Doctor Who 1.9: The Empty Child

"Might seem like a stupid question, but has anything fallen from the sky recently?"

Tohtorin ensimmäisen kauden yhdeksäs jakso The Empty Child  sisältää kaksi sarjan jatkon kannalta keskeistä ensiesiintymistä: mukaan tulevat sekä Jack Harkness että Steven Moffat. Näistä ensinmainittu on sarjan pitkäikäisin sivuhenkilö, joka piipahtelee varsinkin muutaman seuraavan kauden aikana keskeisissä rooleissa ja jolle on kirjoitettu oikein mielenkiintoinen kaari. Vielä tässä jaksossa jossain määrin kyseenalaisen moraalikehyksen puitteissa toimiva omaneduntavoittelija kasvaa Tohtorin ja tämän kumppanien seurassa paitsi ihmisenä, myös ilmiönä suureksi – saadessaan lopulta oman spinoff-sarjansa Torchwood (täyttä timanttia muuten) Captain Jack Harkness on jo kasvanut melkein Tohtorin veroiseksi myyttiseksi hahmoksi. Ja rooliinsa täysillä heittäytyvä John Barrowman on tietenkin syynä siihen, että fanit ottivat Jackin omakseen välittömästi.

Steven Moffat puolestaan on käsikirjoittaja, Tohtorin uuden tulemisen rakastetuin, ja sarjan pitkäaikainen vastaava kirjoittajakin Russell T. Daviesin lähdön jälkeen, eli vitoskaudesta alkaen. Moffat on sävyltään varsin toisenlainen kirjoittaja kuin Davies: hänen juonensa ovat yleensä paljon fantastisempia, lähes poikkeuksetta johonkin todella kieroon koukkuun perustuvia. Huumori on hillitympää kuin Daviesilla, mutta toisaalta tunteetkaan eivät ole yhtä vereslihaisesti pinnalla. The Empty Child on ehkä vielä hieman vaisua Moffatia, siis ehkä – varsinkin ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat todella taiten tehtyä tunnelmanluontia, jossa Lontoon vuoden 1941 pommitukset rinnastuvat kauhistuttavaan äitiään etsivään lapseen. Itsehän olen aina pyöritellyt silmiäni kauhuelokuvien kliseiselle "pelottava lapsi"-troopille; minun nähdäkseni lapset eivät vahingossakaan ole pelottavia. Paitsi tässä Doctor Whon jaksossa sitten senkin edestä, mistä tuotantotiimille isot propsit. Asetelma on mysteeri heti alusta lähtien: Tohtori ja Rose seuraavat Tardiksella kummallista avaruudesta kohti Lontoota syöksyvää alusta, ja löytävät itsensä vuodesta 1941. Lontoota pommitetaan, kodittomat lapset hiippailevat hälytysten aikana tyhjissä taloissa keräämässä ruokaa – mutta joku yksinäinenkin kulkee yössä. Pieni äitiään huhuileva lapsi kaasunaamari kasvoillaan, jonka ensiesiintyminen on tosiaan voimallinen: tuo 40-luvun isosilmäinen ja silti ilmeetön kaasunaamari on niin karu visuaalinen kiteytymä. Sen takaa kuuluva samanaikaisesti tunteeton ja onneton ääni on autiolla kujalla kaikuessaan hyvin tehokas.

Doctor Whon neljä ensimmäistä tuotantokautta sisältävät jokainen yhden hengästyttävän hyvän tuplajakson, ja ykköskaudella se on tämä. The Empty Child on siis osa yksi tästä Moffatin hengentuotteesta, ja paljon tavaraa katsojan eteen tuodaan: otsikon kammottava lapsi, Lontooseen pudonnut alus, ruodusta livennyt aika-agentti Jack Harkness, ja lopuksi sairaalallinen joksikin muuksi muuntuneita ihmisiä, kaikki etsimässä äitiään, kaikki jonnekin elämän ja kuoleman rajalle jääneitä. Jakson toteutus on koko ykköskauden parhaasta päästä: ilmakuvat pommien ja valonheitinten valaisemasta pimeästä Lontoosta ovat henkeäsalpaavia, ja muitakin mieleenjääviä kuvia löytyy: Rosen ja Jackin tanssi avaruusaluksen katolla Big Benin kellotaulun edustalla, ja postiluukusta sisään työntyvä pienen lapsen käsi: "Please let me in, mommy. I'm scared of the bombs."

Olen tämän jakson jo useaan kertaan nähnyt, mutta tämäkään kierros ei ollut pettymys. Vielä kymmenen kautta Tohtoria nähtyänikin voin todeta tämän olevan siellä jaksojen kovimmassa neljänneksessä kevyesti. Moffatin tapa kirjoittaa miellyttää: se miten hän heittelee toisiinsa näennäisen sopimattomia elementtejä ilmoille heti alussa, yleensä mahdollisimman outoja. Alkuhämmästyksen jälkeen voi sitten nojautua tyytyväisenä taakse ja ihastella käsikirjoittajan kykyä punoa näistä sotkuisista langoista mitä kaunein kokonaisuus. Kieltämättä myöhempinä vuosina jotkut Moffat-jaksot alkoivat jo tuntua vähän turhankin rakennelluilta. Mutta onneksi vielä ei olla siellä lähimainkaan.

Ruohonjuuritason sankareita

Nimeni kuullut sivullinen kääntyi tänään puoleeni ja kysyi olenko sukua sillejasille, Helsingissä kuulemma tämä sukunimikaimanikin asuu. Tätä ei varmaankaan koskaan tapahdu Virtasille, mutta omalla kohdallani näitä kyselijöitä on riittänyt. Mitä pienemmistä ympyröistä on, sitä useammassa herää olettamuksia; sukunimeni lisäksi kotipaikkakuntani on usein herättänyt kiinnostusta. Ai että sieltä! Tunnetko niitä ja noita? En koskaan tunne. Mutta aina sanon että totta kai.

Sanovat että kotiseutuni kuuluu puheestani räikeästi. Nimi ei kai kuulu, enkä osaa kovin sukuylpeä ollakaan, enemmän minua kai se kotiseutu on aina leimannut, se muutaman tuhannen asukkaan pitäjä tapoineen ja tavattomuuksineen. Sieltä olen ammentanut 90% koskaan kirjoittamastani, enkä ole lakannut ammentamasta. Se on outoa, koska olen yli puolet elämästäni asunut muualla. Mutta kaipa sitä jonnekin on leimauduttava.

Sohvan vieressä on pino tällä hetkellä luvussa olevia kirjoja: kaksi romaania, yksi novellikokoelma, kolme kansantarinakokoelmaa, taidekirja ja historiankirja. Olen aina ollut onneton keskittyjä, vanhemmiten tämä taipumus on jatkuvasti korostunut. On mahdotonta paneutua yhteen kirjaan kerrallaan. Luen kymmenen minuuttia yhtä, sitten vaihdan toiseen, sitten seuraavaan. Tosin jos kirja itsessään on kaoottinen ja ruoskaniskun lailla aihepiiristä, tyylilajista tai tarinalinjasta toiseen vaihtava, saatan sen parissa pysyä kerralla pidempäänkin. Mutta mitään pitkää hidaspoljentoista lukuromaania minun on nykyään ihan turha edes aloittaa. Ainakaan jos ei ole viittä ihan eri aihepiirin kirjaa vieressä joiden välillä harppoa.

Doctor Who 1.8: Father's Day

"People say there was this girl, and she sat with Pete while he was dying. She held his hand."

Rosen isä Pete Tyler kuoli yliajon uhrina vuonna 1987 Rosen ollessa vasta muutaman kuukauden ikäinen. 19-vuotiaalle Roselle niin isästä kuin hänen kuolemastaan on kasvuvuosien kuluessa tullut legenda – ja nyt hänellä on käytössään aikakone. Tohtori kyllä varoittaa paradoksien mahdollisuudesta, mutta Rose haluaa olla paikalla, ettei isän tarvitsisi kuolla siten kuin tämä todellisuudessa kuoli, yksin keskelle katua kaatuneena. Ja Tohtori, kaikkien omien sääntöjensä vastaisesti, sallii tämän. Nykyiselle Tohtorille tällainen ratkaisu tuntuu tietenkin sopivan häkellyttävän huonosti, mutta nyt ollaankin vielä ykköskaudella, ja Christopher Ecclestonen tulkitseman yhdeksännen Tohtorin parissa. Hänestä on yksi asia käynyt tähän kahdeksanteen jaksoon mennessä varsin selväksi: hän hakeutuu ongelmiin, jopa itsetuhoisiin, tarkoituksella. Hänen sydämensä on kyllä paikoillaan, mutta hänen omatuntonsa on rikki. Ja toisaalta hän todella välittää Rosesta. Silti, koska asiat voivat mennä pieleen, ne myös menevät, ja Rose, ehkä enempää ajattelematta, pelastaa isänsä hengen. Aika vahingoittuu, painajainen alkaa.

Father's Day on yksi Doctor Who'n ykköskauden helmiä. Idea on hyvä, tunnelma on lähes koko kolmevarttisen ajan häiritsevän nyrjähtänyt, jollain tavalla unenomainen: joukko häävieraita on jäänyt vangiksi kirkkoon, mukaan lukien Tohtori, Rose, hänen (nuoret) vanhempansa, ja Rose itse vauvana. Kirkon ulkopuolella ihmisiä katoaa, maailma muuttuu pysähtyneen harmaaksi (voi tietenkin johtua myös siitä, että jakso on kuvattu syksyisessä Cardiffissa), taivaalta putoilee hirviöitä. Kirkon ulkopuolella sama auto ilmestyy yhä uudestaan tyhjästä ajaen poikki paikan, jossa Pete Tylerin oli määrä kuolla.

Minähän olen emotionaalisesti reagoiva katsoja, ja muistin tämän jakson iskevän puukkoa suoraan tunteisiin. Käsikirjoittaja Paul Cornell ottaakin tästä skenaariosta irti kaiken minkä saa. Rose paitsi näkee isänsä kuoleman, myös pelastaa hänet, hän tapaa molemmat vanhempansa ja näkee totuuden näiden "ruusuisesta" avioliitosta, hän kertoo Petelle kuka on, ja toisaalta Pete joutuu kohtaamaan sen karun totuuden, että maailma voi jatkaa kulkuaan vain jos hän kuolee niin kuin määrä oli. En nyt lähde aikamatkustuksen lainalaisuuksilla spekuloimaan, koska ne säännöt eivät tässä sarjassakaan aina ihan selkeitä ole, mutta ainakin jakson sisäinen logiikka toimii. Father's Day tuo myös hyvin näkyvästi esiin sen, miksi Tohtori vastustaa niin kivenkovaan sitä tyypillistä aikamatkailuratkaisua: jo kerran kokemaansa ei ole tämän sarjan todellisuudessa syytä mennä ronkkimaan. Tämä on tietenkin myös käskirjoittajille helpotus, koska mistä ihmeestä voisi tehdä draamaa, jos mikään ei koskaan ole ainutkertaista? Father's Day nimenomaan on täynnä ainutkertaisia asioita, mutta myös ihmisiä jotka saavat, edes hetkeksi, toisen tilaisuuden. Tämä on sekä tuskallinen että katharttinen jakso, jossa näyttelijät ovat hyvän käsikirjoituksen tasalla; niin Billie Piper Rosena, kuin Shaun Dingwall tämän isänä. Dingwall on tosiaan mainio valinta rooliin. Hänestä välittyy autenttinen hyväsydäminen, mutta asioissaan epäonnistuva säätäjä. Mikä onni, että rooliin alunperin valittu Simon Pegg joutui aikataulusyistä vetäytymään. Hän oli kyllä mainio edellisen jakson Toimittajana, joten sikäli kaikki ok.

Ja kuten sanottu, olen emotionaalisten kohtausten vietävissä, ja Tohtorin matkassahan niitä riittää, eikä silti montaa niin julman koskettavaa kuin tämä paradoksien, epäonnistumisten ja uhrausten keskellä toisensa kohtaavat isä ja tytär. Tai kenties minä vain projisoin.

Doctor Who 1.7: The Long Game

"Create a climate of fear, and it's easy to keep the borders closed."

Median vallankäyttö on hedelmällinen aihe varsinkin tieteisfiktiolle, ja The Long Game toki sisältää paljon hyviä hetkiä, mutta on sääli että kokonaisuus jää jokseenkin puolivillaiseksi. Jakso etsii itseään turhan pitkään, ja varsinaisen juonen pariin päästään vasta viime metreillä – ja sitten onkin jo loppupaukkeen aika. Tosin, mitä tämän jakson ensi kertaa näkevä ei tiedä, näihin tapahtumiin palataan vielä kauden lopulla, mikä pelastaa vähän. Nyt tuntuu että vuoden 200.000 ja risat ihmiskunnan outoa älyllistä rappiotilaa pedataan pitkälti, mutta nopean lopun vuoksi asiat jäävät pahan kerran kesken.

Tapahtumapaikka on "Satellite Five", suunnaton informaatiokeskus, jonka asukkaat toimivat universumin joka laidalta dataa keräävinä tietopankkeina osaamatta silti kyseenalaista mitään. Jotain on tapahtunut noin sata vuotta sitten, ja Tohtori panee nopeasti merkille, että satelliitin asukkaat ovat noin sata vuotta teknistä kehitystään jäljessä. Ihmiskunta on kuuliaista, hyväuskoista, helppoa karjaa jollekin sellaiselle, jonka käsissä kaikki tämä informaatio on. Ja jokuhan siellä satelliitin ylimmässä kerroksessa, tasolla 500, tosiaan on – siellä huhujen kultaisessa kruunussa, jonne ylennystä kaikki satelliitin käytävillä tylsää arkipäiväänsä elävät ihmispolot odottavat. Se joku ei kuitenkaan ole ihminen, mutta hänen välikappaleenaan, "Toimittajana" on vieraileva tähti Simon Pegg, joka varastaa shown olemalla hyvän hahmon vakuuttava esittäjä. Jakson ensimmäinen puolisko menee kuitenkin Tohtorin ja Rosen ihmetellessä outoa teknologiaa, vasta puolivälin paikkeilla alkaa kyseenalaistus, vasta viimeisen neljänneksen aikana selviää mitä on tekeillä... The Long Game on rakenteeltaan vähän rikki. Kerrassaan ylimääräinen on myös viime jaksosta mukaan tarttunut Adam, josta melkein-leivotaan Rosen poikaystäväehdokasta (ei siihen katsoja usko kyllä hetkeäkään), ja joka on viime jaksosta muutenkin muuttunut mahdollisesti kiinnostavasta hahmosta pelkäksi riesaksi. On kuin Russell T. Davies olisi totaalisesti vihannut jonkun toisen hänen sarjaansa lisäämää hahmoa ja kirjoittanut Adamin heti ensi tilaisuuden tullen nopeasti pois. Miekkosta ei vissiin edes mainita seuraavien kymmenen vuoden aikana kertaakaan, mikä on kyllä niinkin paljon menneisiin jaksoihin viittailevassa sarjassa kuin Doctor Who jo melkoinen saavutus.

Olisin halunnut pitää tästä jaksosta enemmän kuin pidin. Simon Pegg on hyvä; Satellite Five olisi kiinnostava paikka jos se kävisi tutummaksi, ihmiskuntaa informaatiota kontrolloidusti säätelemällä otteessaan pitävä olento nyt varsinkin tarjoaisi materiaalia vaikka mihin. Mutta mediakritiikkikään ei kohoa kovin korkealle. Toki Tohtori ja Toimittaja käyvät lopussa sananvaihtoa aiheesta, mutta se kaikki käydään läpi nopeasti ja mihinkään sen hienostuneempiin analyyseihin sortumatta. Silti tulee mieleen, että nykypäivänä tämä pahantahtoisen ja ihmiskunnan tyhmäksi massaksi orjuuttaneen mediakontrollerin hahmo olisi saanut ja ansainnut paljon julmemman kohtelun. Eikö tämä vielä vuonna 2005 ollut niin polttava aihe? Ei varmaan, kun ei vielä sosiaalista mediaakaan ollut olemassa.

Pelipöydällä: Dokmus

Vielä kymmenen vuotta sitten olisi varmaan ollut ihan huikeaa nähdä suomalaislähtöinen lautapeli kansainvälisesti markkinoituna, mutta niin vain muuttuu maailma, ja nykyisin näitä ilmestyy jo sellaiseen tahtiin, ettei kaltaiseni alaa ainakin puoliaktiivisesti seuraavakaan pysy perässä. Dokmus on Lautapelit.fi:n kustantama Mikko Punakallion suunnittelema teos vuodelta 2016, ja on jo pitkään ollut omalla tutustumislistalla. Peli on kuvien perusteella tuntunut toisaalta potentiaaliselta hitiltä tahollani, toisaalta sen haahuilevassa juonikyhäelmässä ja geneerisessä fantasiakuvituksessa on ollut jotain vieraannuttavaa – Dokmus on vaikuttanut olevan suunnattu kovemman kaliiberin pelaajille. Nyt peli kuitenkin päätyi kirjaston kokoelmista testiin, ja on todettava, että vielä ohjeita lukiessakin kalvoi epäilys: tämä on juuri sellainen monimutkaista säätöä vaativa peli, joka aktiivisesti hyljeksii kaltaisiani ajanvietepelaajia...

Mutta kuinka ollakaan. Asettelin pelin koemielessä pöydälle, etenin ohjeet kädessä muutaman siirron verran, ja asiat loksahtivat kohdalleen: ne vielä ennen pelaamista monimutkaisilta vaikuttavat säännöt ovat kaikki loogisia, jopa siinä määrin intuitiivisia, että ensimmäisen varsinaisen pelin jälkeen ei ohjeita ole tarvinnut vilkuilla. On totta puhuen suorastaan häkellyttävää, miten Dokmus onnistuu kääntämään ensivaikutelmansa päälaelleen: vaikeasti lähestyttävä ja monimutkaiselta vaikuttava peli onkin oikeasti pariin todella yksinkertaiseen sääntöön perustuva nopeasti koukuttava teos, jota on helppo lähestyä, ja joka on kaiken lisäksi todella nopea startattava – monen nykypelin vaatimaa minuuttikausien esiasettelua ei ole.

Mistä sitten on kyse? Aluevaltauksesta lähinnä. Pelissä on kahdeksan kaksipuolista maastolaattaa (joista kaksinpelissä on käytössä viisi), jotka sisältävät erilaisia maastomuotoja ja temppeleitä. Pelaajat lähtevät etenemään alueen reunalta haluamistaan paikoista, ja tarkoitus on kahdeksan vuoron aikana saavuttaa niin monta temppeliä kuin mahdollista: joka vuorolla pelaajalla on käytössä kolme telttaa, joita saa asettaa vain jo kartalle asetettujen telttojen viereisiin ruutuihin. Ei kuulosta siltä että kahdeksassa vuorossa ehtisi hirveän kauas edetä, kun yhden karttalaatan koko on sentään 7 x 7 ruutua... Mutta tässäpä Dokmuksen juju: joka vuorolla pelaajalla on myös mahdollisuus käyttää yhtä erikoiskykyä, ja nämä sisältävät vaikkapa karttalaattojen siirtelyä ja pyörittelyä. Maisema muuttuu vinhasti, ja jo tehdyt strategiat on pakko pistää uusiksi useinkin – toisaalta juuri oikealla tavalla karttaa muokkaamalla onkin mahdollista levittäytyä mahdollisimman laajalle. Ja levittäytyminen toki kannattaa: paitsi saavutetuista temppeleistä, pelaaja saa lopussa pisteitä myös sen perusteella, kuinka monen eri karttalaatan alueelle on ehtinyt. Mutta mutta: kovat bonukset on myös luvassa myös sille, joka on ottanut haltuunsa kaikki yhden laatan temppelit. Valintoja siis, piinallisia valintoja... Kuten kunnon lautapelissä kuuluukin. Itsehän rakastan suuresti Reiner Knizian pelejä, joissa keskeisenä elementtinä on aina juuri valinta: kumman näistä ehdottoman välttämättömistä asioista teen ja kumman jätän tekemättä? Dokmuksen tunnelmassa on jotain perin knizialaista – tosin Reiner olisi yksinkertaistanut saman pelin vielä muutamaa pykälää lähemmäksi puhdasta abstraktiota.

Toiseksi viimeinen vuoro: punainen pelaaja on levittäytynyt tehokkaammin olemalla jokaisella karttalaatalla, mutta vihreä on saanut oikean alakulman kartan jokaisen temppelin haltuunsa.

Parin ensimmäisen hapuilevan pelin jälkeen Dokmuksen hienoudet alkoivat paljastua. 12-vuotias pelitoveri otti laajenemiseen vaadittavat strategiat nopeammin ja tehokkaammin haltuun kuin isänsä, mutta toisaalta muutaman pelin jälkeen aloin olla hienostuneempi erityiskykyjen käyttäjä. Sikäli peli tuntuu siis ainakin parin päivän intensiivipeluun jälkeen mukavan tasapainoiselta. Ennen kaikkea Dokmus on ongelmanratkaisua. Alati muuttuvan ongelman, jossa pitää koko ajan olla pari pykälää seuraavaa siirtoa pidemmällekin ajateltuna, mutta ongelman kuitenkin: pelissä elementtejä on hyvin vähän (muutamat erilaiset maastotyypit, muutamat erilaiset erityiskyvyt), ja niitä varioimalla (sekä tietenkin eri peleissä eri karttalaattoja käyttämällä) luodaan loputtomasti uudenlaisia pelitilanteita. Tulipa jopa sellainen olo, että tämä olisi kiva saada omaankin kokoelmaan; arvelen että Dokmuksessa riittää pelattavaa vielä pitkäksi aikaa. Eikä tämä vaadi koko iltaa: yhden pelin kesto on ainakin kaksinpelissä melko lyhyt. Ei tuohon taida kuin parikymmentä minuuttia heilahtaa, ja ainakin toisen kierroksen ehtii aina ottamaan, pakkohan se on. Suuri suositus pohtimista ja pähkäilyä sisältävistä peleistä pitäville.

Aimmat Pelipöydällä-tekstit: Karuba, Hive, Dominion.

Lohkaroituma

Löysin itseni kirjasta. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta olen jotenkin kauhean vaikuttunut siitä tiedosta, että Sosiaalisen median lyhyt historia on ottanut allekirjoittaneen yhdeksi ohikiitäen mainituksi lähdeblogikseen. Olkoonkin että kirja on painettu vuonna 2013, sinne lainattu kaipaukseni marginaaliin tuntuu lämmittävän sydänalaa jotenkin ihan eri tavalla kuin melkein mikään. Toiveeni on toteutunut, sen voin nyt jälkiviisaana todeta. Spottivalo osoittaa jonnekin toisaalle, lavan reunassa olen minä, tomuhiukkanen tuulessa, sanat vailla sanojaa, unohdetun polun mutka.

Polkua kävelin eilenkin, eläinten jäiseen hankeen tallaamaa. Välillä jalka upposi, välillä lumi kantoi. Tuuli viskoi lunta, sitä tuprahteli puiden välistä kuin valkoista savua. Puristin lapionvartta. Sormia pistelivät perkeleelliset neulat; viima kävi suoraan aivan liian ohuista sormikkaista läpi. Syreeni johon kesällä ripustin riippumattoni, oli katkennyt tyvestä ja makasi polulla poikittain. Heitin lapion pois. Tuuli kiepautti sen ilmassa ympäri. Tartuin syreeniin kaksin käsin ja aloin raahata sitä polulta syrjään. Orava nauroi minulle männystä. Minäkin nauroin. Mitään niin turhaa en ollut koskaan tehnyt, en sen jälkeen kun olin kirjoittanut kir

Saunan oven edessä hanki oli jäätynyt kiveksi. Satoi neulasia. Poskissa ei enää ollut tuntoa kun käänsin kasvoni taivaalle. Kevät, kevät, kyllä se sieltä vielä kuulkaa.

Doctor Who 1.6: Dalek

"What about you, Doctor? What the hell are you changing into?"

Supersankarisarjakuvista puhuttaessa olen törmännyt käsitteeseen "diminishing threat syndrome". Tällä tarkoitetaan sitä, että kuten Vihollinen X on vuonna 1976 ollut sankarille ensiesiintyessään lähes ylivoimainen ja niin uhrautumista kuin ylivoimasta suorituskykyäkin vaativa vastus, on tämä parikymmentä vuotta ja yhtä monta uusintamatsia myöhemmin enää olankohautuksella hoideltava surkimus; jotain joka on olemassa vain voidakseen vertautua heikommin uusiin cooleihin vihollisiin.

Otan tämän esiin, koska Dalekit, nuo Tohtorin arkkivihollisista ikonisimmat, ovat tästä osuvin esimerkki tv-puolella. Jaksossa Dalek on läsnä vain yksi tämän tappajarodun edustaja, mutta panokset ovat silti korkeat, uhan ja lopullisen tuhon tuntu vahvana ilmassa. Mutta kun mennään muutama tuotantokausi eteenpäin, Dalekeita tulee vastaan lisää ja lisää, ja uhan tilalla on pelkkä vitsi. Surullista seurattavaahan tämä on ollut, mutta ymmärrän kyllä käsikirjoittajien olevan pakkoraossa. Tohtori-fanit vaativat Dalekeja, mutta mitään kovin lopullista nämä infernaaliset olennot eivät silti voi tehdä jotta sarja voisi jatkua. Niinpä ollaan pattitilanteessa, jossa vaaran aistii kerta kerralta huonommin.

Dalek sijoittuu utooppiseen tulevaisuuteen vuonna 2012, jonne Tohtori ja Rose päätyvät, eksentrisen ja ilmeisesti niin internetiä kuin puolta maailmaakin hallitsevan (?) keräilijämiljonäärin henkilökohtaiseen avaruusmemorabiliamuseoon, jonka ainoana elävänä näytekappaleena on tuo otsikon Dalek. Se herää Tohtorin aistiessaan horteestaan, ja helvetti on tässä maanalaisessa bunkkerissa irti välittömästi. Premissi ei ehkä ole kauhean originaali, mutta kun jakso hieman hitaanpuoleisesti pääsee lopulta käyntiin, se ei pysähdy, vaan jyrää intensiteetillä aina ikimuistoiseen loppuun asti. Eikä tässä ole otsikosta huolimatta kyse yksin Dalekista, vaan ennen kaikkea Tohtorista. Tämä jakso on kuvaus äärimmäisestä post-traumaattisesta oireyhtymästä kärsivästä sotaveteraanista, jonka tähän mennessä jo monesti esiin noussut tunnekylmyys alkaa saada selityksensä: "Timewar" on käyty Dalekien ja Tohtorin oman rodun Timelordien välillä. Nämä kaksi Maassa vuonna 2012 kohtaavaa yksilöä ovat miljoonia uhreja vaatineen rytäkän ainoat eloonjääneet. Kummankin mieli on järkkynyt pahan kerran, ja niin vain käy, että pasifistinen Tohtori on lopulta valmis tappamaan siinä missä Rosen avulla jotain inhimillistä sisäistänyt Dalek ei halua muuta kuin vapauteen pitkästä piinastaan. Jakson viimeinen neljännes on erityisen onnistunut.

Sikäli on harmi, että tämän kahden rikkinäisen soturin kohtaaminen on kiedottu vähän kömpelöön kehykseen. Jenkkimiljonääri on kliseinen ja viimeistelemätön hahmo (jonka näyttelijä on myös aika onneton – hänestä ei huou alkuunkaan roolin vaatimaa arvovaltaa ja voimaa), ja koko kiinnostava museoaspekti jää vähän hämärän peittoon. No, löytyyhän sieltä sentään Tohtorille komea ase kannettavaksi. Sivuhenkilöistä kiinnostavimmaksi nousee miljonäärin nuori ja nerokas apupoika Adam, jolle kovasti pedataan jonkinlaista romanssia Rosen kanssa, ja hyppääpä kaveri jakson lopussa Tardiksen kyytiinkin. Oudon lyhyeksi Adamin osuus Tohtorin mukana kuitenkin jää, vaikka potentiaalia olisi ollut.

Itse kun en ole sitä vanhaa Tohtoria koskaan nähnyt, oli tämä jakso aikoinaan ensikosketukseni olentoon nimeltä Dalek, ja olin hyvin vaikuttunut. Arvelin että vaikka tässä nyt tapasimme lajinsa viimeisen, tultaisiin näitä tyyppejä vielä näkemään, ja totta kyllä – mutta kuten alussa totesin, kohtaamisten intensiteetti heikkenee kerta kerralta, ja sen myötä Dalek-jaksojen laatukäyrä on valitettavan jyrkästi aleneva. Onneksi luisuun sentään lähdettiin näin korkealta.

Morpheus ja minä, eli Sandman top 10, osa 2

The Sandman -sarjakuvan parhaiden yksittäisten numeroiden listaukseni jälkimmäisen osuuden alkuun vielä muutama sananen omasta historiastani tämän sarjakuvan kanssa. Ensikosketus Kalma-lehden myötä nimittäin oli kyllä välittömästi sähköistävä, mutta ei tainnut lopulta kestää kovin pitkään – joko Kalma jäi lyhytikäiseksi lehdeksi, tai sitten en vain itse onnistunut haalimaan kuukausittain ilmestyvää julkaisua kätösiini. Muutaman ensimmäisen numeron kuitenkin sain, ja kirjastosta lainailin myöhemmin suomeksi julkaistuja kokoomateoksia, joita ei tullut kyllä niitäkään montaa. Toinen kirja The Doll's House ilmestyi suomeksi, mutta sekin taisi tulla epäkäytännöllisesti kahdessa osassa, mahdettiinko sitä pidemmälle enää päästäkään. Niinpä aloin kerätä Sandmania englanniksi. Ostin kirjat järjestyksessä pitkän aikavälin kuluessa, kenties keskimäärin noin albumin vuodessa. Harvaa, josko mitään, muuta painoteossarjaa olen näin pitkäjänteisesti hyllyyni koonnut. Laiskuudesta usein kärsivä keräilijäminäni on syystäkin ylpeä. Yllättäen muuten sain äskettäin tietää, että koko sarja on rykäisty suomeksi pienen kustantamon toimesta komeina kovakantisina teoksina ihan muutama vuosi sitten. Hieno juttu asiasta kiinnostuneille; jollei Sandman ole tuttu vielä niin nyt kirjasto ainakin auttanee asiaa. Toivottavasti käännöstyö on tehty huolella. (sarjakuvan suhteen jälki on usein vähän kyseenalaista, niin ikävä kuin tätä onkin sanoa...)

The Sandmanin kymmenen parasta numeroa, osa 2

5. A Dream of a Thousand Cats (Sandman #18)

Huomaan top-listani olevan siten painottunut, että nämä viisi korkeinta sijoitusta tulevat kaikki kolmesta ensimmäisestä kirjasta. Tämä ei kerro siitä että sarjan taso olisi ollut alussa korkeampi, kenties vain muusta kerronnasta terävinä erottuvat huiput tasaantuvat hiljalleen saagan edetessä... Tai ehkä nämä ensimmäisten joukossa luetut tarinat ovat tehneet minuun kovemman vaikutuksen juuri lukujärjestetyksenä vuoksi? Kolmas Sandman-kokoomateos, Dream Country, on neljästä alkuperäislehden numerosta koostuvana koko sarjan ohuin teos, ja vailla yhtenäistä juonta. Kaikki neljä tarinaa ovat kuitenkin kiehtovia kertomuksia, osoitus Gaimanin monipuolisuudesta ja taituruudesta lyhyen mittakaavan tarinoiden parissa (sivumennen sanoen, kun miestä on nyt tullut tässä ylistettyä niin todettakoon, että muutamaa hänen romaaniaan olen yrittänyt lukea, ja kesken ovat kaikki jääneet puistattavan tylsinä). Tämä kissakeskeinen kertomus vetoaa tietysti kaltaiseeni kissaihmiseen. Uni, siis Morpheus, sarjan päähenkilö, on kaikkien olevaisten unien hallitsija, myös siis kissojen – ja kuten melkein jokaisessa Sandmanin numerossa, on tässäkin keskeisessä osassa kertomus joka kerrotaan jollekin toiselle, jonka lukija sitten lukee sarjakuvamuodossa. Pentunsa julmasti ihmisten toimesta menettänyt kissa kulkee maan ja mantujen poikki kertoen lajitovereilleen öisissä kokouksissa Unelta kuulemaansa tarinaa siitä millainen maailmamme oli ennen ihmisten valtakautta: kissojen paratiisi tietenkin. Hän koittaa valaa taistelutahtoa ja uskoa paremmasta huomisesta näihin ylpeisiin olentoihin, ja tietäähän sen kai kuinka hyvin tällaiset korkealentoiset tarinat uppoavat kissamaiseen kuulijakuntaan... Eivät kaksisesti. Mutta meidän näkökulmamme on pienen ja uteliaan pennun, joka ottaa kuulemansa tarinan omakseen. Kaunis, surullinen, aika koskettavakin kertomus saa vielä ison plussan siitä, että Kelley Jones on todella pätevä piirtämään kissoja. Ihmisten kanssa hän ei ihan omimmillaan olekaan, mutta eipä heitä tässä tarinassa juuri esiinnykään.

4. Sleep of the Just (Sandman #1)

Olkoonkin että Gaiman on itse todennut Sandmanin ensimmäisen osan olevan vielä jokseenkin hapuileva, minä itse yllätyin taas kerran sen lukiessani miten hyvin se tarinana toimiikaan. 40-sivun mitassaan se on juuri sopivan hitaasti rakentuva, painostavia elementtejään kehittelevä, kertakaikkiaan taidokas kokonaisuus. Tarinan sijoittumisella vuoteen 1916 on historiallinen syynsä: Gaiman on ottanut tuolloin maailmanlaajuisesti esiintyneen unisairauden seuraukseksi siitä mitä tapahtui eräässä englantilaisessa kartanossa, jossa okkultistinen seura sorkki asioita joiden olisi parempi pysyä piilossa... Tässä on elementtejä tyypillisestä jenkkikauhusarjakuvasta, mutta aidolla historiallisella kierteellä, ja jo sikälikin tämä ensimmäinen luku on osoitus tulevasta, että itse päähenkilö on pitkälti syrjässä koko pitkän tarinan ajan. Muualla kyllä tapahtuu, eikä paljon mitään hyvää. Kuvittaja Sam Kieth on ollut vähän groteskeine ja ehkä paikoin humoristisesti liioittelevinekin tyyleineen erikoinen valinta kuvittajaksi, mutta hänen nyrjähtäneet sivutaittonsa ja huiman groteskit visionsa uppoavat kyllä tähän goottilaiseen (sillä hyvällä tavalla goottilaiseen, ei sillä mihin termi nykyisin usein viittaa) kertomukseen kuin naula otsaan. On ehkä hyvä ettei Kieth kuvittanut Sandmania pitkään, mutta on toisaalta myös uskomattoman onnekasta, että hän sattui olemaan sarjan ensimmäinen kuvittaja. Nämä ovat todella nyrjähtäneitä näkyjä parhaimmillaan.

3. Collectors (Sandman #14)

The Doll's House lienee suosikkini jos pitäisi Sandman-kirjat rankata. Se on niin hullun huojuva rakennelma kauhua, taidokkaita henkilöhahmoja, Gaimanille tyypillistä tarinoita-tarinoissa -rakennetta, groteskia huumoria ja peräti suruttomasti yliampuen ladattuja viittauksia myytteihin ja klassisiin tarinoihin... ja kuitenkin tämä hutera nukketalo pysyy kasassa. Collectors on pitkän tarinan viides luku, ja tuplamittainen tämäkin. Monet juonilinjat törmäävät: on yhä edelleen pitkän vankeutensa jälkeen valtakuntansa palasia keräilevä Uni, on eräänlaiseksi Sandman-sarjan ihmispäähenkilöksi tämän kirjan myötä nouseva Rose Walker, on hänen nuori kadonnut veljensä, on unissa supersankarina elävä Hector Hall ja tämän vaimo Hippolyta. Ja on hotellillinen sarjamurhaajia pitämässä keskinäistä konventtiaan. Mike Dringenberg kuvittaa minua mahdottomasti miellyttävällä tyylillään, joka on monesti kulmikkaan luonnosmainen, mutta ampaisee välillä yllättäviin fotorealistisiin sfääreihin ja todella kokeellisiin sivutaittoihin, jotka kuitenkin aina palvelevat itse tarinaa. Syytä siihen, miksi Nukketalo on omalla listallani ykkösenä, on vaikea sanoa. Olin jopa näiden tarinoiden pariin nyt jo monennen kerran palatessani hieman epävarma kolahtaisiko tämä vanha suosikkini yhtä kovaa kuin ennen. Mutta kyllä kolisi. Kenties tässä toisessa kirjassa aistii sen saman hurman joka Gaimanilla itselläänkin on kirjoittaessa ollut – hän on päässyt alkukankeuden yli, huomannut sarjan paitsi toimivan, myös keräävän menestystä. Kaikki on tutunut mahdolliselta, ja ideoita on lennellyt ilman filtteriä. Mahtavaa kamaahan tämä on.

2. 24 Hours (Sandman #6)

Itse kirjoittavana en voi kuin kadehtia sitä, miten toimiva 24-sivuinen painajaiskuvaus 24 Hours on. Gaiman on itse kertonut sen olevan hirvittävin hänen kirjoittamansa kertomus, ja ehkä niinkin. Se on kuvaus yhdestä vuorokaudesta eräässä tyypillisessä jenkki-dinerissa, sen kuudesta asiakkaasta ja yhdestä työntekijästä. Yhdellä heistä on hallussaan Morpheuksen medaljonki, eikä tällainen raa'an unimateriaalin hallussapito kuolevaisen käsissä lupaa hyvää kenellekään. Tämä on kenties jokseenkin fantastisesta lähtöasetelmastaan huolimatta hyvin urbaani kauhutarina, sen keskiössä ovat lähiöelämiinsä eksyneet ihmiset ja heistä (meistä) jokaisen pinnan alla poreilevat salaisuudet. 24 Hours on ravisuttava lukukokemus jo tarinana, ja että nämä muutamin sanoin maalaillut hahmot ehtivät näiden muutamien sivujen aikana käydä tutuiksi, on kirjoittajalta hatunnoston arvoinen suoritus. Mike Dringenberg on kuvittajana hienossa vedossa käyttäen sellaisia keinoja kuin saman kuvan toistuminen ja valokuvakollaasit kuvatakseen sitä miten asiat hajoavat tunti tunnilta pahemmin. Viimeisillä sivuilla laskeutuu hiljaisuus.

1. The Sound of Her Wings (Sandman #8)

Tämä ensimmäisen kirjan päättävä hiljainen luku tutustuttaa lukijat melkoiseksi suosikkihahmoksi nousseeseen Kuolemaan, Unen teräväsanaiseen isosiskoon, joka Mike Dringenbergin hahmottelemana on kertakaikkiaan mainio hahmo visuaalisestikin. Hänen ja Unen toistuvat keskustelut ovatkin koko sarjan ehdottomia kohokohtia aina viimeisiin lukuihin asti, ja hän on muutenkin inhimillisin tästä Loputtomien perheen erikoisesta sisaruskatraasta. Tämä kahdeksas luku on näiden kahden ensimmäinen kohtaaminen Unen pitkän vankeuden jälkeen, ja itsesääliinsä uponnut Uni saa kuulla kunniansa, eikä viimeistä kertaa. Mutta hän päättää kuitenkin jättää hetkeksi horteensa ja viettää päivän isosiskonsa mukana, kulkien seurana tämän kohdatessa kaikkia niitä jotka sen päivän kuluessa siirtyvät elävien maasta seuraavaan. Se mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, jää lukijalle kertomatta, mikä on tietenkin Gaimanilta ainoa oikea ratkaisu – se on mysteeri, joka ei kuulu sarjakuvan sivuille. Me kuljemme vain mukana, ja ihmiset kuolevat. Se on väistämätön seuraus elämälle, sen Gaiman tuo näiden hahmojen kautta näkyviin, ja hänen suhtautumisensa kuolemaan, rujoon tai rumaankin, on lämmin. Se on vain siirtymä, ei sen enempää. Ennen kuin Sandmanin pariin tällä kertaa palasin, olin varma että 24 Hours olisi se joka taas kerran iskisi kovimmin, mutta johtuuko sitten iästä vai mistä, mutta huomasin että The Sound of Her Wings kosketti minua nyt eri tavalla kuin aiemmin. Onhan tämä monen muunkin ykkössuosikki, että ei kai tämä sikäli yllätä... Huomasin liikuttuvani tästä maanläheisen mutkattomasta suhtautumisesta aiheista kuluneimpaan. Maineensa arvoinen tarina kaiken kaikkiaan, ja jotain varsin muuta kuin mitä ison amerikkalaisen kustantamon sarjakuvalta on vuonna 1989 osattu odottaa.