Seitsemän kirjan haaste #4

Tavallaan olen tietoinen siitä, että yhä edelleen on olemassa sarja nimeltä Simpsonit. Jossain taustalla koneisto jatkaa kolinaansa, maailma muuttuu, piirroshahmot eivät juurikaan, oletan, koska tarkempaa tietoa asiasta ei ole. Teini-ikäiselle minulle Simpsonit oli todella kova juttu. Nauhoittelin ensimmäisiä jaksoja heti tuoreeltaan Kolmoskanavan niitä maanantai-iltaisin tarjotessa; tätä käytäntöä sitten jatkoinkin pitkään, olisinko tuonne viidenteen tuotantokauteen asti ottanut talteen melkein joka jakson. Simpsoneilla täytetty VHS-kokoelmani oli massiivinen. Mutta niin käy kuin teini-iän ihastuksille usein käy, että aloimme kasvaa vähän erillemme. Joskus seitsemännen kauden aikana aloin säästää vain osan nauhoittamistani jaksoista, yhdeksännen koittaessa lopetin sarjan keräämisen, kymppikausi oli tuskin alkanut, kun oli pakko lopettaa Simpsonien katsominen kokonaan. En enää tunnistanut sitä laadullisesti ala-arvoista vanhan suosikkini irvikuvaa, miksi tuo kerran niin anarkistinen sarja oli muuttunut. Kymppikaudelta taisin katsoa kolme tai neljä jaksoa, sitten lopetin – se oli totaalinen kylmä kalkkuna, enkä ole yhtä ainutta jaksoa tuon jälkeen nähnyt. Tällä hetkellä sarja menee jossain kolmannenkymmenennen kauden isommalla puolella, joten voitaneen todeta, että käsitykseni Simpsoneista perustuu johonkin sellaiseen muinaiskuvastoon, jota tämä animaatioihme ei ole muistuttanut kuin ihan vähän alkuyskähtelyissään. Ne kaikki VHS:tkin kärräsin jonkun muuton yhteydessä Turun Ylioppilaskylän kierrätyspisteeseen, mistä ne katosivat alle tunnissa. Mutta 90-luvulla Simpsonit oli kova juttu, sen vuoksi hyllyssäni on yhä

Kirja 4: I Can't Believe It's an Unofficial Simpsons Guide

90-luvulla asioin säännöllisesti Tampereen rautatieaseman nurkalla sijainneessa mainiossa sarjakuvakaupassa nimeltä Kukunor. Kyseinen liike oli totisesti merkittävä suhteessani jenkkisarjakuvaan, ja sen kautta tutustuin vaikkapa Image Comicsin tuotantoon, sekä moneen sellaiseen Marvel-lehteen, jota suomeksi ei ollut toiveitakaan saada. Paljon muutakin sälää Kukunorista tarttui kiinnostuneen nuorukaisen matkaan: Boris Vallejon ja Hajime Sorayaman taidetta eri muodoissa, Sandman-albumeita, pari varovaista kokeilua mangan suuntaan (ei ollut minun juttuni), Twin Peaks ja Babylon 5 -fanituotteita, ja esim. hieno Area 51 -juliste, jonka kiinnitin huoneeni oveen kansanopistolla vuoden asuessani. Ja myös I Can't Believe It's an Unofficial Simpsons Guide, joka on otsikkonsa mukaisesti totaalisen epävirallinen fanituote, kahden brittiläisen sällin kokoama ja kirjoittama, ja ainakin pyrkimyksellisesti juuri sellainen triviakirja, jollaisista pidin, ja pidän. Seitsemän (ja vähän kahdeksatta) kautta kattava teos koostuu jokaisen jakson kohdalla napakasta juonireferaatista, triviatiedoista, parhaista sitaateista, tärkeistä tapahtumista (esim. hahmojen ensiesiintymiset) ja sen sellaisesta; onpa mukana myös engelsmanneille suunnattu amerikkalaista kulttuuria selväntävä osio. Joka jaksosta annetaan lisäksi kriittinen mielipide, jotka tuntuvat lähinnä noppaa heittäen tehdyiltä, kun isommille perusteluille ei aika riitä.

Kirjan ulkoasu on halpa. Kuvia ei ole lainkaan, karkealle vanhan värityskirjan mieleen tuovalle paperille isolla fontilla painettu teos on taitettukin jotenkin toistaitoisesti, ja ilmeisesti kiireellä. Hupaisinta kirjassa ovat kaikki aivan päättömät asiavirheet. Todella monet sitaatit on lainattu kirjaan poskettoman poskelleen, tekijöiden ja sarjan henkilöhahmojen nimet on kirjoitettu välillä oikein, välillä pahan kerran väärin ja juonikuvaukset menevät miten sattuu. Ehkä jotenkin säälittävimpänä osoituksena yrityksen ja saavutusten välisestä erosta on, että vieraileville ääninäyttelijöille, isoja tähtiä käytännössä kaikki, on pääsääntöisesti mainittu aivan eri rooli kuin mitä nämä oikeasti esittivät. Ette sitten tunteneet Kirk Douglasin ääntä?

Oikoluvulla tällaisesta kai olisi selvinnyt, mutta ei kai tämänkaltaisiin kirjoihin niin kauheasti panostettu. On pitänyt takoa kun rauta on ollut kuumaa, pianhan tuollaisen animaatiohuuman on uskottu ohi menevän. Kaksi vuosikymmentä ja risat myöhemmin se kai tavallaan onkin, mutta Springfieldistä ei ole päästy eroon. Vai onko? Ellen tietäisi sarjan yhä jatkuvan, ei sitä mistään arvaisi: Simpsonit on kadonnut kaiken muun tv-tuotannon sekaan, se on massan osa nykyisin siinä missä se syntyessään oli nimenomaan tv-standardeja punk-bändin asenteella irvaileva rumilus, joka sai George Bush vanhemmankin hermostumaan epäamerikkalaisuudellaan. Jollain tavalla tämä epävirallinen yritys olla coolissa jutussa mukana on hellyyttävä. Kirja oli minulla pitkään vaatekaapin pohjalla häpeälaatikossa; siellä missä ovat kaikki ne teokset joita ei kehtaa esillä pitää (siellä on yhä vaikka mitä... ei mennä nyt sinne), mutta vuosi sitten kun viimeksi muutin, tämä päätyi selailuun ja toi jotenkin lämpimän mielen. Tämä oli sitä aikaa kun Simpsonit oli vielä hyvä. Ja sitä kun astui sydän pamppaillen sisään Kukunoriin tietämättä koskaan etukäteen mitä kaikkea kiehtovan outoa sieltä tällä kertaa tarttuisi mukaan. Ja onhan tämä itse kirjakin jotenkin symppis. Yritys on kova, pieleen menee silti. Ehkä parikymppinen minä siksi tästä kaikesta huolimatta piti. Kaltaisensa kyllä tunsi kun kohtasi.