen näki ja koki. Vasta kun se oli mahdollista kaupallistaa. Vasta kun siihen sai liittää oman nimensä merkiksi niille jotka olivat joku muu kuin hän. Oli taiteilijan todellisuus ja muiden, ja taiteilija tunsi itsensä tärkeäksi kertoessaan muille millaista oli olla. Millainen oli maailma.

Kissa naukaisi huoneen ovella. Taiteilija kääntyi tuolissaan ja katsoi. Kissakin katsoi, käänteli hetken korviaan, istahti sitten kynnykselle ja alkoi silmät suljettuaan nuolla etukäpäläänsä. Taiteilijan läpi kulki ravistus. Tuoli narahti, hänen hampaansa kalahtivat yhteen. Taiteilija kuvitteli hetken olleensa jossain muualla, ehkä kaukanakin. Hän tökkäsi hiirtä, ja näytölle palasi tekstinkäsittelyohjelma, siinä ensimmäisen luvun ensimmäinen lause. Seinän takana vaihto-opiskelijat popittivat päivän hittejä, liesituulettimesta leijui yksiöön makeaa savua. Taiteilija tiesi ettei kirjoittaisi enempää sinäkään iltana – mutta ennen kuin täyttäisi kaksikymmentäviisi hän julkaisisi kirjan, niin hän oli päättänyt. Sittenpä näkisivät. Sittenpä tietäisivät millaista on kun on merkittävä.

Taiteilja sulki tietokoneen. Aamun ensimmäinen luento oli aikaisin, ja taiteilija halusi vielä käydä kävelyllä jokirannassa ennen nukkumaan menoa. Ulkona pakkanen huursi puita. Joku oli kävellyt taiteilijan ikkunan alle hankeen hymynaaman.

---

(*) Pipikaula: "A Hawaiian quisine dish of salted and dried beef."

Kaikki mikä minusta tiedettiin

Google tarjoaa mahdollisuuden ladata kaikki itsestä kertynyt data yhtenä järeänkokoisena pakettina kotikoneelle. Voiko sellaiseen tarjoukseen olla mitenkään tarttumatta? Kyllä voi, minäkin tein niin vuosien ajan. Mutta viikonloppuna oli sen verran tyhjä hetki että klikkasin linkkiä. Varoituksen sanana annettiin, että tällaisen datapaketin koostaminen kestää tunteja, jopa PÄIVIÄ, ja olen toki itsekin sen verran tahkoa kiertänyt, etten uskonut asiaa enää muistavanikaan sitten kun –

No se datajöötä oli sitten vartin kuluttua valmis, mikä oli heti jotenkin epäilyttävää. Useamman gigan paketin lataileminen kovolle kesti sentään tunnin verran, ihan tuli vanhat kunnon modeemiajat mieleen. Kun kansiot sitten lopulta olivat työpöydällä tarjolla, ajattelin hukkua menneisiin tekoihin, elämäni vaiheisiin niin kuin en vielä koskaan!

Enkä sitten oikeastaan. Paketti ei sisältänyt juuri mitään kiinnostavaa. Sähköpostit ja blogitekstit ovat saatavilla muutenkin, Drivessä olevat pari hassua kuvaa muistin nekin, enkä Googlen kalenteriin ole ikinä tehnyt merkinnän puolikastakaan.  Pilvipalveluitakaan en ole ottanut käyttöön; en ole koskaan luottanut kuin omalla pöydällä fyysisenä nököttäviin masiinoihin, ja riittäähän niissäkin tilaa tarpeeksi. Oikeastaan paketin kiinnostavinta antia olivat vanhat Blogger-pohjaisiin blogeihin jättämäni kommentit. Jo näiden blogien nimet toivat muistumia paljonkin runsaan kymmenen vuoden takaa: Alivuokralainen, Katuoja, Maalainen! Enää hämäriä muistisynapseja sytyttelevät nuo otsikot – jostain paremmasta ajasta, mutta niinhän aina.

Muuten hakudata tuntui jotenkin vaillinaiselta. Google-hakuja olen tämän mukaan tehnyt varsin vähän, Youtubeakin katsonut vain murto-osan siitä mitä oikeasti. Mihin ne tiedot menevät jos eivät omaan dataan, se jäi selvittämättä, mutta samapa tuo kai.

Hämmentävin osuus oli paikannus, jonka olen kytkenyt puhelimestani pois päältä pian älylaitteen hankkimisen jälkeen, mutta johon oli lyhyenäkin ajanjaksona ehtinyt kertyä satoja megoja silkkaa datavirtaa tähän malliin:

Tuo olisi kiinnostavaa, jos aika- ja paikkamääreet eivät olisi noin kryptisesti merkattuja; nythän tuolla ei tee juuri mitään. Vauhdikasta elämää olen kuitenkin viettänyt joskus. Viimeiset kolme vuotta Google Maps kertookin minun sitten sijainneen täsmälleen yhdessä pisteessä, kiitos siis gps-eston. Ihan hyvä niin.

Väittävät että Google tietää meistä nykyään kaiken, mutta ainakaan minusta se ei tiennyt juuri mitään. Tavallaan vähän pettymys.

Arkistodellisuus

Tuli tänään ohimennen puheeksi nostalgia. En tiedä olenko varsinaisesti nostalgista tyyppiä, mutta tietynlaisen arkistonhoitajan roolin olen jo osakseni hyväksynyt. Minulla on tarve tallentaa vanhoja asioita, kenties näennäisen merkityksettömiä ihmiskunnan historian kokonaiskuvaa ajatellen, mutta sellaisia jotka itselleni ovat joskus olleet tärkeitä. Tai vain sellaisia jotka sattuvat itseäni kiinnostamaan milloin mistäkin syystä.

Nuorempana häpesin tätä taipumustani olla kiinnostunut enemmän asioista joita ihmiskunta tuotti kaksi-kolmekymmentä vuotta aiemmin kuin asioista jotka olivat pinnalla silloin. Ei sellainen sopinut kaksikymppiselle, hädin tuskin kolmekymppisellekään. Nyt olen onneksi iässä että voin estoitta prosessoida, kerätä, koota ja käsitellä. Juuri tätä ovat viimeisten kahden vuoden aikana aloittamani blogitkin: niin Run / Stop - Restore kuin Pieniä ihmeitäkin ovat olemassa tallentaakseen sitä pientä palaa populaarikulttuurin historiaa, joka hetken ajan vaikutti omaan ikäluokkaani. Aiemmin olen kirjoittanut blogimuotoon mm. musiikista ja kirjankansista, ja 70-luvun reseptikorteistakin, tosin niillä herkutellut Silmänkääntökahvila jäi aikanaan kesken, vaikkei päässyt kuin hyvään alkuun ja kortit nekin yhä nurkissa pyörivät. Nyt blogia muutaman vuoden jälkeen selatessa iski vähän sellainen olo että mitä jos jatkaisi... Muistaakseni Kahvilan piti sitten myöhemmin laajeta käsittämään kaikkea vanhaa datavirtaa, mutta esim. aikakauslehdistä kuvaamiani havaintoja 40-luvulta 70-luvulle olen jakanut viimeiset pari vuotta Facebookin puolella. Ja entäs sitten nuo Silmis 2.0:ssakin esiintyneet Disney-ruudut! Niitäkin on yhä kovalevyllä sadoittain.

Ja nyt toin maalta mukanani albumillisen vanhoja valokuvia, ensimmäisen monista. Kuvat ovat noin väliltä 1920-1990, osan niissä esiintyvistä ihmisistä tunnen hyvin, osa on silkkaa mysteeriä. Olen miettinyt mitä näillä kuvilla teen. Alkuperäinen tarkoitus oli skannata digimuotoon, mutta entä sitten – omaan käyttöön? Uutta kuvablogia pystyyn vain? Kirjan materiaaliksi? Kaikki on avoinna. Se nyt on joka tapauksessa selvää, että arkistonhoitaja sisälläni hykertelee jo innoissaan. Hän on pääsemässä taas käsiksi johonkin kiinnostavaan.

Tukeva, vaaraton

Tiedättekö kun ihmisen elämässä tulee niitä hetkiä, jolloin pysähtyy miettimään sitä minkä takia täällä ollaan. Että mikä se on se tarkoitus jota kohti täällä sinnitellään muutama vuosikymmen ja sitten mennään pois. Niin minä vaan sitä että mistä tietää onko sen saavuttanut? Jos olisi, voisi sitten vaikka vähän löysätä. Mutta kun ei tiedä, niin ihminen vain sätkii ja potkii, jonnekin pyrkii, jotain kohti.

Ehkä nämä ovat niitä asioita joita pitäisi pohtia viisitoistavuotiaana, tai parikymppisenä. No, olen myöhäsytynnäinen. Kenties siitä johtuen se tarkoituskin vielä odotuttaa itseään. Mutta sen tiedän, että kun jokunen päivä sitten oli lämmintä, kiiretöntä, paikalla täällä joukko läheisiä ja kissa –  – kirjoitin sittemmin muistikirjaani että tuo taisi olla kesän paras päivä. Kun ei ollut vaatimuksia eikä aikatauluja eikä vähään aikaan huomannut kantaa huolta mistään.

Jälkeenpäin ajattelin että ehkä juuri nämä ovat niitä hetkiä. Että jos on yksi päivä vuodesta jolloin on mukavaa niin jokin taso on saavutettu, eikä kai yksilöltä sen enempää voi vaatia. Odottaakaan, ehkä.

No se siitä. Keitänpä kahveet.

Jättitorven perillinen

Melankolia oli kaataa minut tänään. Se iski hyökyinä, kävi ensin kesän saavutusteni kimppuun ja arvioi ne mitättömiksi, kumosi sitten käsitykseni tulevaisuudesta ja asioista joita odottaa, sai minut lopulta lähettelemään viestejä eri tahoille, kyselemään milloin tavataan. Lopulta, illan jo alkaessa laskeutua tämän käristetyn maiseman ylle, hyppäsin autoon ja lähdin tapaamaan ihmisiä. Kiittelin heitä kaikesta, asiat hyökyivät minusta ulos, ja silti, silläkin hetkellä, kävi sääliksi kissaa, joka oli juuri ehtinyt asettua kuistille tuoliin, ilta-auringon lämpimään syliin peseytymään. Se piti nostaa sisälle siksi aikaa kun lähdin, ja kyllä sitä harmitti. Ihminen on niin itsekäs olento. Melkein kuin eläin.

Mutta tokihan olo siitä kahvia keitellessä sitten helpotti.

Ihmisen ei ole hyvä olla liikaa yksin. Ja silti siihen tilaan aina pakkomielteisesti hakeutuu.

Uu-puu

Kaadoin puun. Tein tämän siksi, että pyrin olemaan omavarainen lämmityksen suhteen, ja kun on metsikköä kaistale niin menköön. Puu oli kaadettavaksi katsottu jo jokin aika sitten, mutta viime kesänä kuntoon huoltamani moottorisaha teki tenän. Ei saakeli käynnistynyt millään. Sisuuntuneena tartuin käsisahaan ja aloin työhön. Kolmisen varttia hikoiltuani puu lähti kallistumaan, nitisi aikansa, rytisi sitten tantereeseen. 22-metrinen haapa kun painuu makuuasentoon, kajahtelee metsässä jokseenkin nautinnollinen ääni. Sen herättämä tunne on lähellä jonkinlaista täyttymystä. Hain kissan paikalle. Se käveli puun rungon päästä päähän kiinnostuneena yhä uudelleen.

Tänään olen oksinut, pätkinyt, pilkkonut. Olo on kummallinen. En ole tavoitettavissa, puhelin on keittiön pöydällä, minä takametsässä sahoineni. Kyyhkyset kujertavat männyissä, välillä palokärki huutelee. On hyvin todellisuudesta irrallinen olo. Vain yksi mies itsekseen metsässä, ja kissa toisinaan. Joskus tässä työssä oltaisiin oltu porukalla, nyt teen tätä koska se on tottumus. Teen tätä koska niin kuuluu. Teen tätä koska olen ajatellut että ellen tee tätä, on vaara etten – –

Ajatus keskeytyi. Olen tänä kesänä iskenyt kuokkaa kantoon, kirvestä kiveen, viikatteen juurakkoon ja käräyttänyt kaksi sähkömoottoria. Päästäni on vuotanut verta vasta vähän. Unohdan mikä minun joskus piti olla. En enää hahmota miksi olen halunnut olla jotain sellaista etten – –

Ajatus keskeytyi. Sahapukki odottaa metsässä, vielä tekisi mieli hetkeksi mennä ennen kuin alkaa hämärtää. Ukkonen jytisee kaukana. Ehkä kahvit ensin.

Vaimoni laulavat varpaat

Olen tällainen:

Leivinuunissa räiskyi tuli, useamman vuoden liiterissä kuivuneet männyt paloivat komeasti. Yhtä halkoa pitkin viiletti hämähäkki. Puu oli toiselta puolelta jo tulessa, hämpillä oli kiire kohti turvaa, mutta lieskat löivät menosuunnassakin. Elinaikaa oli jäljellä sekunti tai pari. Sen paremmin miettimättä työnsin käteni uuniin. Hämähäkki kipitti sormelleni ja kämmenselkää pitkin ylös. Kuljetin sen ruokakomeron oven juurelle ja laskin lattialle. Se livahti oven alta kohti viileämpiä mestoja. Vasta tässä vaiheessa huomasin että käden ihoa hivenen kuumotti. Hihansuusta roikkuva lanka oli mustunut.

Viime kesä oli kuumuudessaan melkein eläimetön, tänä vuonna olen bongaillut pienellä maapalstallani kyitä, juotikkaita, sammakoita ja ojantäydeltä nuijapäitä, paljon sisiliskoja, supikoiraperheen ja oravapesueen: kuusi pörröhäntää telmi samalla männynoksalla toistensa yli ali ja ympäri. Kameraa ei tietenkään ollut sillä hetkellä mukana. Harvoin se muutenkaan on silloin kun eläimiä vilistää nurkissa; siksi kuvani tuppaavat olemaan vähän stabiilimmista asioista. Kuvaanpa kuitenkin, etenkin kaikkea pientä. Insta-tililtäni voi käydä ihmettelemässä havaintoja.

Kirjoitan yhtä kirjaa, editoin toista, ideoin kolmatta. Sitten on kaikki ne valmiit käsikset jotka muuten vain lojuvat nurkissa. Olen palannut pöytälaatikkouralleni. Hyvä minun on siellä, muistilappujen seassa.

Täytekakkutotuuksia

Olen kotoisin paikkakunnalta, jonka joki halkaisee kuin kirves piispa Henrikin. Tämän joen yli vie lukuisia siltoja, joista yhden arkipäiväisen maantiesillan tilalla oli vielä 80-luvun alussa hieno teräspalkeista koottu rakennelma. Se purettiin ollessani pirpanaikäinen, minkä vuoksi muistikuvani tästä sillasta ovat vajavaisia, ja kenties kokonaan peräisin vanhoista mustavalkoisista valokuvista, joita sillasta on erinäisiin teoksiin painettu. Tänä vuonna selvisi että silta on edelleen olemassa. Sitä on kuljetettu kymmenisen kilometriä alajuoksulle, missä se nykyisin johtaa kapoiselta peltotieltä pieneen idylliseen saareen keskellä jokea. Oli pysähdyttävä kuvaamaan, sen verran kummallinen näky oli kyseessä. Kävelin sillalla, oli pysähtynyt hellepäivä, vain joki virtaili allani. Koin outoja takaumia.

Perhepiirissä täytettiin tuossa päivänä muutamana tasavuosia, minkä johdosta oli hankittu täytekakku leipomosta. Sen sisällä olevassa "Kakkutakuu"-lapussa kyseinen konditoriatuote kertoi ohjeita käsittelyynsä minämuodossa. Sieltä löysin lauseen, joka minusta oli niin kaunis ja ihmiselle sopiva, että se jäi mieleen:

Kuljetathan minut varovasti ja tasaisella alustalla niin olen ehjä ja kaunis perilläkin.

Kunpa joku olisi kiinnittänyt tuollaiseen ohjeen minuunkin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Ehkä joku olisi sitä noudattanut.