"People say there was this girl, and she sat with Pete while he was dying. She held his hand."
Rosen isä Pete Tyler kuoli yliajon uhrina vuonna 1987 Rosen ollessa vasta muutaman kuukauden ikäinen. 19-vuotiaalle Roselle niin isästä kuin hänen kuolemastaan on kasvuvuosien kuluessa tullut legenda – ja nyt hänellä on käytössään aikakone. Tohtori kyllä varoittaa paradoksien mahdollisuudesta, mutta Rose haluaa olla paikalla, ettei isän tarvitsisi kuolla siten kuin tämä todellisuudessa kuoli, yksin keskelle katua kaatuneena. Ja Tohtori, kaikkien omien sääntöjensä vastaisesti, sallii tämän. Nykyiselle Tohtorille tällainen ratkaisu tuntuu tietenkin sopivan häkellyttävän huonosti, mutta nyt ollaankin vielä ykköskaudella, ja Christopher Ecclestonen tulkitseman yhdeksännen Tohtorin parissa. Hänestä on yksi asia käynyt tähän kahdeksanteen jaksoon mennessä varsin selväksi: hän hakeutuu ongelmiin, jopa itsetuhoisiin, tarkoituksella. Hänen sydämensä on kyllä paikoillaan, mutta hänen omatuntonsa on rikki. Ja toisaalta hän todella välittää Rosesta. Silti, koska asiat voivat mennä pieleen, ne myös menevät, ja Rose, ehkä enempää ajattelematta, pelastaa isänsä hengen. Aika vahingoittuu, painajainen alkaa.
Father's Day on yksi Doctor Who'n ykköskauden helmiä. Idea on hyvä, tunnelma on lähes koko kolmevarttisen ajan häiritsevän nyrjähtänyt, jollain tavalla unenomainen: joukko häävieraita on jäänyt vangiksi kirkkoon, mukaan lukien Tohtori, Rose, hänen (nuoret) vanhempansa, ja Rose itse vauvana. Kirkon ulkopuolella ihmisiä katoaa, maailma muuttuu pysähtyneen harmaaksi (voi tietenkin johtua myös siitä, että jakso on kuvattu syksyisessä Cardiffissa), taivaalta putoilee hirviöitä. Kirkon ulkopuolella sama auto ilmestyy yhä uudestaan tyhjästä ajaen poikki paikan, jossa Pete Tylerin oli määrä kuolla.
Minähän olen emotionaalisesti reagoiva katsoja, ja muistin tämän jakson iskevän puukkoa suoraan tunteisiin. Käsikirjoittaja Paul Cornell ottaakin tästä skenaariosta irti kaiken minkä saa. Rose paitsi näkee isänsä kuoleman, myös pelastaa hänet, hän tapaa molemmat vanhempansa ja näkee totuuden näiden "ruusuisesta" avioliitosta, hän kertoo Petelle kuka on, ja toisaalta Pete joutuu kohtaamaan sen karun totuuden, että maailma voi jatkaa kulkuaan vain jos hän kuolee niin kuin määrä oli. En nyt lähde aikamatkustuksen lainalaisuuksilla spekuloimaan, koska ne säännöt eivät tässä sarjassakaan aina ihan selkeitä ole, mutta ainakin jakson sisäinen logiikka toimii. Father's Day tuo myös hyvin näkyvästi esiin sen, miksi Tohtori vastustaa niin kivenkovaan sitä tyypillistä aikamatkailuratkaisua: jo kerran kokemaansa ei ole tämän sarjan todellisuudessa syytä mennä ronkkimaan. Tämä on tietenkin myös käskirjoittajille helpotus, koska mistä ihmeestä voisi tehdä draamaa, jos mikään ei koskaan ole ainutkertaista? Father's Day nimenomaan on täynnä ainutkertaisia asioita, mutta myös ihmisiä jotka saavat, edes hetkeksi, toisen tilaisuuden. Tämä on sekä tuskallinen että katharttinen jakso, jossa näyttelijät ovat hyvän käsikirjoituksen tasalla; niin Billie Piper Rosena, kuin Shaun Dingwall tämän isänä. Dingwall on tosiaan mainio valinta rooliin. Hänestä välittyy autenttinen hyväsydäminen, mutta asioissaan epäonnistuva säätäjä. Mikä onni, että rooliin alunperin valittu Simon Pegg joutui aikataulusyistä vetäytymään. Hän oli kyllä mainio edellisen jakson Toimittajana, joten sikäli kaikki ok.
Ja kuten sanottu, olen emotionaalisten kohtausten vietävissä, ja Tohtorin matkassahan niitä riittää, eikä silti montaa niin julman koskettavaa kuin tämä paradoksien, epäonnistumisten ja uhrausten keskellä toisensa kohtaavat isä ja tytär. Tai kenties minä vain projisoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti