Minä ja Morpheus, eli Sandman Top 10, osa 1

Neil Gaiman on sellainen fantasiapiirien kultapoju että melkein nolottaa tunnustaa miten paljon hän on minuunkin joskus vaikuttanut, mutta eihän sitä kieltääkään voi, että The Sandman oli aikoinaan, ja on piru vie edelleen, ihan uskomattoman upea sarjakuva. Voi sanoa, että se palautti suhteeni sarjakuvaan – alkujaan melko tarkkaan 30 vuotta sitten (numeron #1 kannessa lukee "January 1989", mutta edellisen vuoden puolella se oli jo myynnissä) alkanut sarja saapui Suomeenkin kohtalaisen tuoreeltaan, Semicin julkaiseman Kalma-lehden uudistuneessa muodossa vuonna 1991. Kalma oli ilmestynyt jo jonkin aikaa ennen tuota uutta starttiaan julkaisten outoja pikkukustantamojen kauhusarjakuvia, jotka olivat tavallaan ihan hyviä; sekoitus morbidia ja huumoria, joka välillä toimi, välillä ei. Tämä uusi startti vuoden -91 alusta sen sijaan keskittyi vain DC Comicsin Vertigo-merkin "aikuisempiin" sarjakuviin, joiden lippulaivana tietenkin toimi The Sandman. Ja heti tuo ensimmäinen osa kolahti minuun todella kovaa. Olin juuri noihin aikoihin perin juurin tympääntynyt Marveliin. Enää X-miehiä luin, mutta sekin oli varjo entisestään noihin aikoihin – eurooppalaiselle sarjakuvalle en ole koskaan oikein lämmennyt ja Barksin ankatkin oli jo luettu puhki. Onneksi siis rapakon takana oli käynnistynyt jotain juuri minulle sopivaa: Vertigo. Supersankareista vapaata jenkki(ja etenkin käsikirjoittajapuolella britti-)sarjakuvaa, jonka tekijät olivat kasvaneet juuri niiden samojen sarjakuvien parissa kuin itsekin ja kaipasivat jotain aikuisempaa. Yläasteikäiselle meikäläiselle kyllä maistui.

Olen lukenut Sandmanin koko nivaskana aina jokusen vuoden välein, ja aina siitä tuntuu löytyvän pikkuisen uutta, eikä se kai mikään ihme olekaan, niin täynnä viittauksia myytteihin ja tarinoihin tämä Gaimanin mestariteos on. Huomaan kuitenkin vanhemmiten osaavani arvostaa joka kerta enemmän itse kokonaisuuden rakennetta. Miten se tuntuu melko lailla valmiilta jo alusta lähtien, vaikka lopulta käsitti 75 kuukausittaisen lehden numeroa (+ pari spesiaalia), muutaman laajan tarinallisen kaaren, paljon pieniä novellinkaltaisia kertomuksia, valtavan määrän henkilöitä. Se varsinainen kertomus, joka alkaa vuonna 1916, kun okkultistinen seura onnistuu vahingossa vangitsemaan unitodellisuuden hallitsijan Morpheuksen, on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen, ja kaikki se mitä seuraa näiden kymmeneksi kokoomateokseksi kasatun sarjan aikana on jollain tavalla lähtöisin tästä tapahtumasta – kaikki se vääjäämättömyys. Muutos on positiivista, se tuntuu olevan Gaimanin sanoma tämän sarjan taustalla. Vakiintuneimmatkin käsitykset voivat muuttua, ja se on lopulta aina hyvä. Muutos on pääsemistä eteenpäin.

Johdanto sikseen. Tiedän kyllä että Sandman on nimenomaan kokonaisuuksina luettava (joko kymmenenä erillisenä tai yhtenä massiivisena) teos, mutta haluan kuitenkin kunnioittaa sitä kuukausittain ilmestyvän 24-sivuisen sarjakuvankin muotoa, jollaisina nämä alkujaan ovat ilmestyneet, ja johon muotoon Gaiman lukuisine kuvittajineenkin on kuitenkin panostanut – näissä tarinoissa on paljon sisäisiä alkuja ja loppuja, jokainen yksittäinen lukukin on kokonaisuutensa. Tämän vuoksi kokosin listan mielestäni kymmenestä parhaasta alkuperäisen kuukausittaisen sarjakuvan numerosta, tässä siitä ensimmäinen puolisko.

The Sandmanin kymmenen parasta numeroa, osa 1

10. Cerements (Sandman #55)

Kirjoista kahdeksas, World's End, on rakenteeltaan kikkailevin, eräänlainen kertomuskokoelman maatuskanukkevariaatio, jossa on kehyskertomus, joka sisältää toisen kehyskertomuksen, joka sisältää yhden numeron mittaisia tarinoita, joista jokainen sisältää lisää tarinoita... Näistä novellikokoelmaa muistuttavista kirjoista (vastaavia ovat myös kirjat 3 ja 6) tämä on suosikkini, eikä ainoastaan onnistuneen nokkelan rakenteensa vuoksi – tarinatkin ovat jotenkin villimpiä. Cerements sijoittuu kiehtovaan kaupunkiin, jonka olemassaolon tarkoitus on kuolema, sen kunnioitus, hautaus- ja seremoniariitit, kaikki elämän päättymiseen liittyvä. Päähenkilö Petrefax on oppipoika, jokseenkin viktoriaanisen mestarinsa juoksuttama, hivenen kömpelö, mutta hyväntahtoinen. Gaiman viljelee Petrefaxin ja hänen mestariensa kertomuksia ronskilla kädellä; lyhyitä anekdootteja henkilöistä jotka ovat kuoleman kanssa sinut. Shea Anton Pensan piirrosjälki on tarinaan soveltuvaa ollen sekoitus 50-luvun EC-kauhusarjakuvaa ja modernimpaa ilmaisua. Tästä maailmasta lukisi mielellään lisääkin.

9. Season of Mists: Prologue (Sandman #21)

Jos pitäisi omat suosikkini Sandman-kirjoista nimetä, sanoisin joko kirjan 2 (Doll's House) tai 4 (Season of Mists). Varsinkaan jälkimmäisestä on vaikea irrottaa yhtä suosikkilukua, mutta kovasti tämä teoksen prologi minua yhä viehättää, eikä vähiten Mike Dringenbergin piirrosjäljen vuoksi; hän lienee suosikkini monista Sandmanin piirtäjistä. Tämä on se numero, jossa Gaiman ensi kertaa marssittaa Unen perheenjäsenet näyttämölle: osa heistä, varsinkin kovin viehättävä Kuolema, ovat jo tässä vaiheessa vilahtaneetkin, mutta näiden elämää suurempien käsitteiden personifikaatioiden dysfunktionaalinen kokoontuminen yhdeksi yksiköksi on silti kerrassaan kiehtovaa luettavaa – vaikka kohtaus onkin jokseenkin irrallinen Season of Mistsin pääasiallista juonta ajatellen.

8. An Epilogue, Sunday Mourning (Sandman #73)

Sandman-kirjoista viimeinen, The Wake, on oikeastaan kokonaankin pelkkä epilogi; jo ties miten pitkään pedatun väistämättömän jälkinäytös, ja "pitkät jäähyväiset" saavat kokonaan uuden merkityksen, kun Gaiman ottaa tapahtuneesta irti kaiken. Mutta kyllä näiden henkilöiden parissa on tässä vaiheessa jo sen verran pitkään lukija viettänyt, että katkeransuloinen muistotilaisuus kaikkine kohtaamisineen on ennen kaikkea lohduttava, vähän kai vapauttavakin kokemus, etenkin edellisen kirjan pitkän ahdistuksen jälkeen. Silti oma suosikkini loppunäytöksistä on tämä varsinaisten surujuhlien ulkopuolella tapahtuva kohtaus, jossa pääosassa on Unen ystävä Hob Gadling, tuo mies joka on kuudensadan vuoden ikään mennessä ehtinyt nähdä kaikenlaista, mutta menettää sitäkin enemmän. Hob on tyttöystävineen keskiaikapäivillä, eikä oikean keskiajan kokeneena voi kuin jupisten vetää päänsä täyteen kaljateltalla. Kuolema piipahtaa kuvioissa, Uni ei tässä vaiheessa enää. Hob Gadling on Gaimanin henkilögallerian parhaasta päästä, ja tämä on hänen monista piipahtamisistaan saagassa ehdottomasti paras. Michael Zullin piirrosjälki on todella hyvää, ja tämä kirjoista viimeinen on varsin vaikuttavasti väritettykin.

7. The Kindly Ones – 3 (Sandman #59)

Morpheuksen tarina päättyy yhdeksänteen kirjaan Kindly Ones, joka on koko sarjan paksuin ja varmasti mahdottomin kontekstin ulkopuolella luettava. Gaiman heittää tähän jo ensimmäisen kirjan ensimmäisessä luvussa alkunsa saaneeseen loppunäytökseen kaikki sarjassa vilahtaneet sivuhahmot ja vähän päälle, kaikki satunnaiseltakin tuntunut palaa takaisin kummittelemaan, kun kaikki Unen tekemät ratkaisut, päätökset ja päättämättömyydet palaavat vainoamaan häntä. Tämä on melko puhdasverinen klassinen tragedia, jonka lopputulos on selvä alkumetreiltä, mutta miten sinne päädytään ja kuinka monen mutkan kautta – siinä sen hienous. Mainittava on myös melkein koko kirjan kuvittanut Marc Hempel, joka varsinkin tässä kolmosluvussa on rajussa iskussa. Tämä on suosikkini Kindly Onesin kaikkiaan kolmestatoista osasta äärimmilleen jännitetyn tunnelmansa vuoksi. Tässä lohkare on vieritetty huipulle, nyt se alkaa vyöryä alas, kiristynyt jousi laukeaa, painajaiskiintiö täyttyy ja puhkeaa valuen henkilöiden tosimaailman puolelle. Hempelin piirrosjälki muuttuu alati kulmikkaammaksi ja luonnosmaisemmaksi kun tarinan hahmot alkavat menettää paitsi järkeään, myös kiinnekohtaansa kaikesta tutusta ja turvallisesta. Vaikuttavaa kamaa, mutta niin on koko yhdeksäs kirja. Ei se ehkä ole juonellisesti suosikki-Sandmanini, mutta teknisenä suorituksena niin kuvan kuin kerronnankin puolella ehdottomasti kyllä.

6. Bad Moon Rising (Sandman #34)

Gaimanin itsensä mukaan sarjan viides kirja, A Game of You, on monen lukijan "least favourite". Mikä lie syynä, on tämä minusta parempi kuin esim. juuri pelkkään hyvästien jättöön keskittyvä The Wake. Silti myönnän että muistan olleeni itsekin vähän pettynyt tähän ensilukemalla. Johtuiko sitten vain siitä, että maailmoja ja todellisuuksien tasoja järisyttäneen Season of Mistsin jälkeen tämä muutaman yksittäisen ihmisen ongelmiin keskittyvä kertomus tuntui jotenkin takapakilta, mutta väliäkö sillä, myöhemmin olen huomannut pitäväni A Game of Yousta aina vain enemmän. Tarina sinällään jää etäiseksi, mutta henkilöhahmoja luodessaan Gaiman on ollut terävimmässä terässään sarjan tässä vaiheessa, ja koko pienen New Yorkissa sijaitsevan talon asukaskunta on elävintä elämää parhaimmillaan – sympaattisia outolintuja, onnellisia erakkoja, eksyneitä hämmästelijöitä. Kirjan kuvittaja Shawn McManus on pehmeän realistisella tyylillään onnistunut valinta, mutta suosikkini on silti tämä kuusilukuisen tarinan kolmas luku, joka on poikkeuksellisesti Colleen Doranin piirrosjälkeä, ja jonka valitettavasti melkein onnistuu tuhoamaan aivan hirveän sotkuinen tussaus. Harvinaisena poikkeuksena tämä osa tussattiin uudestaan myöhempiä kovakantisia laitoksia kootessa, kun sekä Gaiman että Doran olivat pettyneitä alkuperäiseen jälkeen, ja uskon sen kyllä – meni itseltäkin ensikokemus vähän ihmetellessä että miksi tämä näyttää niin rujolta. Toisaalta rujo tyyli kyllä on tarinan kanssa samoilla linjoilla. Tämä on leikkisän, hieman humoristisen, surrealistisen ja vinksahtaneen kertomuksen tyly keskikohta, yhtäkkinen viskeraali isku päin lukijan kasvoja. Lihaksi tullut painajainen, eikä lihaa ja verta säästellä. A Game of You on muutenkin melko feminiinisen Sandman-sarjan feminiinisin kirja ja varsinkin tämä luku on juuri se puoli naiseudesta, jota miehet eivät tunnista tai tunnusta – tai eivät halua ainakaan. Siis luulen että on, mistäpä minä sen todella tietäisin, tai mistä Neil Gaiman...

Tulen ja jään

Rapiat vuosi sitten talvella tuli olo että tutustunpa Game of Thronesiin, kun on niin kehuttu sarja. Ostin ykköskauden dvd:llä ja aloin katsella. Lukaisin kirjat. Ostin sitten loputkin kiekot, eilen pääsin muun maailman kanssa tasoihin kun katsoin seiskakauden finaalin. Heitän tässä nyt pari närää herättänyttä pointtia kun kokemus on akuuttina muistissa, nimittäin:

Katsottuani kuusi kautta oivallista poliittista juonittelua ja (kohtalaisen) realistista pseudo-keskiaikaista nujakointia oli melkoinen hämmennys kun tämä viimeisin kausi oli äkkiväärä kurvaus vasemmalle ja suoraan umpikliseisen lohikäärmefantasian pariin. Ymmärrän kyllä, että a) kirjoista ammennettu materiaali on käytetty jo ajat sitten, ja b) tekijät pikkuhiljaa asettelevat palasia paikoilleen finaalia varten. Silti tunne oli kuin olisi katsonut eri sarjaa. Ihan viihdyttävää sinällään, mutta kaukana melkein kaikesta siitä, mikä minua GoT:ssa viehätti. Poissa olivat harmaasävyt; henkilöt jaoteltiin nyt tarkasti hyviksiin tai pahiksiin. Poissa oli pitkällinen rakentelu, nyt mentiin ja taisteltiin, mutta taistelut tuntuivat olevan lähinnä olemassa vain spektaakkelin vuoksi. Juonihan ei seiskakauden kuluessa oikein mennyt mihinkään – lähinnä tämä oli pitkällinen intro jotain paljon majesteettisempaa odotellessa. Mahtaa mennä vähän överiksi.

Tai menihän se jo nytkin. Hollywoodisaatio varsinkin iski terävät kouransa päähenkilöihin seiskakauden kuluessa. Kenties oli juuri sitä realismia, että tämä sarja aiemmin saattoi tappaa keskeisiäkin henkilöitä noin vain. Seiskakaudella oli toisin: vaaran tunne puuttui, kun jaksot loppuivat kliseisiin cliffhangereihin, ja vielä kliseisemmin niistä juuri ne tärkeät henkilöt toistuvasti selvisivät. Kävi nopeasti ilmi, että nämä "tärkeät" hahmot on tarkoitus pitää hengissä koko sarjan finaaliin asti, minkä tajuaminen kyllä söi pois paitsi realismin, myös, ja ennen kaikkea, sen koodiston jonka mukaan GoT ensimmäiset kuusi vuotta toimi. Eeppiset taistelut toki kasvattivat skaalaansa, mutta Jaime Lannisterillä ei kampauskaan silti sotkeentunut. Huoh.

Enkä nyt edes puutu siihen jokaisen hahmon kehittämään selittämättömään tapaan teleportata yhden päivän kuluessa mantereen toiselta puolelta toiselle – matkoja, joiden tekemiseen taannoin kului kokonainen tuotanokausi tai useampikin. Eipä kai sille mitään selitystä voinut antaakaan, joten sikäli arvostan ettei kukaan edes yrittänyt. Jo vakiintuneet käsitykset tämän todellisuuden lainalaisuuksista se kyllä tuhosi onnistuneesti, mistä dekonstruktismi-pointsit.

Nurinani pääpointti: Game of Thrones oli minulle kiehtova sarja matkanteosta, ei päämäärästä. Seitsämännellä kaudella se yhtäkkiä hylkäsi aiemman premissinsä kokonaan ja muuttui pitkitetyksi kliimaksiksi. Vähän olin pettynyt.

Through a burning brain

Viime torstaina, viisi päivää sitten, käyskentelin asioilla Helsingin keskustassa. Lunta oli kaikkialla, taashan sitä oli tullut lisää, kuulemma ennätysmäärä tammikuun aikana, vaikka jokunen vuosi sitten oli kyllä lumisempiakin talvia – ehkä tavaraa tuli taivaalta vähän pidemmän ajan kuluessa tuolloin. Fredrikinkatu oli aurattu surkeasti siten, että autokaistan puoleinen metri oli lumivallina, talojen seinustalla tilaa. Minähän olen joka talvi varonut nimenomaan talojen seinustoja; olen nähnyt isojakin jääpaakkuja tulevan pommin tavoin alas. Nyt lämpötila oli plussan puolella ensi kertaa viikkoihin, ja kaikkialla oli loskaa, lumikasoja, oli märkää ja ärsyttävää. Yhden talon kohdalla katua ei ollut edes yritetty aurata: kulkijat olivat tallanneet aivan seinän viereen yhden ihmisen levyisen polun. Mitään puomeja tai muita esteitä ei ollut. Näytti epämiellyttävältä, mutta päätin jatkaa, lumivallin ja parkkeerattujen autojen yli kadun vastapuolelle kömpiminen olisi ollut vielä epämiellyttävämpää. Ensimmäisen askelen tälle auraamattomalle pätkälle katua olin ehtinyt ottaa kun päähän iskettiin moukarilla.

Se mikä minuun osui oli ison tietosanakirjan kokoinen kimpale kirkasta jäätä. Iskeytyi suoraan keskelle. Taju säilyi, shokkitilassa unohdin asian jonka vuoksi olin kaupungilla, kävelin kotiin. Päähän ei sattunut, mutta sitä pakotti. Kuin osumakohtaan olisi joka hetki iskeytynyt jokin yhä uudestaan. Illalla kävin päivystyksessä, todettiin ettei aivotärähdyksen oireita löytynyt. Perjantai meni ihmetellessä, vasemman silmän takaa särki aika tavalla, paineen tuntu päässä kasvoi.

Lauantaiaamuna näkö alkoi sumentua. Menin uudestaan päivystykseen, nyt sikäli viisastuneena, että otin mukaan kirjan: torstaisen kahden tunnin odotushuoneilun jälkeen nyt meni neljä tuntia, mutta tämänkertainen lääkäri pisti pääröntgeniin. Mitään akuutisti näkyvää ei kuvista löytynyt. Johonkin pääkoppa kyllä edelleen reagoi: outoja painontunteita ilmestyy sinne tänne, enimmäkseen olen nukkunut. Uskomaton väsymys vaivaa – ehkä olen yhä jonkinlaisessa jälkishokissa.

Jos joutuu onnettomuuteen, voiko sanoa olleensa onnekas jos selviää hengissä? Melkein joka talvihan joku vammautuu tai kuolee juuri näin. Jos olisin mystisyyteen taipuvainen, pitäisin tätä universumin merkkinä. Minulle on annettu tilaisuus, olen saanut jatkoajan, tämä oli merkki. Jotain sellaista. En oikein osaa puhdasta sattumaa ottaa siten. Mutta irrallisuuden tunne on jäänyt. Ikään kuin olisin koko ajan poissa – eilisen vietin hyvässä seurassa, muuten olen katsonut katosta itseäni katsomassa itseäni peilistä, jonka kuvassa näen itseni näkemässä unta, heräämässä siihen tunteeseen että joka sekunti jokin kova ja terävä lyö.

Maailman hälinä rasittaa nyt aiempaakin enemmän. En ole torstain jälkeen kestänyt uutisia, en sosiaalista mediaa, en väkijoukkoja. Olen vain, kuori.

Kauniita unia, siki-öitä

Laskin kirjani. Hyllyssä niitä oli 421, muutama pinoissa siellä täällä ympäri asuntoa, sitten vaatekaapissa laatikossa ehkä parisenkymmentä noloa joita ei kehtaa pitää näkyvillä. Ei valtava määrä, mutta jos ja kun vielä joskus muutan, käy tuonkin läjän ronttaaminen työstä. Täyttävät näppärästi noin 2 x 3 -metrisen Lundian, ja jää vielä lautapeleille ja dvd-bokseillekin hyllynsä. Kirjojeni järjestys on satunnainen. Aakkosissa en ole pitänyt niitä koskaan, mutta ennen kuin viime keväänä vaihdoin asuntoa, oli teokset jaoteltu suurinpiirtein aihepiireittäin: runot yhdessä nurkassa, sarjakuvat toisessa, taidekirjat tuolla, romaanit tuolla. Sitten koitti muutontapainen (siirryin samassa rapussa asunnosta toiseen, mitä ei lasketa oikeaksi muutoksi) ja kirjat pinoutuivat ensin laatikoihin, sitten nurkkiin, sitten häthätää pois jaloista hyllyyn. Huomasin pitäväni kaaoksesta. Kuvaa itseäni ja lukutottumuksiani paljon enemmän kun JonBenét Ramsaysta kertova dokumentti on Tervon ja ufokirjan välissä, kun runokirjat jakaantuvat Sandman-albumien ja sanakirjojen kanssa sinne tänne, kaikkialle. Ainoa näennäinen järjestysperuste on kirjan koko, koska hyllyvälit ovat vähän eri korkuisia. No on minulla yksi sääntö, josta olen pitänyt kiinni: jos kirjan ottaa hyllystä vaikka hetkeksikin, se pitää asettaa takaisin eri paikkaan. Tästä olen pitänyt kiinni.

Laskin myös tietokoneeni hakemistossa "Romaanit" olevat tiedostot. Nitä on 54. Milloin ihminen on kirjoittanut tarpeeksi? Kunpa joku laskisi kätensä olalleni ja sanoisi että nyt on hyvä. Nyt riittää. Lepää välillä.

Doctor Who 1.5: World War Three

"I could save the world but lose you."

Tämä uuden Tohtorin ykköskausi ei turhia jarruttele: vasta viides jakso, ja otsikkoina ovat olleet jo niin maailmanloppu kuin kolmas maailmansotakin. Tämänkertainen on siis suoraa jatkoa edelliselle, ja kuten tuplajaksoilla on tapana, tarinan luonne muuttuu dramaattisesti. Pidin edellisen osan pitkästä paranoidista rakentelusta, mutta nyt syöksytään suoraan toimintaan ja toteutukseen. Slitheen, tuo vihreistä, isosilmäisistä ja jokseenkin sympaattisista (no ovat ne mun mielestä) olennoista koostuva perhe (planeetalta Raxacoricofallapatorius), on onnistuneesti vallannut Downing Street 10:n ja kunnon vanhanaikaisella vedätyksellä on onnistumaisillaan ajaa ihmiskunnan globaaliin ydinsotaan. No niin... En ole ihan varma oliko tässä juonta kolmevarttiseksi asti. Kovin paljon sitä pidempää ajanjaksoakaan tässä ei kyllä kuvata, mikä ehkä onkin ongelman ydin. Tapahtumissa on käänteitä lopulta vähän, eikä Mickeyn asunnon ja Downing Street 10:n välillä juuri muita paikkojakaan ole. No lopuksi sentään ollaan Rosen ja tämän äidin asunnon takapihalla, kolkolla lähiökentällä, jonka Tohtori on jo vakiinnuttanut Tardiksen parkkipaikaksi, ja joka on jo näinkin pian muuttunut surullisten jäähyväisten ja onnellisten lähtöhetkien näyttämöksi.

Oli juoni miten kömpelö tahansa (netin kautta voi laukoa sotalaivojen ohjuksia jos vain tietää salasanan, hmm...), pidän siitä jo viimeksi mainitsemastani tunteesta että panokset ovat suuret. Globaalin tuhon uhka ja jo tässäkin mittakaavassa isohko määrä ruumiita yhdistettynä Slitheenien suurisilmäiseen olemukseen ja satunnaisiin alatyylisen huumorin hetkiin... Yhdistelmä on kummallinen, mutta vetosi minuun tälläkin katselukerralla. Silti pidin eniten viimeisistä minuuteista (taas), joiden kuluessa paitsi Rosen äiti, viimein myös onneton yhä syrjään jäävempi poikaystävä Mickey saavat vähän henkilöyttä karikatyyriensä ylle. Tohtori jopa kutsuu Mickeyn mukaan Tardikselle. Onneksi sarja ei sentään lähtenyt sille tielle...

Kiehtovimpana hahmona tästä tuplajaksosta silti nousee esiin itse Tohtori. Hän on lojaali ja uhrautuva, mutta toisaalta kivenkova ja pahimmillaan aika julma: Rose joutuu lopussa valitsemaan joko äitinsä tai Tohtorin välillä, ja kuten nyt on jo käynyt selväksi, on Tohtori tarjolla olevine maailmankaikkeuksineen tälle nuorelle naiselle kuin huume. Onko hän jo nyt rakastunut? Ei ehkä vielä, mutta mitään toivoa ei Rose Tylerilla enää tässä vaiheessa ole palata mihinkään normaalia elämää muistuttavaan. Koko Slitheen-episodi on kestänyt vain päivän tai pari, ja Rose on jo nyt tulisilla hiilillä odottaessaan seuraavaa annostaan aikakonetta. Maapallo on pelastettu, toiset jäävät, Rose ja Tohtori lähtevät, maailma on nyt heidän...

K(ir)ahvinkeitin

Moi. Älä nyt huolestu, mutta epäilen että olen rakastumassa sinuun taas. Ehkä osasit odottaakin sitä, onhan edelliskerrasta kulunut jo aikaa. Voi olla että olemme saavuttaneet taas sen etäisyyden joka mahdollistaa toisen näkemisen kokonaisuutena, ilman pakkomielteistä takertumista yksityiskohtiin – juuri niihin pieniin ja onnettomiin piirteisiin ihmisessä, jotka tekevät suhteesta lopulta aina mahdottoman, tai niin ne ovat tehneet joka kerta ainakin minun kohdallani. Ketään ei pitäisi tuntea liian hyvin. Se on varmin tapa pilata asiat.

Muistat varmaan sen kerran kun väittelimme ihmissuhteen olemuksesta aamukahteen ensin kahvia, sitten teetä keittäen? Olen kuluneiden vuosien aikana kehittänyt lukuisia sellaisia näkemystäni puoltavia argumentteja, joita yritin silloin sanallistaa, mutta onnistumatta. En väitä että ne olisivat tärkeitä, mutta kuulisin mielelläni mielipiteesi niistä. Ehkä voisimme keittää jälleen kahvit. Minulla on se sinun lempimukisikin edelleen kaapissa, se on kolmesta muutosta selvinnyt ehjänä, toisin kuin sydämeni.

Kahlasin äsken rantakallioita peittävään hankeen polkua. Täysikuun edestä vilahteli pilviä, kuvittelin sinut seurakseni, väkisinkin, niin hullulta tuntui ajatus että se on sama kuu edelleen, ikään kuin aika ei olisi ollenkaan kulunut.

Doctor Who 1.4: Aliens of London

"If aliens fake an alien crash and an alien pilot, what do they get? Us. They get us. It's not a diversion, it's a trap."

Tämä jakso lopullisesti vakuutti minulle, että Tohtori on katsomisen arvoinen sarja. Mahdollisesti kyse on siitä että neljänteen jaksoon mennessä palaset alkoivat viimein loksahdella kohdalleen, aloin kotiutua sarjan pariin, niin edepäin – koska olivathan ne aiemmatkin jaksot kaikki olleet oivallisia omalla tavallaan (itse asiassa Aliens of London on esim. IMDB:ssä heikoimmaksi rankattu ykköskauden jakso). Mutta kun Tohtori ja Rose nyt palaavat menneisyyteen ja tulevaisuuteen tehdyiltä visiiteiltään takaisin (suurinpiirtein) siihen aikaan ja paikkaan mistä lähtivät ja sopivasti juuri siihen päivään, jona isokokoinen ufo pakkolaskeutuu rytisten keskelle Lontoota... siinä suorastaan kuulee isokokoisten tarinallisten rattaiden pyörivän. Tämä on selvästi jotain enemmän kuin vain "alien of the week", toki jo siinäkin mielessä että on tuplajakson ensimmäinen puolisko, mutta minuun teki kyllä aikanaan ison vaikutuksen, kun tajusin, että Doctor Who on sarja, jossa ei ole tarkoituskaan palata takaisin status quoon joka jakson jälkeen. Tohtori itse on tässä jaksossa innoissaan ollessaan paikalla kun ihmiskunta saa ensimmäisen kontaktinsa, jolla totisesti on maailmanlaajuisia seurauksia välittömästi. Hän on paikalla kun historiaa tehdään, ja jos halutaan Tohtorin hahmoa yksinkertaistaa minimiinsä, niin siitähän hänessä on kyse: galaktinen kulkija, joka käy katsomassa kaiken katsomisen arvoisen, ja nähtävää maailmankaikkeudessa kyllä riittää, etenkin kun ei aikakaan ole esteenä.

Ja niin vain on, vaikkei se vielä tässä kaksoisjakson alkuosassa käykään 100% varmuudella ilmi, että ulkoavaruuden olennot ovat tulleet Maapallolle jäädäkseen. Menneeseen ei jatkossa palata; vieraat olennot ja vieraat maailmat ovat nyt tämän sarjan kuvaaman maailman asukkaille todellisuutta, ja kylläpä heitä sitten seuraavien kausien aikana planeetalla vipeltääkin. Tämä ratkaisu sai minut syttymään kun Tohtorin ykköskautta aikoinaan ensi kertaa katsoin. Uhkarohkea veto käsikirjoittajilta, mutta kannattava: panokset ovat kovemmat, ja toisaalta tarinoilla on painolastia ihan eri tavalla, kun mittakaava on tämä. Valmistelua vieraiden olentojan vallankaappaukseenhan tämä ykköspuolisko tietenkin vasta on, mutta paikallaan ei soudeta, vaan tarina kehittyy oikein taidokkaasti ensin Tohtorin ja Rosen paluun aiheuttaman perhepiirin hulabaloon taustalla, sitten, kun Ison-Britannian hallitus on jo vaihdokkaitten valtaama ja päähenkilötkin ajautuvat mukaan tapahtumiin, ollaan melkein huomaamatta ajauduttu niin syvälle, että ruuvia voidaan viimeisten minuuttien aikana luontevasti kiristää kadehdittavalla taidolla rakennettuun cliffhangeriin. Pidän totisesti siitä, miten päähenkilöt hajautetaan kolmeen paikkaan, joissa jokaisessa nämä planeettaa valtaavat Slitheenit ensi kerran paljastavat ulkomuotonsa – joka muuten sekin miellyttää minua suuresti. Slitheenit ovat juuri sopivan kajahtanut kokoelma erilaisia ihmisyydelle vieraita piirteitä, ja varsinkin cgi-muodossa näyttävät pirun hyvältä. (se muovipukuversio on ehkä vähän vähemmän vaikuttava...)

Tavallaan silti ymmärrän miksi tämä jakso ei ole ykköskauden rakastetuimpia. Varmasti "alien-invaasion" voi nähdä kuluneena juonena, ehkä Russell T. Daviesin huumori ei sovi kaikille (ja myönnettäköön että piereskelevien alieni-vaihdokkaiden kanssa ollaan just ja just rajalla mennä överiksi...), ja ehkä tämä on varsinkin pitkän linjan Tohtori-fanaatikoille liian kaukana sarjan kunniakkaista perinteistä. Mutta mitä minä niistä. Aliens of London on minulle merkittävimpiin lukeutuva Tohtori-jakso juuri siksi, että oli niin omanlaisensa. Nytkin katsottuna tämän parissa viihtyi. Hyvin rakennettu kokonaisuus, joka vyöryy vääjäämättä eteenpäin, ja niin Rose kuin Tohtorikin pääsevät olemaan omat loistavat itsensä varsinkin jakson alkupuoliskolla. Sitten Downing Street 10:ssä alkaa tapahtua, ja juoni vie mennessään.

Kuin hullu raadan hukkauteni perään

Palaan saman aiheen pariin kuin se eräskin domestikoitu nisäkäslaji erään eritteen äärelle. Viime päivinä on vaivannut kuvottava tunne tilittää elämänsä epäkohtia, mihin ryhtymistä näin julkisesti olen yrittänyt kaikin tavoin kiertää muun muassa näppärillä Doctor Who -analyyseillä. Mutta ei voi mitään – kaikki elämäni avautumiskanavat ovat tukossa paitsi tämä blogi. Rakas blogini. Meillä on ollut joskus ihan kivaa yhdessä.

Mistä pitikään? Niin, ihmissuhteista taas. Niiden puutteesta, sen aiheuttamasta riittämättömyyden tunteesta, tietynlaisesta välitilasta josta on tullut pysyvä. Kuten tuossa taannoin taisin mainita, olen käynyt läpi arkistoimiani sähköpostikeskusteluja. Yrittänyt löytää jostain niiden satojen keskusteluketjujen keskeltä vihjeitä siitä mikä on mennyt pieleen ja milloin, mutta totuus ei selviä. On vain yrityksiä, erehdyksiä, romahduksia. Kaiken olen tallettanut. Olen kävelevä arkisto, joka sitten jonain päivänä on enää arkisto, lopulta ei sitäkään. Mitä tänne jääkään, se on jotenkin masentavaa että ylipäätään mitään.

Ihmissuhteeni ovat kaatuneet kykenemättömyyksiin. Lähinnä taholtani, vaikka aina ei tietenkään ole ollut vika yksin minussa. Haluan tässä kohdin sanoa, että kun 25-vuotiaalta tällainen analyysi olisi jotenkin viileänterävää, ymmärrän täysin että yli nelikymppiseltä se on enää noloa. Juuri siksi tämän teenkin. Elämässäni on muutamia periaatteita; niistä tärkeimpiin lukeutuu se, ettei toimi kuten yleisesti on tapana.

Olen miettinyt olisiko minulla mitään annettavaa kenellekään. Tuskin enää – kymmenisen vuotta sitten olisi ehkä vielä ollut. Tai seitsemän. Tai neljä. Mutta nyt alkavat olla synapsit tukossa. Reititin on kärähtänyt, jakohihna vinkuu, taustamusiikkia ei saa pois ja jossain haisee bensa.

Mutta oliko tästäkään sitten lopulta kyse. Ei tietenkään. Ennen kaikkea yritän hahmottaa todellisuutta, jossa merkityksiä luodaan toisin kuin miten itse sen teen. Sanat toimivat avaimina. Lukko meistä jokaisella on ajatuksissa, iho särkyy kosketuksesta kuin lasi. Hauras kalvo, seitti.

Näkymiä, näkemiä,

susia, ajatuksia,

pääsky