Kesärannan edustalla päivysti paparazzeja kameroineen. Olipa itselläkin Nikon kourassa kun kävelin heidän editseen, jatkoin pysähtymättä suoraan pöheikköön ja rantaan, minne korkean kallion takaa ei kuulunut liikenteen humu, ei politiikan pauhu. Lokit huutelivat, aallot löivät kiviin. Istuin alas, aurinko paahtoi kivistä seinää. Sen mustat raidat hehkuivat, avasin hupparin vetskarin. Hanhipari lipui lähemmäs, kurkotteli pohjasta popsittavaa, tarkkaili minua, lipui lähemmäs. Lokit kiertelivät hetken kärkkäinä, mikä johtui kallion laella kulkeneesta koirasta. Se haukkui, minkä kuulin kaukaa. Tarkkailin hanhia kameran kautta, räpsin otoksia, mutta siinäkin oli jotain liikaa. Tunnelma oli niin seisahtunut. Kesäisin ilta sitten viime kesän.
Olen käsikirjoitukseni kanssa päässyt kriittiseen vaiheeseen. Se joko on tai ei. Se on siinä rajalla nyt, yksi työntö vain, se viimeinen puserrus. Mutta jos en jaksa, se vyöryy takaisin alas ja ruhjoo minut tullessaan. Koskaan ei oikein tiedä. Se on kirjoittamisessa parasta ja hirveintä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti