Ne tulevat niinkuin kotihin

Oli outoa kävellä Turun ylioppilaskylän kesäisillä käytävillä monen vuoden jälkeen. Mutta niin vain ystäväni muutti sinne ja kutsui tupareihin, joten mikäs – nostalgiaa tässä ihminen onkin kaivannut. Mutta nyt kun on muutamaa kuukautta vaille vuosikymmen kulunut siitä kun itse muutin mestoilta muualle, on uudisrakentaminen kietomassa tuota sympaattista kyläntapaista otteeseensa... Pahalta näytti vielä lähestymisvaiheessa, mutta onneksi paikan sisin olemus on ennallaan.

Olen asunut Ylioppilaskylässä kuudessa osoitteessa, mikä on varmaan vähän enemmän kuin mitä siellä keskimäärin asutaan. Kahdeksaan vuoteeni siellä mahtui kaksi yksiötä, kolme kaksiota ja yksi kolmio. Siellä tapahtui melkein kaikki tärkeä: pitkän parisuhteen onnelliset vuodet ja päättyminen, toinen parisuhde, kolmaskin. Lapsen syntymä. Opiskeluakin jossain määrin, ainakin proseminaarityötä tuli väännettyä ja jotain surkeaa graduntapaista... Erään bloginkin aloitin siellä asuessani, mistä nyt ei enempiä. Katselin entisiä asuntojani: tuosta takaovesta päästin taaperon leikkipuistoon, tuolla parvekkeella istuin tupakalla katsellen hautajaisia. Tuossa kuuntelin öisin mustarastasta täysikuun valossa, runollisessa eroangstissa riutuen. Tuolla juoksin karannutta kissaa takaa-ajaen, sen sännätessä luhtikäytävää talosta toiseen. Tuolla join Jonin tarjoamaa punaviiniä siinä määrin että Kati ja Teppo saivat minut kantaa kotiin. Tuolla pidettiin bakkanaalit, tuolla piknik. Ja jatkuvasti kirjoitin, kaikkea, kaikesta. Missä nekin sanat nyt ovat, kaikki ne ajatukset...

Itse tuparit olivat mukavan hautausmaa-henkiset. Saatamme olla vanhenemassa.

Minigolf-rata oli kadonnut, mikä minulle symboloi tämän maailman muuttuneita arvoja mitä konkreettisimmin. Sen tilalla on nyt parkkipaikka.

Kristallinen pienoiselefantti

Yritin tänään vaipua masennukseen, mutta kissa tuli puskemaan, joten yritykseksi jäi. Heittelin sille hiirtä. Kymmenvuotiaanakin neiti tekee vielä näyttäviä kokovartalokierteitä ilmassa. En minä vaan, sen ikäisenäkään.

Eilen kirjoitin tänne kirjallisuudesta vieraana sisäpiiri-ilmiönä. Tänään ajattelin taas toisin; poimin tietoisesti rooleja jotka ärsyttävät itseäni. Ne eivät yleensä johda mihinkään, mutta käyvät materiaalista. Koska tekstejähän tässä on tarkoitus tehdä. Henkilöitä joilla on mielipiteitä. Omani ovat jonnekin matkan varrelle jääneet. Nykyisin pyrin olemaan kameleontti. Totta puhuen epäilen olleeni jonkinlainen empaattinen kameleontti lapsuudesta asti – joku saisi joskus analysoida minut ja kertoa mistä tämä taipumus on saanut alkunsa ja onko siitä mahdollisuus vielä joskus irtaantua. Ei sillä että pitäisi, käy tämä näinkin.

Tämän hetken podcast-listani kuumimmat:

1. Unexplained
Harvinainen yhden ihmisen podcast (yleensä näissä on parasta spontaanisti sikiävän keskustelun seuraaminen), jossa Richard MacLean Smith kertoo miellyttävän draamantajuisesti tositarinoita kaikesta oudosta ufoista kummituksiin. Aika paljon itselle jo vuosien takaa tuttuja juttuja, joista tunnetuimpia olen vähän skippaillutkin. Toimii erityisesti tiskatessa & ruokaa laittaessa.

2. Reply all
Lyhyitä välipalanmittaisia tarinoita internetin ihmemaailmasta. Uusi tuttavuus, mutta vaikuttaa hyvältä ja täällähän outoja ilmiöitä riittää.

3. The Dollop
Tämä on keskeisimmillään sitä mistä podcasteissa pidän: tarinankerrontaa ja kahden keskustelijan toimivaa keskinäistä kemiaa. Jokaisessa jaksossa Dave Anthony ja Gareth Roberts ottavat käsittelyyn jonkin kummallisen, usein surkuhupaisan, tapauksen historian syövereistä. Lähestymistapa on komediallinen. Parhaimmillaan The Dollop on aivan hillittömän hyvä.

4. Jay & Miles X-Plain the X-Men
Ensimmäinen podcast jota koskaan aloin kuunnella, ja hyvin yhä toimii. J & M ovat päässeet X-historiassa pahamaineiselle 90-luvulle, missä selittämistä riittääkin.

5. Criminal
Lyhyitä (välillä turhankin) juttuja rikollisuudesta laidasta laitaan. Aihepiirit vaihtelevat ankeista outoihin, mitään kovin graafisia tai edes häiritseviä juttuja tosin ei ole mukana; ehkä siten selittyykin tämän hirmuinen suosio. Ihan ok. Näitä tulee popsittua vähän kuin karkkia. Tai ehkä maapähkinöitä.

6. The Trail Went Cold
Robin Warder on hänkin vain yksinäinen ääni studiossa, mutta hän on tarpeeksi sympaattinen kyetäkseen vetämään podcastia omin voimin. Ratkaisemattomat murhat ja katoamistapaukset on homman nimi, ja näitähän riittää. Pääpaino on vähemmän tunnetuilla tapauksilla, eikä melkein 175 jakson aikana ole tainnut vielä yhtään sellaista osua kohdalle, joka ei jollain tavoin olisi mielikuvitusta kutkuttanut.

7. Battle of the Atom
Toinen X-Men -aiheinen podcast, jonka perusidea on mainio: juontajaksikko käsittelee joka viikko kolme X-tarinaa suht satunnaisesti kuluneiden lähes 60 Marvel-vuoden ajalta ja asettaa ne paremmuusjärjestykseen alati kasvavaan listaansa. Juontajista toinen on sympaattinen, toinen hyvin ärsyttävä, mikä hivenen laskee tämän kuuntelunautintoa. Mutta kaksikon näkemyksiä mutanttisarjakuvista on silti kiinnostava kuunnella.

8. Generation Why
True crime -podcastien kantaisä (aloitti vuosia ennen Serialia) jaksaa yhä. Vakavahenkistä yleensä murhajuttujen käsittelyä, enimmäkseen jo ratkaistuja ja usein mediassa paljon käsiteltyjäkin tapauksilla. Yhdistettyä tarinankerrontaa ja kommentointia. Justin & Aaronillahan oli jokin aika sitten myös Kyllikki Saari käsittelyssä.

9. My Favorite Murder
Vähemmän vakavahenkinen murhapodcast, jossa Karen ja Georgia ruotivat joka jaksossa paria enemmän tai vähemmän tunnettua murhaa. Kaksikon eläytyvää ja innostunutta kerrontaa on mukava kuunnella. Vähän kuin istuisi baarin pöydässä kahden murhiin nyrjähtäneen friikin keskustelua seuraten. Ilmeisesti MFM:n suosio on räjähtänyt käsistä, ja nykyisin leidit tekevät isoja livekiertueita. Outoa. Standup-komiikkaahan tämä jo lähestyy, mutta kiinnostava tarina on silti aina pohjalla.

10. 99% Invisible
Design-podcast. Aiheet vaihtelevat liukuportaiden äänistä sementtihuonekaluihin ja ties mihin. Ihan liian lyhyitä muutaman minuutin pätkiä, joita pitää aina kuunnella monta peräkkäin, mikä alkujen mainoksineen ja introineen on hivenen ärsyttävää. Mutta itse tarinat ovat kiinnostavia.

No tämäpä vähän venähti. En ole edelleenkään päätynyt suomenkielisten podcastien ääreen, ajatus tuntuu monivuotisen englanninkielen kuuntelun jälkeen hyvin vieraalta, vaikea sanoa miksi. Ehkä siinä olisi jotain... hiukan vaivaannuttavaa? No, onpa tätä angloamerikkalaista materiaalia tarjolla siinä määrin, ettei tässä ole kotimaista osannut kaivata. Lisäksi vuodenaika haittaa podcastien kuuntelua: talvella tein pitkiä kävelyitä kuulokkeet korvilla, mutta eihän nyt peipposten ja mustarastasten aikana malta.

Lopuksi eilinen kuva kokonaisuutena. Se on peräisin kirjansivulta, jo varhaisessa iässä kohdattu, ja yksi mieleeni vahvimmin piirtyneistä kuvan ja sanan yhdistelmistä. Sen synnyttämät ajatukset ovat häiritseviä ja kauniita. Tämä yhdistelmä on toiminut eräänlaisena toteemina monelle tekstilleni. Ehkä kaikille niistä.

Outo lahko

Olen viime viikkoina miettinyt suhdettani kirjallisuuteen. Tiedän – ei kuulosta hyvältä. Jos olen jonkin asian elämässä oppinut, niin sen, ettei koskaan pidä miettiä asioita. Siitä seuraa pelkkää kärsimystä. Silti olen ollut vähän hankaloissani. Olen alkanut epäillä suhteeni olevan jotenkin vinoutunut.

Kaikki on kohdallani alkanut viattomasti. Opin lukemaan nuorena, vuosia ennen kouluikää. Tavasin kuvakirjoja ja kotihyllystä löytämiäni eläinkirjoja. Kun lukeminen muuttui olemisen tavaksi, lukutottumuksiani muokkasivat ennen kaikkea oman olohuoneen kirjahylly ja pikkupaikkakunnan kirjasto. Jälkimmäisestä lainasin paitsi nuortenkirjoja, myös tietokirjoja kaikilta mahdollisilta osastoilta tähtitieteestä historiaan ja parapsykologian kautta hyönteisiin. Kotona tahkosin läpi kaiken. Eläinkirjat ja massiiviset maanosaoppaat, Dänikenin tuotannon, sivistyssanakirjat, taidekirjat, kaskukokoelmat ja novellit – mitä vanhempieni hyllyyn nyt oli parin edellisen vuosikymmenen aikana sattunutkin kertymään. Luin myös sarjakuvia, lähinnä Disneytä, myöhemmin myös Marvelia. Eurooppalaista sarjakuvaa lainailin kirjastosta, mutta Asterixia lukuunottamatta se ei koskaan ole kauheasti sykähdyttänyt. Edelleen tänäkin päivänä Marvel ja Disney ovat 90% siitä sarjakuvasta mitä luen ja olen lukenut. Ei vanha enää uusille tavoille opi, josko hirveästi yrittääkään.

Lapsuusvuosina opittu jättää jälkensä. Aikuisuuden kynnyksellä ihminen jossain kohdin huomaa, että hänellä on mahdollisuus vaikuttaa omaan ajankäyttöönsä. Tulee hetkiä jolloin tehdä valintoja. Minun valintojani olivat a) alkaa kirjoittamaan, ja b) pysytellä tottumusteni parissa. Viimeistään ajauduttuani yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta, sain huomata etten osaa lukea kirjallisuutta siten kuin pitäisi. En löytänyt teemoja tai tendenssejä, en havainnut piilomerkityksiä tai tekijän intentioita; en varsinkaan niitä joita tekijällä oli ollut tietämättään.

Minulle kirjallisuus on kokemuksia, ei merkityksiä. Ihmiskuvaus on tärkeää. Tapahtumat ovat tärkeitä. Kieli on tärkeää. Siinä se. Hyvä juoni on plussaa, muttei pakollinen.

Minua häiritsee kirjallisuuteen liittyvä elitistinen asenne. Niin kuin kirja olisi jotenkin hienompi asia kuin elokuva, tai lautapeli, tai podcast. Ei se automaattisesti ole, vaikka toki tämä on mahdollista. Mutta jokin tavassa puhua kirjallisuudesta vieroksuttaa minua sitä enemmän mitä pidempään olen itse toiminut sen parissa. Tunnen oloni nykyisin ulkopuolisemmaksi kuin joskus jannuna, silloin kun uhosin että ellen ole kolmekymppisenä mitään julkaissut niin luovutan. Näen kirjoituksia kirjallisuuden merkityksestä ja vaikutuksista ja ne tuntuvat sanahelinältä. Kirjallisuus on minulle selviö. Kirjat ovat aina olleet, ja kyllä ne vielä minun elinaikani jaksanevat. Kovin paljon pidemmälle tosin eivät.

Jos minun nuoruudessani olisi ollut netti ja älypuhelimia, en olisi koskaan varmaan lukenut yhtään kirjaa. Ajat muuttuvat, ihmisetkin, käsitystenkin pitäisi. Maailma on koko ajan erilainen.

Erilaisempi.

Sanoista lähdetään liikkeelle, jonnekin muualle päädytään. Se on ehkä sittenkin kirjallisuudessa parasta. Vai onko mitään tästä todella –

Viisi kevään parasta asiaa

Kevättä pukkaa, ja jos nyt ei ihan jätskikiskalle vielä olekaan asiaa, niin rantakivikkoon kumminkin. Vesi oli lämmintä, kivet kovia, meren kautta olin yhteydessä kaikkialle. Ei tarvinnut matkustaa minnekään, eikä koskaan enää tarvitsekaan, toivottavasti.

Oli minulla asiaakin, mutta se unohtui. Sen sijaan laadin tämän hetken kulttuurielämysten top vitosen:

1. Bulgakov
Olen huono lukemaan klassikkoja (kirjallisuudenopinnot traumatisoivat minut niiden suhteen), mutta varsinkin venäläisten kanssa käy silti yleensä niin ettei pety. Vuosi sitten käynnistyneen lukupiirimme tämänhetkinen teos on Saatana saapuu Moskovaan, ja perhana että se on hyvä. Surrealistista satanismia, täysin nyrjähtänyttä huumoria ja kutkuttavan oivallisia hahmoja. Tämä ohittaa jopa Kuolleet sielut, aiemman itänaapurisuosikkini.

2. Jake and Amir
Freakin' Jake and Amir! En ole Youtubesta mitään muuta katsonut viikkokausiin. Bonuksena kaikkien aikojen häiriintynein maitomiehestä kertova biisi. (Aphex Twinin Milkman oli ykkönen ennen kuin kohtasin tämän J&A-remixin) Onpa jampoilla podcastkin.

3. Mad Men
Katselin sarjaa joskus 7-8 vuotta sitten, mutta jäi kesken. Nyt aloitin alusta, ja on kovaa kamaa edelleen vaan. (ja halvalla lähtee Citykäytävän Rosebud-kirjakaupasta: dvd-boksit vitosen per kausi) Hyytävän hyvä sarja.

4. True Crime
Podcast-rintamani on hivenen laajentunut tästä genrestä, mutta ovat rikosjutut silti edelleen sydäntä lähellä. Juuri nyt myös mainio aiheeseen liittyvä kirja luvussa, kun kirjaston uutuushyllystä löytyi Viljakainen & Silvanderin Helvetinkone ja 49 muuta rikosta. Mukavasti vähemmänkin tunnettuja kotimaisia keissejä mukana. Nopealukuinen pikapaloista koostuva teos, mutta hyvin kirjoitettu.

5. Reiner Knizia
Lautapelikingin tuotanto on niin laaja, että joku hänen teoksistaan on aina peluussa. Tällä hetkellä etenkin Lost Cities ja Aavikon karavaanit. Matemaattista pähkäilyä, mistä johtuen tuppaan häviämään 12-vuotiaalle jo säännönmukaisesti.

Tämmöisten parissa minä aikani vietän. Eipä ihme sitten, sanoisi moni.

Turvasana

Kesärannan edustalla päivysti paparazzeja kameroineen. Olipa itselläkin Nikon kourassa kun kävelin heidän editseen, jatkoin pysähtymättä suoraan pöheikköön ja rantaan, minne korkean kallion takaa ei kuulunut liikenteen humu, ei politiikan pauhu. Lokit huutelivat, aallot löivät kiviin. Istuin alas, aurinko paahtoi kivistä seinää. Sen mustat raidat hehkuivat, avasin hupparin vetskarin. Hanhipari lipui lähemmäs, kurkotteli pohjasta popsittavaa, tarkkaili minua, lipui lähemmäs. Lokit kiertelivät hetken kärkkäinä, mikä johtui kallion laella kulkeneesta koirasta. Se haukkui, minkä kuulin kaukaa. Tarkkailin hanhia kameran kautta, räpsin otoksia, mutta siinäkin oli jotain liikaa. Tunnelma oli niin seisahtunut. Kesäisin ilta sitten viime kesän.

Olen käsikirjoitukseni kanssa päässyt kriittiseen vaiheeseen. Se joko on tai ei. Se on siinä rajalla nyt, yksi työntö vain, se viimeinen puserrus. Mutta jos en jaksa, se vyöryy takaisin alas ja ruhjoo minut tullessaan. Koskaan ei oikein tiedä. Se on kirjoittamisessa parasta ja hirveintä.

Energiasolmuja

Tyttären kaverit tulivat kaikki koulun jälkeen kylään. Naulakossa on rivi pinkkejä toppatakkeja, olohuoneen lattialle levisi pari repullista luonnosvihkoja, piirustusoppaita ja kyniä. Piirtävät eläimiä ja toisiaan, päivittävät lopputuloksia sadoille Insta-seuraajilleen. Siinä määrin nälkäisiltä alkoivat tunnin piirusteltuaan kuulostaa, että loikin kauppaan. Paketillinen pinaattilättyjä ja puoli pussia porkkanoita (raastoin) katosi vauhdilla. Sitten palasivat piirtämään. Välillä, oletan, myös painimaan, koska olohuoneesta kuuluu mäiskettä ja käkätystä. Pelkään kirjahyllyn kaatuvan. Keitän kahvia, luen vuoroin taidekirjaa, vuoroin amerikkalaisten pikaruokaketjujen historiasta kertovaa blogia. Keitän lisää kahvia. Jonkun äiti soittaa, "Vielä vähän aikaa", tältä pyydetään. Ala-astetta on jäljellä puolitoista kuukautta, elokuussa alkavat uudet kuviot. Päivitän blogia. Ikkunan takana pulu, ja harmaantuva taivas.

Doctor Who 1.13: The Parting of the Ways

"Have a good life. Do that for me, Rose. Have a fantastic life."

Siinä missä muut sarjat elävät ja kuolevat pääosanesittäjänsä ehdoilla, Doctor Who on onnistuneesti tehnyt aina pitkissä produktioissa uhkana väijyvästä tähtikadosta osan sarjan mytologiaa – vaikeahan Tohtoria olisi kuvitella ilman tietyin väliajoin tapahtuvaa päähenkilön ulkonäön ja osittain luonteenpiirteidenkin muutosta. Tässä on pelkkiä hyviä puolia, eikä vähäisimpänä se, että dramaattisia jäähyväiskohtauksiakin saadaan näin sarjaan aina muutaman vuoden välein. Ja ainakin Russell T. Daviesin kaudella Doctor Who totisesti rypi emootioissa. Sanon tämän yksinomaan fanina: rakastan sitä että visuaalinen fiktio heittelee minua tunnetiloista toisiin.

The Parting of the Ways jatkaa suoraan edellisen jakson lopusta, ja kuten finaaleihin kuuluu, panokset ovat korkeat. Dalekit ovat juuri jyräämässä alleen Maan. Ainoana toivona on planeetan nurkilla vielä kelluva Satellite Five, jossa Tohtori rakentaa kuumeisella kiireellä tämän hyökkäyslaivueenkin voittavaa tuomiopäivänasetta – joka tosin toimiessaan tappaa myös maapallolta kaiken elollisen – ja pieni joukko vielä jäljellä olevia vapaaehtoisia puolustaa satelliittia ja Tohtoria paikalle rynniviltä Dalekeilta. Rose ei ole enää mestoilla; hänet Tohtori onnistui jujuttamaan Tardiksen mukana takaisin kotiin ja omaan aikaansa, mutta hulluksihan Rose siellä tulee tietäen mitä on käynnissä toisaalla. Tai siis on joskus myöhemmin, kahdensadantuhannen vuoden päästä.

Tämä oli paljon parempi finaali kuin mitä aiemmilta kerroilta muistinkaan, osaksi siksi, etten muistanut paljoakaan. Akuuttia uhkaa ei totisesti pehmitetä, kun satelliitilla olevat ihmiset kuolevat kaikki yksi kerrallaan, jopa katsojien sydämiin itsensä nopeasti koteloinut Jack Harkness. Ja lopulta Tohtorikin joutuu antamaan periksi: hän ei käytä tuhoasettaan, koska ei ole valmis alentumaan edes hyvän nimissä koko ihmiskunnan tappajaksi. Tilanne näyttää huonolta, mutta vuoteen 2006 palautettu Rose on Tohtorin yllätykseksi onnistunut avaamaan Tardiksen, katsonut suoraan sen sydämeen, ja palaa kriittisellä hetkellä paikalle käytännössä jonkinlaisena jumalhahmona.

Ja tämän huikean huipennuksen Rose on ansainnut. Olen ottanut tavakseni pitää jokaista Tohtoria vuorollaan suosikkinani (koska valinta on oikeasti mahdoton), mutta hänen kumppaneistaan ei tarvitse kahdesti miettiä: Rose on oma ylivoimainen ykköseni, ja siksi sydämeni hypähtelee tämän majesteettisen finaalin huippuhetkillä. Rosen pään sisällä on nyt "time vortex", ja noin vain kädellä pyyhkäisemällä hän pyyhkäisee Dalekitkin pois. Jack Harkness herää hänkin puolivahingossa henkiin (ja muuttuu samalla kuolemattomaksi, mikä on keskeinen osa hahmon identiteettiä sitten kun Torchwood alkaa), mutta eihän ihmismieli tällaista taakkaa kestä. Tardiksesta itseensä siirtyneen aikapyörteen vuoksi Rose on kuolemassa, joten Tohtori vapauttaa hänet tästä taakasta oman henkensä hinnalla. He suutelevat. Ylivoimaisen hienosti pedattu hetki. Ja sitten jäähyväiset – hieman hämmentyneet, hieman hätääntyneet, hieman surulliset. Tohtori on kuollut, kauan eläköön Tohtori, ja tervetuloa David Tennant.

Itse jaksosta ei kai enempää, mutta ehkä tässä kohdin voisin pohdiskella, ovatko yhteydet täällä blogissakin jokin aika sitten käsittelemääni Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvaan vain sattumaa, vai viittaileeko Davies tietoisesti. Sandmanissahan on Rose Walker – ei varsinaisesti päähenkilö Morpheuksen "kumppani", mutta kuitenkin tämän ympärillä tapahtuvien asioiden ääreen toistuvasti ajautuva näkökulmahenkilö. Rose Walker, kuten Doctor Whon Rose Tyler, on parikymppinen, äitinsä kanssa kahdestaan asuva nuori nainen. Rose Walker saa tietää olevansa hänet hengiltä ottava "dream vortex"; Rose Tylerin on vähällä tuhota tämän pään sisään asettuva "time vortex". No joo, ehkä tämä nyt ei ole niin kovin iso asia. Mutta piru vie, vaivaa minua toisinaan! (voisin kai googlata, mutta en minä oikeasti halua tietää, onko asioilla yhteys – pidän enemmän vaivaamisesta)

Näihin kuvioihin loppuu vähän pitkäksi venähtänyt Doctor Who -katselupäiväkirjani. Siis ykköskauden osalta ainakin. Harkitsen nyt vähän jatkanko kakkosen parissa, mutta niin hyvää tavaraa siellä on tulossa, että saattaa hyvinkin herätellä kirjoitusmieltä. Aika näyttää.

Doctor Who 1.12: Bad Wolf

"Well, ladies, the pleasure was all mine. Which is the only thing that matters in the end."

Ensimmäisen tuotantokauden loppuhuipennus käynnistyy jokseenkin hämmentävissä merkeissä. Tohtori, Rose ja Jack ovat tulleet tempaistuksi osanottajaksi kukin omaan tv-ohjelmaansa: Tohtori päätyy Big Brother -taloon, Rose Heikoin lenkki -visailuun, ja Jack Harknessia koittavat pistää niin vaatteiden kuin fysiikankin osalta uusiksi pari modistirobottia. Ohjelmat lienevät kaikki vuoden 2005 katsojasuosikkeja, mikä on siinä mielessä hupaisaa, että Bad Wolf sijoittuu vuoteen 200.000 ja risat... Niinpä niin, ykköskauden kenties kuivimman hetken The Long Game tapahtumiin palataan, ja käy ilmi että tuo vähän vaillinaiseksi jäänyt jakso olikin vain esinäytös sille mitä Telluksella on ihmiskunnan neljännen imperiumin aikaan tosiasiassa tekeillä. Tuossa aiemmassa jaksossa Tohtori sulki kyseenalaista uutistulvaa syöttäneen satelliitin, mutta sata vuotta myöhemmin (pakko rakastaa aikamatkailusarjan tarjoamia juonenkuljetusmahdollisuuksia) käy ilmi, että kun uutisvirta romahti, tilalle tuli pelkkää huttua: kilpailu- ja visailuohjelmia ruudun täydeltä. Ikävä puoli: koko ihmiskunta on potentiaalisia osallistujia, halukkuutta ei kysytä, ja kaikki ohjelmat ovat tappavia.

"Kuolettava tv-show" on tietenkin tieteisfiktion yleisimpiä trooppeja, ja hyvin käytettynä toimiikin mainiosti. Ihan varma en ole siitä ollaanko tässä kovin kekseliäällä tasolla: Heikoimmasta lenkistä pois putoava kilpailija otetaan hengiltä, Big Brother -talosta ulos äänestetty ei palaa ulkomaailmaan vaan tapetaan. Ohjelmien tuttuus on toisaalta hauska lisä – ilmeisesti kyseisten sarjojen oikeita lavasteita ja musiikkiklippejä on käytetty – mutta toisaalta tämä rajoittaa käsikirjoitusta liiaksi. Ei Heikoin lenkki ole edes tällaisena tappajarobotin ("Anne Droid") juontamana versiona niin kovin kammottava, joskaan Rose ei lopulta selviä pelistä voittajana, mikä juonenkäänteistä puheenollen positiivisena yllärinä mainittakoon.

Koko kuvio alkaa paljastua jakson loppupuolella. Joku on kontrolloinut ihmiskuntaa tarkkaillen viimeisten sadan vuoden ajan; siis sen jälkeen kun Tohtori laittoi paikat remonttiin. "I made this world", hän joutuu järkyttyneenä toteamaan... Mutta vasta kun selviää kenen kanssa tässä ollaan tekemisissä, alkavat panokset olla oikeasti kovia. Ja alkaahan niiden pitkin kautta siellä täällä esiintyneiden sanojen "Bad Wolf" merkityskin hitaasti avautua. Cliffhangeriin lopetetaan, kuten näissä tuotantokausien loppuspektaakkeleissa asiaan kuuluu – seuraava jakso on kauden finaali, ja sinne mennessä kaikki on vaakalaudalla. Vielä tässä vaiheessa tämä kutkuttaa myös katsojaa, mutta itseäni nämä Tohtori-kausien kliimaksit tuppaavat pidemmän päälle vähän kiusaamaan. Russell T. Davies osaa kyllä kirjoittaa eeppisiä katastrofitilanteita hyvin, mutta vuosi vuoden jälkeen aina isommin panoksin toistuessaan niistä jotenkin katoaa hohto. Ja persoona. Iloisestihan nämä kausien lopetukset sekoittuvat mielessäni toisiinsa, enkä muista kuka ja mitkä olivat milläkin kertaa tuhoamassa Maata ja minkä vuoksi. Mutta pauketta on, ja tunnetta!

Tosin vielä ei siis olla finaalissa. Kyllä tämä on pienistä ongelmistaan huolimatta hyvä jakso. Vaikka todellisten tv-ohjelmien käyttöä purnasinkin, pidän myös siitä, että Davies on uskaltanut ottaa riskejä. Tämä on sen verran outo idea, että olisi voinut mennä oikeasti pahan kerran metsäänkin, eikä mennyt. Dialogi on edelleen hyvää, ja Tohtori itse on alusta asti ihan parhaimmillaan; taas muistin miksi Christopher Eccleston on suosikki-Tohtorini (mutta kaikkihan he ovat). Ja tietysti Jack Harkness sulautui lopullisesti fanien sydämiin tässä jaksossa: nahka-asua, estotonta flirttailua kaikkien kanssa, helevetin isoja pyssyjä ja alastomanakin mies välillä patsastelee. Ei ihme, että hänen ympärilleen rakennettiin Torchwood hetikohta tämän jälkeen. Kas siinä sarja joka loppui rikollisen lyhyeen!