Outo lahko

Olen viime viikkoina miettinyt suhdettani kirjallisuuteen. Tiedän – ei kuulosta hyvältä. Jos olen jonkin asian elämässä oppinut, niin sen, ettei koskaan pidä miettiä asioita. Siitä seuraa pelkkää kärsimystä. Silti olen ollut vähän hankaloissani. Olen alkanut epäillä suhteeni olevan jotenkin vinoutunut.

Kaikki on kohdallani alkanut viattomasti. Opin lukemaan nuorena, vuosia ennen kouluikää. Tavasin kuvakirjoja ja kotihyllystä löytämiäni eläinkirjoja. Kun lukeminen muuttui olemisen tavaksi, lukutottumuksiani muokkasivat ennen kaikkea oman olohuoneen kirjahylly ja pikkupaikkakunnan kirjasto. Jälkimmäisestä lainasin paitsi nuortenkirjoja, myös tietokirjoja kaikilta mahdollisilta osastoilta tähtitieteestä historiaan ja parapsykologian kautta hyönteisiin. Kotona tahkosin läpi kaiken. Eläinkirjat ja massiiviset maanosaoppaat, Dänikenin tuotannon, sivistyssanakirjat, taidekirjat, kaskukokoelmat ja novellit – mitä vanhempieni hyllyyn nyt oli parin edellisen vuosikymmenen aikana sattunutkin kertymään. Luin myös sarjakuvia, lähinnä Disneytä, myöhemmin myös Marvelia. Eurooppalaista sarjakuvaa lainailin kirjastosta, mutta Asterixia lukuunottamatta se ei koskaan ole kauheasti sykähdyttänyt. Edelleen tänäkin päivänä Marvel ja Disney ovat 90% siitä sarjakuvasta mitä luen ja olen lukenut. Ei vanha enää uusille tavoille opi, josko hirveästi yrittääkään.

Lapsuusvuosina opittu jättää jälkensä. Aikuisuuden kynnyksellä ihminen jossain kohdin huomaa, että hänellä on mahdollisuus vaikuttaa omaan ajankäyttöönsä. Tulee hetkiä jolloin tehdä valintoja. Minun valintojani olivat a) alkaa kirjoittamaan, ja b) pysytellä tottumusteni parissa. Viimeistään ajauduttuani yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta, sain huomata etten osaa lukea kirjallisuutta siten kuin pitäisi. En löytänyt teemoja tai tendenssejä, en havainnut piilomerkityksiä tai tekijän intentioita; en varsinkaan niitä joita tekijällä oli ollut tietämättään.

Minulle kirjallisuus on kokemuksia, ei merkityksiä. Ihmiskuvaus on tärkeää. Tapahtumat ovat tärkeitä. Kieli on tärkeää. Siinä se. Hyvä juoni on plussaa, muttei pakollinen.

Minua häiritsee kirjallisuuteen liittyvä elitistinen asenne. Niin kuin kirja olisi jotenkin hienompi asia kuin elokuva, tai lautapeli, tai podcast. Ei se automaattisesti ole, vaikka toki tämä on mahdollista. Mutta jokin tavassa puhua kirjallisuudesta vieroksuttaa minua sitä enemmän mitä pidempään olen itse toiminut sen parissa. Tunnen oloni nykyisin ulkopuolisemmaksi kuin joskus jannuna, silloin kun uhosin että ellen ole kolmekymppisenä mitään julkaissut niin luovutan. Näen kirjoituksia kirjallisuuden merkityksestä ja vaikutuksista ja ne tuntuvat sanahelinältä. Kirjallisuus on minulle selviö. Kirjat ovat aina olleet, ja kyllä ne vielä minun elinaikani jaksanevat. Kovin paljon pidemmälle tosin eivät.

Jos minun nuoruudessani olisi ollut netti ja älypuhelimia, en olisi koskaan varmaan lukenut yhtään kirjaa. Ajat muuttuvat, ihmisetkin, käsitystenkin pitäisi. Maailma on koko ajan erilainen.

Erilaisempi.

Sanoista lähdetään liikkeelle, jonnekin muualle päädytään. Se on ehkä sittenkin kirjallisuudessa parasta. Vai onko mitään tästä todella –