Melankolia oli kaataa minut tänään. Se iski hyökyinä, kävi ensin kesän saavutusteni kimppuun ja arvioi ne mitättömiksi, kumosi sitten käsitykseni tulevaisuudesta ja asioista joita odottaa, sai minut lopulta lähettelemään viestejä eri tahoille, kyselemään milloin tavataan. Lopulta, illan jo alkaessa laskeutua tämän käristetyn maiseman ylle, hyppäsin autoon ja lähdin tapaamaan ihmisiä. Kiittelin heitä kaikesta, asiat hyökyivät minusta ulos, ja silti, silläkin hetkellä, kävi sääliksi kissaa, joka oli juuri ehtinyt asettua kuistille tuoliin, ilta-auringon lämpimään syliin peseytymään. Se piti nostaa sisälle siksi aikaa kun lähdin, ja kyllä sitä harmitti. Ihminen on niin itsekäs olento. Melkein kuin eläin.Mutta tokihan olo siitä kahvia keitellessä sitten helpotti.
Ihmisen ei ole hyvä olla liikaa yksin. Ja silti siihen tilaan aina pakkomielteisesti hakeutuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti