Ruohonjuuritason sankareita

Nimeni kuullut sivullinen kääntyi tänään puoleeni ja kysyi olenko sukua sillejasille, Helsingissä kuulemma tämä sukunimikaimanikin asuu. Tätä ei varmaankaan koskaan tapahdu Virtasille, mutta omalla kohdallani näitä kyselijöitä on riittänyt. Mitä pienemmistä ympyröistä on, sitä useammassa herää olettamuksia; sukunimeni lisäksi kotipaikkakuntani on usein herättänyt kiinnostusta. Ai että sieltä! Tunnetko niitä ja noita? En koskaan tunne. Mutta aina sanon että totta kai.

Sanovat että kotiseutuni kuuluu puheestani räikeästi. Nimi ei kai kuulu, enkä osaa kovin sukuylpeä ollakaan, enemmän minua kai se kotiseutu on aina leimannut, se muutaman tuhannen asukkaan pitäjä tapoineen ja tavattomuuksineen. Sieltä olen ammentanut 90% koskaan kirjoittamastani, enkä ole lakannut ammentamasta. Se on outoa, koska olen yli puolet elämästäni asunut muualla. Mutta kaipa sitä jonnekin on leimauduttava.

Sohvan vieressä on pino tällä hetkellä luvussa olevia kirjoja: kaksi romaania, yksi novellikokoelma, kolme kansantarinakokoelmaa, taidekirja ja historiankirja. Olen aina ollut onneton keskittyjä, vanhemmiten tämä taipumus on jatkuvasti korostunut. On mahdotonta paneutua yhteen kirjaan kerrallaan. Luen kymmenen minuuttia yhtä, sitten vaihdan toiseen, sitten seuraavaan. Tosin jos kirja itsessään on kaoottinen ja ruoskaniskun lailla aihepiiristä, tyylilajista tai tarinalinjasta toiseen vaihtava, saatan sen parissa pysyä kerralla pidempäänkin. Mutta mitään pitkää hidaspoljentoista lukuromaania minun on nykyään ihan turha edes aloittaa. Ainakaan jos ei ole viittä ihan eri aihepiirin kirjaa vieressä joiden välillä harppoa.