Soi kunniaksi ruojan nyt sinällään aika mieleenpainumaton sävel, mutta niin vain on, että tämänkin vuoden pyhät ovat takanapäin, nuo kalseansynkät päivät, jotka vietin miettimällä että pitääkö sitä uskonnottomankin ihmisen siivota jouluksi vaikkei vieraitakaan tule, ja alkaa tässä tapaniehtooseen mennessä olla selvillä että eipä varmaan ainakaan enää pidä.
Käy jotenkin vuosi vuodelta kiusallisemmaksi tuo vähän väkinäinen uskonnon ymppääminen ihmisten arkipäivään, varsinkin kun kyseessä joillekin on kai vielä jossain määrin merkittäväkin päivä. Tuntuu niin oudolta että vielä vuonna 2018 on tässä mielestäni kohtalaisen sivistyneessä maassamme – tosin toki myönnän, että sivistyksen arvostus on katoamaan päin – ihmisiä jotka uskovat korkeampiin voimiin. Minusta uskonnot ovat niin... No, sanotaan nyt vaikka että 1800-lukua. Korkeintaan. Itse en millään osaa uskoa mihinkään. Missään nimessä en ole ateisti, enkä agnostikoksikaan itseäni luokittele – sekin määritelmä pitää sisällään jonkinlaisen kannanoton uskontoon. Eivät uskonnot kiinnosta minua tarpeeksi että olisin agnostikko. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoisempiakin asioita, esimerkkinä vaikkapa Alepan näkkileipävalikoiman vuosittainen vaihtelu. En juurikaan osta näkkileipiä. Ymmärtänette mitä tarkoitan?
Vaikka onhan vuoden pimeimmissä päivissä tiettyä alkukantaista voimaa sentään. Harmi sinällään, että ihmispolossa juuri tähän aikaan vuodesta sitä nimenomaan ei ole. Oma henkinen leka taas minuakin moukaroi. Kadun kaikkia tekojani, vihaan jokaista sanaani, mutta onneksi on tullut tässä viikon sisään nähtyä ihmisiäkin, eikä ihan vähän edes. Hullua sinällään, että enimmäkseen olen kuitenkin ollut yksin. Aloin vuosia jahkailemani projektin, ja epämääräisinä ja sotkuisina txt-tiedostoina diskettimuodossa mukana siirtyneet vanhat sähköpostiarkistoni ovat alkaneet saada kronologisen muodon, helppolukuisen järjestyksen. Vuosien 1996-2006 aikana (pyöreästi) kävin useiden henkilöiden kanssa pitkiä kirjeenvaihtoja e-teitse. Näitä sitten hitaasti copypasteilen yhteen tiedostoon, ja stilisoitua matskua on nyt ykkösrivivälillä rapiat 300 sivua, mihin mennessä olen edennyt kesään 1998 asti. Julkaisen nämä joskus sitten kirjana. Upeaa ajankuvaa, taiteilijatuskaa, itsensä etsimistä, nuoruusvimmaa, orastavia ihmissuhteita!
(älkää pelätkö, en oikeasti julkaise)
Jouluyönä kello kaksi heräsin ping-ääneen. Palovaroitin ajoitti pariston loppumisen taiteilijan tarkkuudella.
26.12.18
18.12.18
Hitaita aaltoja ajassa
Lapsuuteeni mahtui muutamia myyttisiä paikkoja. Niitä joissa tämän ja naapuritodellisuuden välinen seinämä oli hioutunut siinä määrin etäiseksi että jotain pääsi läpi. Näiden paikkojen joukossa oli esimerkiksi sellaisia kuin
Kengänpohjapaikka. Se sijaitsi nyttemmin katkaistun tien varrella lähellä rautatietä, pellon ja metsän välissä. Tien vastapuolella oli poikkeuksellisen suuria siirtolohkareita, ne muistuttivat kuusivuotiaan mielestä linnoitusta. Niiden väliin pääsi ujuttautumaan siten, että tonnien painon tunsi ympärillään. Kengänpohjat sijaitsivat ojassa, suureksi osaksi maan alla. En epäile etteivätkö ne olisi siellä edelleen; varmasti enimmäkseen jo maan alla, sadoittain kumisia kengänpohjia. Suurin osa niistä oli punaisia, muutamia sinisiäkin oli. Kaikissa sama kuviointi. Ennen sitä oli
Ruusumaja jonne kuljettiin pienen eteishuoneen kautta. Sen jälkeen suuri sali, jonne neljäkin lasta mahtui hyvin niin että keskelle jäi edelleen tilaa. Ruusupensaan kovat ja kuivat varret kohosivat kauas yläpuolellemme, kesällä keskelle jäävästä salista ei nähnyt ulos. Siellä oli myös takahuone, jonne pääsivät vain lapsista isoimmat eli minä ja Pauliina. Pienemmät tarvitsivat meiltä luvan. Takahuoneessa säilytettiin lehmän pääkalloa, jota minun ja Pauliinan esi-isät olivat jo aarteenaan säilyttäneet. Ruusumaja ei enää ole; sen paikalla on nykyisin autotalli. En tiedä mitä lehmän pääkallolle on tapahtunut. Joen vastarannalla Ruusumajasta nähtynä olivat
Rauniot. Niitäkään ei enää ole. Parhaiten muistan pienet menninkäiselle mitoitetut portaikot, joita kivijalaksi raunioituneen rakennuksen jäänteistä laskeutui maan alle useita. Näiden raunioiden paikalla on nykyisin puistoksi maisemoitu maa-alue. Huomattavasti tuoreempi, mutta vuosi vuodelta syvemmälle rajan taakse katoava paikka on
Katkaistu rautatie, jota oli vielä viitisen vuotta sitten mahdollista seurata metsän keskellä, nyt kiskojen välissä ja ympärillä kasvavat puut ovat kasvaneet niin suuriksi, että rautatie on käytännössä näkymätön, jäkälät ja sammalet jotka kasvavat rautatien alusmaastoksi vuosikymmeniä sitten levitetyllä sepeiillä ovat hitaasti nielemässä ruostuvaa rautaa sisälleen. Mutta jos onnistuu jatkamaan rataa pitkin tarpeeksi pitkään etelään, tulee lopulta
Käytävälle. Se näyttää metsätien ojanpenkereellä kasvavan kuusen juurakolta, joka on eroosion vuoksi jäänyt tyhjän päälle. Nykyään se on heinikon kätköissä, mutta silloin kauan sitten ojassa ei kasvanut mitään. Juurten alle ryömimällä näki aukon, jota kutsuimme käytäväksi. Jos sinne uskalsi ryömiä, oli ikään kuin murtuneen maankuoren muodostamassa halkeamassa. Kiviset seinät viettivät alaspäin, jonkin matkan jälkeen huomasi alla olevan maan muuttuneen lautalattiaksi. Siitä kohtaa taakse katsoessa ei enää nähnyt käytävän suuaukkoa; eikä se tietenkään ollut mitään enempää kuin pelkkä tunneli, jossa oli alle kymmenvuotiaankin edettävä ryömien. Katosta roikkui puiden juuria, mutta seinillä oli vanhaa hapertuvaa tapettia, jonka kuviona oli samanlainen liljankukka kuin yhdessä mummulan huoneessa. Käytävässä tuoksui tunkkainen kangas, vanhoista räsymatoista oli vielä jäänteitä jäljellä. Siinä kohdassa jossa vastaan tuli suuria kappaleita särkynyttä lasia ja käytävä teki jyrkän mutkan vasemmalle, iski aina pelko ja piti palata takaisin.
13.12.18
Olettelen, siis ajan
Kuluneen vuoden aikana olen toisessa blogissani muistellut 25-30 vuotta sitten pelaamiani tietokonepelejä. Silloin pelaamisella oli nörttileima – tosin sana "nörtti" ei tainnut olla vielä kovin yleisessä käytössä. Miksi meitä silloin kutsuttiin? Termin "nynny" muistan ainakin joskus esiintyneen tässä yhteydessä. Oli miten oli, nähtiin aikamoisena luuseriutena nököttää tietokoneen ääressä iltakaudet. Kun muutakin saattoi tehdä kuin pelata tietokoneella, miksi ihmeessä kukaan jaksoi pelata tietokoneella? Tämä muistikuva jotenkin nyt kristallisoitui, kun tyttären ala-asteen rehtori wilma-viestissä vetosi vanhempiin että jos mitenkään olisi mahdollista etteivät lapset pelaisi sentään ihan koko joululomaa.
Niin ne asiat muuttuvat. Tiedä sitten parempaanko vai huonompaan.
Marraskuussa 1996 lähetin elämäni ensimmäisen sähköpostin. Sen sisältö kokonaisuudessaan oli tämä: ":)". Nyt kun sosiaaliset mediat Yhdysvaltojen tiukentuvan lainsäädännön myötä kiristävät käytäntöjään, olisi tuokin varmasti epäilyttävää sisältöä. Onnekkaat olemme me mitättömine kielialueinemme. Kukaan saatana tätäkään lue.
Sain tänään puhelinoperaattoriltani tekstiviestin, jossa sanottiin että saan pian heiltä tekstiviestin. Loppupäivä menikin sitten odotellessa. Isännöintifirma harjoitti vähän samaa, kun jakoi uudet korotetuista vuokrista kertyvät tiedotteet pari viikkoa sitten. Viikko niiden jälkeen tuli uusi tiedote, jonka sisältö oli suunnilleen "oho ei me korotetakaan vuokria sori lol".
Alakerrassa joku itkee. Jännitys tiivistyy.
9.12.18
Kortit pöytään
Eilen illalla tyttären kaksitoistavuotisyökyläilysynttärien vieraskatras pelaili innoissaan Cluedoa, tuota kokoperheen murhaviihdepeliä. Tämä sai nostalgian pyyhkäisemään ylitseni – niinpä vain tuon ikäisenä itsekin epäilin pastori Vihreän suorittaneen murhan kynttilänjalalla biljardisalissa. Muistan kuinka tuohon hirmutekoon johtaneet tapahtumat lipuivat silmieni editse. Kuvittelin mitä kaikkea onkaan täytynyt sattua, että pastori sortuu tällaiseen tekoon... ja vieläpä biljardisalissa. Harmikseni se 80-lukuinen Cluedo on vanhempieni nurkissa maalla, sen korttien outo kuvitus kiehtoo mieltä, ja olisin mielelläni listannut professori Luumun (vakiohahmoni aina kun pelasin) tähän. Niin siis mihin, kysynette. No tähän "Viisi lemppari-pelikorttiani"-listaan tietenkin, näkeehän sen otsikon tuosta alta:
Viisi lemppari-pelikorttiani
5: Colt Express, Cheyennen lyömiskortti.
Western-kliseitä nautinnollisesti kierrättävä Colt Express on toistaiseksi tuorein lisä pelihyllyyni, mutta heti kesällä kun sen kirpparilta löysin (lähes iskemätön, kolme euroa), peli nousi suosikkilistalla korkealle. Kolmesta kuuteen ryöväriä (kaksinpelissä kummallakin pelaajalla on kaksi hahmoa) on halki aavikon kiitävässä pikajunassa tarkoituksena kerätä taskuihinsa mahdollisimman arvokas saalis. Vaarana on paitsi ne muut ryövärit, myös junassa vaeltava sheriffi ja satunnaisesti öykkärien touhuun kyllästyvät matkustajatkin. Pelin ytimessä on tapahtumavuorojen etukäteinen ohjelmointi: jokainen läiskii toimintapakkaan sarjan kortteja asioista joita haluaa seuraavalla vuorolla tehdä, ja kun pakka on valmis, kortit pelataan. Seuraa väistämättä yhteentörmäyksiä, suunnitelmien täydellistä epäonnistumista, mukavia yllätyksiä, hilpeää kaaosta. Intiaanineito Cheyennen erikoisominaisuus on kanssakilpailijaa mätkiessä tältä omaan taskuun siirtyvä ryöstösaalis, mikä tekee Cheyennestä yhden parhaista hahmoista ja tästä turpiinvedosta yhden hänen parhaista korteistaan.
4. Battle Line, norsu
Kun Battle Linessa lyödään norsu pöytään, niin se tarkoittaa että aletaan olla tosissaan. Tämä Reiner Knizian kaksinkamppailu on ehdoton ikisuosikkini mitä tulee kahden hengen peleihin; armotonta kyräilyä, laskelmointia, riskinottoa ja piinaavaa tuskaa kun se vastapuoli prkle jemmaa niitä suunnitelmiaan. Mutta ans olla kun tiskiin isketään elefantti. Siinä aletaan pöydän toisella puolella kummasti kalveta. Paitsi tietenkin jos kyseessä on mitä läpinäkyvin bluffi – pokerinaama onkin kohtuullisen hyvä ominaisuus Battle Linea pelaavalle. Toissakesänä tämä otettiin pitkän tauon jälkeen esiin, ja muistaakseni olin aika ruosteessa, mikä oli kyllä kova pala kun aikoinaan tässä kehityin mestaritasolle, ainakin jos minulta kysytään.
3. Fungi, huhtasieni
Voisiko olla enää miellyttävämpää teemaa pelille kuin sienestys? Jaa no voisi kai, mutta on tämäkin hyvä. Fungi on kahden pelattava kortinläsikintä sekin, ei yhtä piinaavan intensiivinen kuin Battle Line, mutta mukavan suunnitelmallinen kuitenkin. Kerää parhaat sienet, kokkaa niistä parhaat ateriat, siinä perusidea ja eikun metsään, siis kuvainnolliseen sellaiseen, jota simuloi iso pakallinen kortteja. Erittäin kaunis kuvitus Fungissa on, ja sopivan leppoisa pelitahtikin, jossa tosin jännitteet alkavat kummasti kasvaa kun pakka ja sitä myöten peli alkaa olla loppusuoralla, kädessä olisi kortteja vaikka millaisiin gurmeesessioihin, mutta missä pirussa ne paistinpannut viipyvät... Huhtasieni on pelin harvinaisin ja arvokkain sieni, ja onnekas on se, joka niistä saa aterian aikaan.
2. Chrononauts, Triceratops
Sienestystä parempi teema pelille voisi olla esim. aikamatkustus. Chrononauts tuli hankittua omaan hyllyyn jo vuosia sitten, mutta on jäänyt vähän vähälle pelaamiselle, harmi kyllä. Peli on mainio ja nokkela, hyvinkin omaperäisiä mekaniikkoja pyörittelevä ja yllätyksellinen; jopa erittäin juonellinen, mikä puhtaasti kortteihin perustuvassa pelissä on kovin harvinaista. Mukana on kortteja laidasta laitaan, esim. eri aikakausilta poimittavia artifakteja, kuten tämä Triceratops, jolla ei pelissä sen kummempia ominaisuuksia ole kuin muillakaan ajassa hajasijoittuneilla esineillä, mutta tähän se valikoitui ylivoimaisen sympaattisuutensa vuoksi. Katsokaa nyt tuota.
1. Talisman, kyklooppi
Jos Battle Line on kaksinpelisuosikkini, Talisman on se monen pelaajan lautapeliykkönen yhä vain. Viime vuosina on tullut pelattua lähinnä pelin kymmenisen vuotta sitten ilmestynyttä neljättä editiota, mutta itseltä löytyy tämä suomeksi 80-luvulla julkaistu kakkospainoksen käännös. Ihastuttava suuri pelilauta, kutkuttava kuvitus, hullut hahmot ja käänteet, äkkiväärät tapahtumat ja ylipäätään tarinallisuus puskivat aikoinaan Talismanin pelisuosikiksi, eikä monivuotinen nykypelien pelaaminenkaan ole sitä paikaltaan pudottanut, vaikka moni alan snobimpi harrastaja tätä klassikkoa ylenkatsookin muka vanhanaikaisena. Eivät vaan ole pelanneet oikealla porukalla, sanon minä. Talisman on nerokas peli, ja minkä vaan sen sadoista (!) korteista olisi voinut valita tälle listalle, mutta ykkössijalle ei kai sentään montaa muuta kuin kykloopin, joka kerrassaan ikimuistoisesti pistelee poskeensa jonkun pelaajaparan seurueesta.
Listan ulkopuolelle jäi niukasti Kodama, kun en osannut kauniista korteista valita yhtä tiettyä. Myös patarouva olisi ansainnut maininnan. Ehkä jatko-osassa sitten.
5.12.18
Rahti ja sydän
Katselin tänään risteyksen vastapuolelta kun kaksi arviolta ekaluokkalaista tyttöä asteli valottomalle suojatielle nenät puhelimessa kiinni. Auto ehti jarruttaa, mutta lähellä oli. Tytöt eivät edes huomanneet, jatkoivat ilmeetöntä vaellustaan kohti kotiaan, jossa epäilemättä viettivät lopun päivää samoissa merkeissä. Olen oikeasti hyvin yllättynyt siitä ettei älypuhelinraatojen määrä maassamme ole ampaissut pilviin. Itse jätän nykyään puhelimen yhä useammin kotiin kun lähden asioille – laite ja sitä kuolaavana zombilaumana tuijottava populaatio on alkanut jokseenkin kuvottaa. No, pidemmillä kävelylenkeillä se on tosin takintaskussa kun kuuntelen podcastejä, joten mikäpä minä nyt sitten olen sanomaan. Mutta olen minä sitä miettinyt että tulisiko esim. junien ja raitiovaunujen rakentaminen halvemmaksi jos ei niihin asennettaisi lainkaan ikkunoita? Koska miksi ihmeessä enää pitäisi. Kannattaa joskus radan varressa katsoa vaikka paikallisjunaa ruuhka-aikana. Jos näet yhdessäkään ikkunassa jonkun joka ei tuijota niska kenossa puhelintaan, hakeudu nopeasti lääkäriin. Visuaaliset harha-aistimukset voivat olla vakava oire.
Tähän maailmantilanteeseen ja hiilijalanjälkienpienennystalkoisiin me pääkaupunkilaiset (huom! ei koko Suomi vaikka media tuntuu näin luulevankin) nyt sitten saimme uuden kirjaston. Itse olisin arvostanut enemmän joko a) Helsingin jo ennestään hyvän kirjastoverkon parannusta, remontointia, ylläpitoa, tai mikä vielä parempaa b) uusien pienten kirjastojen rakentamista sinne, missä ihmiset asuvat. Helsingin keskustassa ei asu juuri kukaan. Wau-kirjastosta muutaman minuutin matkan päässä niin kävellen kuin ratikallakin on jo useita hyviä, toimivia kirjastoja. Montakohan pientä sivukirjastoa ihmisten kotien lähelle tähän upotetulla rahalla olisi saanut?
Onko ihme että tälle kaupungille muualla Suomessa nauretaan? Suuret on luulot, mutta joku muu on niin pientä että tällaisilla yliampuvilla mastodonteilla pitää kompensoida. Kulttuurirakennuskeskittymä on lähinnä epämiellyttävä. Itse pidin Töölönlahdesta silloin kun oli makasiinit ja joutomaata. Pidän kyllä muutenkin kaikesta jouto-.
Tähän maailmantilanteeseen ja hiilijalanjälkienpienennystalkoisiin me pääkaupunkilaiset (huom! ei koko Suomi vaikka media tuntuu näin luulevankin) nyt sitten saimme uuden kirjaston. Itse olisin arvostanut enemmän joko a) Helsingin jo ennestään hyvän kirjastoverkon parannusta, remontointia, ylläpitoa, tai mikä vielä parempaa b) uusien pienten kirjastojen rakentamista sinne, missä ihmiset asuvat. Helsingin keskustassa ei asu juuri kukaan. Wau-kirjastosta muutaman minuutin matkan päässä niin kävellen kuin ratikallakin on jo useita hyviä, toimivia kirjastoja. Montakohan pientä sivukirjastoa ihmisten kotien lähelle tähän upotetulla rahalla olisi saanut?
Onko ihme että tälle kaupungille muualla Suomessa nauretaan? Suuret on luulot, mutta joku muu on niin pientä että tällaisilla yliampuvilla mastodonteilla pitää kompensoida. Kulttuurirakennuskeskittymä on lähinnä epämiellyttävä. Itse pidin Töölönlahdesta silloin kun oli makasiinit ja joutomaata. Pidän kyllä muutenkin kaikesta jouto-.
27.11.18
Kolme kovaa luuta
Netissä olisi saanut äänestää suosikkiaan Finlandia-ehdokkaiden joukosta. Aika harva lienee lukenut kaikki ehdolla olevat teokset; se kai sentään on vähintään vaatimuksena että rohkenee antaa äänensä. Tulokset kuitenkin saatiin, joten kaipa tässä kovin lukevaiseen kansaan sitten kuulutaan. Itseltä on vielä 95 prosenttia kaikista aiemmista voittajista ja ehdokkaistakin lukematta palkinnon ensivuodesta alkaen, joten on tässä vähän kiinniottamista kyllä. Pikkuhiljaa, sano.
En pidä kirjallisuuspalkinnoista, tästä isoimmasta ja medianäkyvimmästä varsinkaan. Se harvoin korreloi oman makuni kanssa, ja mikä oleellisinta, nostaa pääsääntöisesti esiin nimiä jotka ovat jo esillä. Kirjallisuuden hyvyys ja huonous on pitkälti makuasia – mitään oikeaa syytä ei siis ole esim. siihen, että samat nimet ovat useammin kuin kerran Finlandia-ehdolla. Yksi kerta riittää, sitten on muiden vuoro. Eivät ne jokasyksyiset valinnat kuulkaa ole sen parempia kirjoja kuin valtaosa muistakaan. Ne nyt vain ovat sellaisia jotka ovat jonkun makua miellyttäneet. Monen muun eivät.
Ensi vuonna tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä kun opin lukemaan. Kirjallisuus sellaisena kuin sen tunnemme on katoamassa, ja olen hyväksynyt sen. Tilalle on tulossa elämyksiä. Kirjat pitää kuunnella jotta voi samalla tehdä jotain muuta. Jatkuva uutisointi siitä miten lapset saataisiin lukemaan on mielestäni jotenkin sairaalloista. Ne lukevat kyllä jotka siitä tykkäävät, väkisin ei mitään saavuteta, eikä maailma siihen kaadu jos ei lue. Itse en ole koskaan pelannut jalkapalloa. Silti selvisin teini-iästä.
Mutta jos lähtisin järvenselälle kävelemään juuri nyt, saattaisin silti vajota.
26.11.18
Kuule kuutamo kertomustain
Käyskentelin eilen illalla vähän kymmenen jälkeen Hietaniemessä. Rantaa valaisi melkein täysi kuu. Avaruuden tunne oli huima: mustaa hiekkarantaa kahteen suuntaan, taivaalla pilviä, jotka ylläni olivat kuin pieniä pumpulipalloja, mutta levisivät tasaiseksi matoksi kohti itää. Väleistä pilkotti tähtiä; Hietsussa sähkövalot ovat niin kaukana, että vaikka ollaan melkein Helsingin keskustassa, Otavankin erottaa. Ei muita ihmisiä, tosin rannassa jokin polski. Kymmenisen metrin päässä siitä missä seisoin, pimeässä, tasainen loiske. Kuin jotain olisi merestä noussut. Katselin pilviin. Kuu oli kuin valonheitin. Tai mustaan leikattu aukko, sen kautta näkyi kirurgisia toimenpiteitä. Ihoon vetäistiin nopeita viiltoja, rasvakudosta saksittiin irti, luuta sahattiin pienemmäksi vasta kun silmien verkkokalvot oli poistettu. Kaikki kävi äänettä. Hätkähdin siihen että rantaan ajoi auto, sen valonheittimet pirstoivat pimeää kunnes sammuivat. Huokaisten yö valui takaisin sijoilleen. Vaikka auton ikkunoista heijastuvan kuun kykenikin näkemään, olin ajoneuvon tarkemman sijainnin kadottanut, ja omani. Joku kirosi. Kuulin raapivaa ääntä, hiekka valui pohjoiseen, kallion alla kiemurteli enemmänkin meitä, vaikka rannalla olinkin yhä yksin. Ujutin kynnet kyynärtaipeessani sijaitsevaan haavaumaan ja kiskaisin. Iho repeytyi miellyttävän tasaisesti. Ääni kuulosti avattavalta tarralenkkarilta.
23.11.18
Muistinvarainen kaatumalähiö
Olen tällä päivämäärällä kirjoittanut blogia viisitoista vuotta. Silloin kun aloitin, tilailtiin vielä kännyköihin logoja lehdessä olevista mainoksista ja katseltiin Moon-TV:tä. Kalevi Sorsa oli vielä elossa, joko Ahtisaari tai Halonen presidenttinä (en kykene muistamaan enkä jaksa tarkistaa). Olin varmaankin etsinyt itselleni ääntä jo pitkään, ja kun sitten yliopiston verkkokurssin aiheena olivat nettipäiväkirjat niin siitä se idea sitt
Heti alusta alkaen päämääräni oli jossain kaunokirjallisen ilmaisun, päiväkirjahkontapaisen ja roolinluonnin välimaastossa. Mikään näistä ei yksinään olisi houkutellut: elämäni oli puhtaaksi päiväkirjaksi tylsää (tosin viisi vuotta kestänyt avoliitto päättyi äkisti melkein heti blogin aloitettuani, mistä sai tekstiin kivasti lisädraamaa), puhtaan kaunokirjallisen kerronnan hoidin pöytälaatikkoon jo tuolloin, ja – – okei, myönnetään että olisi ollut ihan kiinnostava lähteä kehittelemään täysin fiktiivistä Ugusta. Mutta aika ja tarmo eivät olisi riittäneet siihen kovin pitkäksi aikaa, joten blogipersoonassani on iso prosentti omaa itseäni. Ei lähimainkaan sataa sentään, kuitenkaan.
Blogin nimi on vanhempi kuin itse blogi. Silmänkääntövankila oli vuonna 2002 aloittamani romaanikäsikirjoitus miehestä, joka kirjoittaa kirjaa nimeltä Silmänkääntövankila. Se oli blogin aloittaessani niin pahasti kesken, että päätin hyötykäyttää mielestäni oivan otsikon johonkin relevanttiin. Käsikirjoitus valmistui muistaakseni vuonna 2007, ja on asunut pöytälaatikossa siitä lähtien monien muiden seurana.
Juhlistaakseni tätä epattoa, korjaan, etappia, päätin valita joka vuodelta jonkun sellaisen päivityksen joka jollain kiintoisalla tavalla kuvaa sitä missä on tuohon maailmanaikaan menty, ja josta ehkä on jotain kiinnostavaa sanottavaakin nyt jälkeenpäin. Pääsääntöisesti olen pitänyt kaikki arkistoni olemassa, vaikka paljon noloakin matskua tuolla on, mutta olen alusta asti pitänyt Silmistä jossain määrin yhtenäisenä teoksena, eikä teoksesta tee mieli repiä sivuja, niitä ärsyttäviäkään. Koko blogin elinkaaren aikana olen poistanut alle kymmenen päivitystä.
21.12.2003: Hungry freaks, daddy Silmiksen ollessa noin kuukauden ikäinen on jo löytynyt oma havainnointitajunnanvirtaa pyörittävä ääni. Olin selvästi kaivannut jotain tällaista kanavaa ilmaisulle, joka ei sopinut sen paremmin päiväkirjaan kuin proosatekstin sekaankaan. Kun sitä lähti tulemaan, sitä sitten tuli. Nostalgisena lisänä biisintekstilainaus, jollaisia harrastin ensimmäisen vuoden ajan ahkerasti. Otsikko on Frank Zappaa, jonka kanssa siis jaan syntymäpäivän. Arvi Lind on myös meitä kaksyksykskakkosia. Todettakoon vielä, että tämä teksti oli mukana kirjallisuuslehti Lumoojan numerossa 4/2004, johon Silmänkääntövankilan tarjonnasta koottiin parin sivun mittainen näytekavalkadi pienoisproosaa.
1.4.2004: Ei se pelaa, joka Ennen sosiaalista mediaa viraalijutut levisivät ehkä vähän nykyistä hitaammin, mutta niitä oli silti paljon. Kuvameemit ja muut olivat jo 90-luvulta tuttuja juttuja, ja monet populäärit bloggaukset keräsivät sadoittain käyntejä, linkkauksia ja kommentteja. Olin niin ylpeä tästä "opiskelijaelämä lautapelinä"-jutustani (joka muuten myös oli Lumoojassa), että pidin varmana sen kohoamisesta kevään linkatuimpien juttujen joukkoon. Mutta ei mitään. Kukaan ei reagoinut. Olen yhä katkera.
14.3.2005: I'm a mean clean consuming machine, eli "Oijoi tätäkin taivaspaikkaa", tai "Kesätoimittaja puree ja lyö" Tämä on aika mielenkiintoinen ajanjakso Silmänkääntövankilan historiassa. Olin rapiat vuoden verran päivittäin blogattuani (ja kohtalaista seuraajakuntaa saavutettuani) hirveässä kriisintyngässä blogini kanssa, joten palasin alkuperäiseen ajatukseeni kokonaan fiktiivisestä kirjoittajapersoonasta. Kevään kuluessa seurasi nopeaan tahtiin dramaattinen käänteiden sarja, jossa Ugus otettiin hengiltä ja hänet korvasi Kesätoimittaja, superhedonistinen narsistipaskiainen, jolle loin oman käyttäjätunnuksen ja kirjoittelin hänenä joitakin juttuja kunnes Ugus teki sitten jonkin ajan kuluttua näyttävän comebackin haudan takaa. Se oli hauskaa. Pidin suunnattomasti Kesätoimittajana kirjoittamisesta, minkä lisäksi tämä nimenomainen massakulutusteksti on häkellyttävän ajankohtainen vielä vuonna 2018. Huomaan pitäväni tästä yhä aika vilpittömästi. Siinä on sitä visvaa ja vimmaa mikä helposti jää havaintojen varjoon.
15.4.2006: Minä sinulle tehdä jos saisin Tämä novellinkaltainen skenaario tuli mieleeni kävellessäni juuri siinä kohdassa Itäistä Rantakatua, jossa toiminta tapahtuu. Kuten usein kävi (ja käy välillä vieläkin) olin sen kirjoittanut mielessäni pitkälti valmiiksi siihen mennessä kun olin kävelyltäni palannut kotiin ja koneen ääreen. Molemmat tarinassa esiintyvät nahkatakit ovat minulla edelleen, aseet eivät. Lisäbonuksena huomautettaneen päivitykseen sisältyvästä numerologiasta: ("77 tuntia hiljaisuutta"...). Kaksi päivitystä aiemmin olin sisällyttänyt tekstiin numeron 99, edelliseen 88 ja niin edespäin. Tarkoitus oli nollaan päästessäni tehdä jotain räväkkää, mutta se jäi tapahtumatta. Kukaan ei varmaan huomannut, Silmiksen historia on täynnä tuollaisia jiposteluja.
28.8.2007: Rantapromenadi, eli "Kesän viimeiset hanhet, osa 18" Vuotta 2007 hallitsi Turku-pyöräilyprojektini, joka jäänee eeppisimmäksi Silmis-urakaksi. Yhden keikan suunnittelu, toteutus, kuvien käsittely, kirjoittaminen – se oli aina täyden työpäivän mittainen projekti hyvinkin per päivitys. Lopputuloksiin olen pääsääntöisesti yhä ihan tyytyväinen. Yhtenä esimerkkinä tämä Ruissaloon suuntautunut majesteettisia näkyjä tarjonnut loppukesän keikka. Sivumennen sanoen, niin pyöräilyprojekti kaikkine osineen kuin muutkin sarjamuotoiset päivitykset (paitsi etteivät enää viimeaikaiset kun en jaksa) löytyvät kätevästi listattuna sarjahakemistosta.
24.10.2008: Kiero Tämä on kirjoitettu suoraan eräästä henkilöstä. Asianomainen ei ehkä koskaan aavistanut että näin on, koska luulen että hän olisi maininnut siitä minulle.
30.8.2009: Iso kaunis lintu Syksyllä 2009 olin uuden erokriisin kourissa. Tämä oli yhtä riipivä kuin ne aina ovat, mutta siitä syntyi joksikin aikaa todella hyytävää matskua blogiin. Tämä teksti perustuu pitkälti todellisiin keskusteluihin, joita siinä parisuhteen loppusuoralla käytiin. Sen lukeminen tuntuu yhä vaikealta.
7.11.2010: Nolkytäluvun tärpeimmät Tunnelmanvaihdos musabloggauksen pariin. Kokosin mielestäni parhaat kotimaiset 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä julkaistut levyt ja keksin kaikista jotain sanottavaakin. Musiikista olen aina mielelläni kirjoitellut; en tiedä onko niitä kirjoituksiani kukaan koskaan jaksanut lukea, mutta tätäkin oli kiinnostava laatia, minkä lisäksi muistiin on elävästi jäänyt miten pirun pitkään siinä meni – vuonna 2010 näin pitkät bloggaukset kävivät jo työstä.
30.11.2011: Johan se nyt on viidestoista kahvila sentään: Ciao! Caffe, Kiseleffin talo Pyöräilyprojektini jälkeen eeppisintä mitä olen tehnyt oli tämä Helsingin kantakaupungin kahviloita arvostellut sarja, joka jatkui melkein kaksi vuotta. Tietenkin kyseessä oli vain tapa laajentaa oma kirjoittaminen uusiin suuntiin, löytää niinkin arkipäiväisistä asioista kuin kahviloista joka kerta uutta sanomisen aihetta. Erittäin paljon tuli nähtyä eri ihmisiä eri kahviloissa näitä tehdessä, mikä oli mahtavaa. Tämä valikoitui näytteeksi ilman erityistä syytä; ehkä tuo paikka jäi vähän keskivertokahvilaa paremmin mieleen.
5.8.2012: Hetki 2 Vuonna 2012 Silmänkääntövankila on ollut lähimpänä pirstaloitua juuri niihin osasiin joita alunperin pyrin välttämään: se on vuoden kuluessa ollut lähellä omaa tilityspäiväkirjaa ja toisaalta puhdasta kaunokirjallisen tekstin tuuttausta, jollaisesta esimerkkinä tämä novellihtava katkelma. Tässä olisi potentiaalia osaksi pidempää kokonaisuutta, mutta en kyllä muista että olisi koskaan sellaiseen kuulunut edes suunnitelmissa.
4.9.2013: Theodore Roszak: Flicker (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 3) Syksyllä 2013 tartuin vähän pelottavaankin aiheeseen ja kirjoittelin pitkiä päivityksiä joistakin itselleni merkityksellisimmistä kirjoista. Kirjallisuudesta on ollut aina vaikea kirjoittaa, se on ollut ikään kuin liian lähellä. Mutta ihan tyytyväinen olin lopputulokseen – siitäkin huolimatta että projekti jäi kesken, mutta kaikkihan ne ovat järjestään jääneet, se on osa Silmiksen brändiä kuulkaa.
8.2.2014: Estopupu Tähän Silmis päättyi, tarkoituksena että pysyvästi, poistin arkistotkin netistä roikkumasta. Olin jotenkin pettynyt siihen mikä blogista oli tullut; väsynyt, periksi antanut, verrattuna niihin alkuvuosien pyörteisiin nyt ainakin. Tässä on kyllä aika masentava vire, vaikkei tätä ole lopettamismielessä kirjoitettukaan. Päätös syntyi joitakin viikkoja myöhemmin.
19.3.2015: Jänniä juttuja joita mummulassa oli Palasin takaisin noin vuosi lopettamisen jälkeen, mutta vuotta 2015 leimasi lähinnä X-Files -katselupäiväkirja. Sitä olikin hauska tehdä. Sen ohessa aloin tuntea nostalgian värinää, jonka ensioireita on tämä mummulamuistelu, se poiki jatko-osankin. Seuraavana vuonna vasta lähti sitten tämäkin homma ihan tumpusta.
2.3.2016: Tammikuu 1986 Blogia viimeiset pari vuotta hallinneen elämänkirjoittamisprojektin ensinäytös. Vei aikaa silloin työn alla olleelta toiselta (siis toiselta julkaistulta) romaaniltanikin, siinä määrin tähän uppouduin. Sittemmin vauhti on hidastunut, kevääseen 1995 asti pääsin kuukausi kerrallaan edeten, mutta nyt ollaan ainakin toistaiseksi tauolla. Jossain vaiheessa huomasin tämän kuluttavan henkisiä voimavarojani valtavasti.
1.10.2017: Rousk Tässä on vähän vanhaa Silmis-henkeä. Vertauskuvallinen kertomus sosiaalisesta mediasta, joka säännönmukaisesti ahdistaa minua. Mikä tarkoittaa että koko ajan. Aina.
6.1.2018: Menetät tuhat heittovuoroa Edustakoon tätä vuotta tämä lautapelikatsaus, jos ei muuten niin siksi että oli aika työläs tehdä. Yksittäisiä lautapelijuttuja tein edellisvuonna muutaman, mutta syystä tai toisesta nekin jäivät. Peliseuraa on nykyään harvakseltaan, mutta aina kun on, pelaan kovin mielelläni.
Onpas taas likainen olo kun on omaa tunkiotaan kaivellut. Melkein kahvi maistuisi. Ja ehkä kakku.
Heti alusta alkaen päämääräni oli jossain kaunokirjallisen ilmaisun, päiväkirjahkontapaisen ja roolinluonnin välimaastossa. Mikään näistä ei yksinään olisi houkutellut: elämäni oli puhtaaksi päiväkirjaksi tylsää (tosin viisi vuotta kestänyt avoliitto päättyi äkisti melkein heti blogin aloitettuani, mistä sai tekstiin kivasti lisädraamaa), puhtaan kaunokirjallisen kerronnan hoidin pöytälaatikkoon jo tuolloin, ja – – okei, myönnetään että olisi ollut ihan kiinnostava lähteä kehittelemään täysin fiktiivistä Ugusta. Mutta aika ja tarmo eivät olisi riittäneet siihen kovin pitkäksi aikaa, joten blogipersoonassani on iso prosentti omaa itseäni. Ei lähimainkaan sataa sentään, kuitenkaan.
Blogin nimi on vanhempi kuin itse blogi. Silmänkääntövankila oli vuonna 2002 aloittamani romaanikäsikirjoitus miehestä, joka kirjoittaa kirjaa nimeltä Silmänkääntövankila. Se oli blogin aloittaessani niin pahasti kesken, että päätin hyötykäyttää mielestäni oivan otsikon johonkin relevanttiin. Käsikirjoitus valmistui muistaakseni vuonna 2007, ja on asunut pöytälaatikossa siitä lähtien monien muiden seurana.
Juhlistaakseni tätä epattoa, korjaan, etappia, päätin valita joka vuodelta jonkun sellaisen päivityksen joka jollain kiintoisalla tavalla kuvaa sitä missä on tuohon maailmanaikaan menty, ja josta ehkä on jotain kiinnostavaa sanottavaakin nyt jälkeenpäin. Pääsääntöisesti olen pitänyt kaikki arkistoni olemassa, vaikka paljon noloakin matskua tuolla on, mutta olen alusta asti pitänyt Silmistä jossain määrin yhtenäisenä teoksena, eikä teoksesta tee mieli repiä sivuja, niitä ärsyttäviäkään. Koko blogin elinkaaren aikana olen poistanut alle kymmenen päivitystä.
21.12.2003: Hungry freaks, daddy Silmiksen ollessa noin kuukauden ikäinen on jo löytynyt oma havainnointitajunnanvirtaa pyörittävä ääni. Olin selvästi kaivannut jotain tällaista kanavaa ilmaisulle, joka ei sopinut sen paremmin päiväkirjaan kuin proosatekstin sekaankaan. Kun sitä lähti tulemaan, sitä sitten tuli. Nostalgisena lisänä biisintekstilainaus, jollaisia harrastin ensimmäisen vuoden ajan ahkerasti. Otsikko on Frank Zappaa, jonka kanssa siis jaan syntymäpäivän. Arvi Lind on myös meitä kaksyksykskakkosia. Todettakoon vielä, että tämä teksti oli mukana kirjallisuuslehti Lumoojan numerossa 4/2004, johon Silmänkääntövankilan tarjonnasta koottiin parin sivun mittainen näytekavalkadi pienoisproosaa.
1.4.2004: Ei se pelaa, joka Ennen sosiaalista mediaa viraalijutut levisivät ehkä vähän nykyistä hitaammin, mutta niitä oli silti paljon. Kuvameemit ja muut olivat jo 90-luvulta tuttuja juttuja, ja monet populäärit bloggaukset keräsivät sadoittain käyntejä, linkkauksia ja kommentteja. Olin niin ylpeä tästä "opiskelijaelämä lautapelinä"-jutustani (joka muuten myös oli Lumoojassa), että pidin varmana sen kohoamisesta kevään linkatuimpien juttujen joukkoon. Mutta ei mitään. Kukaan ei reagoinut. Olen yhä katkera.
14.3.2005: I'm a mean clean consuming machine, eli "Oijoi tätäkin taivaspaikkaa", tai "Kesätoimittaja puree ja lyö" Tämä on aika mielenkiintoinen ajanjakso Silmänkääntövankilan historiassa. Olin rapiat vuoden verran päivittäin blogattuani (ja kohtalaista seuraajakuntaa saavutettuani) hirveässä kriisintyngässä blogini kanssa, joten palasin alkuperäiseen ajatukseeni kokonaan fiktiivisestä kirjoittajapersoonasta. Kevään kuluessa seurasi nopeaan tahtiin dramaattinen käänteiden sarja, jossa Ugus otettiin hengiltä ja hänet korvasi Kesätoimittaja, superhedonistinen narsistipaskiainen, jolle loin oman käyttäjätunnuksen ja kirjoittelin hänenä joitakin juttuja kunnes Ugus teki sitten jonkin ajan kuluttua näyttävän comebackin haudan takaa. Se oli hauskaa. Pidin suunnattomasti Kesätoimittajana kirjoittamisesta, minkä lisäksi tämä nimenomainen massakulutusteksti on häkellyttävän ajankohtainen vielä vuonna 2018. Huomaan pitäväni tästä yhä aika vilpittömästi. Siinä on sitä visvaa ja vimmaa mikä helposti jää havaintojen varjoon.
15.4.2006: Minä sinulle tehdä jos saisin Tämä novellinkaltainen skenaario tuli mieleeni kävellessäni juuri siinä kohdassa Itäistä Rantakatua, jossa toiminta tapahtuu. Kuten usein kävi (ja käy välillä vieläkin) olin sen kirjoittanut mielessäni pitkälti valmiiksi siihen mennessä kun olin kävelyltäni palannut kotiin ja koneen ääreen. Molemmat tarinassa esiintyvät nahkatakit ovat minulla edelleen, aseet eivät. Lisäbonuksena huomautettaneen päivitykseen sisältyvästä numerologiasta: ("77 tuntia hiljaisuutta"...). Kaksi päivitystä aiemmin olin sisällyttänyt tekstiin numeron 99, edelliseen 88 ja niin edespäin. Tarkoitus oli nollaan päästessäni tehdä jotain räväkkää, mutta se jäi tapahtumatta. Kukaan ei varmaan huomannut, Silmiksen historia on täynnä tuollaisia jiposteluja.
28.8.2007: Rantapromenadi, eli "Kesän viimeiset hanhet, osa 18" Vuotta 2007 hallitsi Turku-pyöräilyprojektini, joka jäänee eeppisimmäksi Silmis-urakaksi. Yhden keikan suunnittelu, toteutus, kuvien käsittely, kirjoittaminen – se oli aina täyden työpäivän mittainen projekti hyvinkin per päivitys. Lopputuloksiin olen pääsääntöisesti yhä ihan tyytyväinen. Yhtenä esimerkkinä tämä Ruissaloon suuntautunut majesteettisia näkyjä tarjonnut loppukesän keikka. Sivumennen sanoen, niin pyöräilyprojekti kaikkine osineen kuin muutkin sarjamuotoiset päivitykset (paitsi etteivät enää viimeaikaiset kun en jaksa) löytyvät kätevästi listattuna sarjahakemistosta.
24.10.2008: Kiero Tämä on kirjoitettu suoraan eräästä henkilöstä. Asianomainen ei ehkä koskaan aavistanut että näin on, koska luulen että hän olisi maininnut siitä minulle.
30.8.2009: Iso kaunis lintu Syksyllä 2009 olin uuden erokriisin kourissa. Tämä oli yhtä riipivä kuin ne aina ovat, mutta siitä syntyi joksikin aikaa todella hyytävää matskua blogiin. Tämä teksti perustuu pitkälti todellisiin keskusteluihin, joita siinä parisuhteen loppusuoralla käytiin. Sen lukeminen tuntuu yhä vaikealta.
7.11.2010: Nolkytäluvun tärpeimmät Tunnelmanvaihdos musabloggauksen pariin. Kokosin mielestäni parhaat kotimaiset 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä julkaistut levyt ja keksin kaikista jotain sanottavaakin. Musiikista olen aina mielelläni kirjoitellut; en tiedä onko niitä kirjoituksiani kukaan koskaan jaksanut lukea, mutta tätäkin oli kiinnostava laatia, minkä lisäksi muistiin on elävästi jäänyt miten pirun pitkään siinä meni – vuonna 2010 näin pitkät bloggaukset kävivät jo työstä.
30.11.2011: Johan se nyt on viidestoista kahvila sentään: Ciao! Caffe, Kiseleffin talo Pyöräilyprojektini jälkeen eeppisintä mitä olen tehnyt oli tämä Helsingin kantakaupungin kahviloita arvostellut sarja, joka jatkui melkein kaksi vuotta. Tietenkin kyseessä oli vain tapa laajentaa oma kirjoittaminen uusiin suuntiin, löytää niinkin arkipäiväisistä asioista kuin kahviloista joka kerta uutta sanomisen aihetta. Erittäin paljon tuli nähtyä eri ihmisiä eri kahviloissa näitä tehdessä, mikä oli mahtavaa. Tämä valikoitui näytteeksi ilman erityistä syytä; ehkä tuo paikka jäi vähän keskivertokahvilaa paremmin mieleen.
5.8.2012: Hetki 2 Vuonna 2012 Silmänkääntövankila on ollut lähimpänä pirstaloitua juuri niihin osasiin joita alunperin pyrin välttämään: se on vuoden kuluessa ollut lähellä omaa tilityspäiväkirjaa ja toisaalta puhdasta kaunokirjallisen tekstin tuuttausta, jollaisesta esimerkkinä tämä novellihtava katkelma. Tässä olisi potentiaalia osaksi pidempää kokonaisuutta, mutta en kyllä muista että olisi koskaan sellaiseen kuulunut edes suunnitelmissa.
4.9.2013: Theodore Roszak: Flicker (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 3) Syksyllä 2013 tartuin vähän pelottavaankin aiheeseen ja kirjoittelin pitkiä päivityksiä joistakin itselleni merkityksellisimmistä kirjoista. Kirjallisuudesta on ollut aina vaikea kirjoittaa, se on ollut ikään kuin liian lähellä. Mutta ihan tyytyväinen olin lopputulokseen – siitäkin huolimatta että projekti jäi kesken, mutta kaikkihan ne ovat järjestään jääneet, se on osa Silmiksen brändiä kuulkaa.
8.2.2014: Estopupu Tähän Silmis päättyi, tarkoituksena että pysyvästi, poistin arkistotkin netistä roikkumasta. Olin jotenkin pettynyt siihen mikä blogista oli tullut; väsynyt, periksi antanut, verrattuna niihin alkuvuosien pyörteisiin nyt ainakin. Tässä on kyllä aika masentava vire, vaikkei tätä ole lopettamismielessä kirjoitettukaan. Päätös syntyi joitakin viikkoja myöhemmin.
19.3.2015: Jänniä juttuja joita mummulassa oli Palasin takaisin noin vuosi lopettamisen jälkeen, mutta vuotta 2015 leimasi lähinnä X-Files -katselupäiväkirja. Sitä olikin hauska tehdä. Sen ohessa aloin tuntea nostalgian värinää, jonka ensioireita on tämä mummulamuistelu, se poiki jatko-osankin. Seuraavana vuonna vasta lähti sitten tämäkin homma ihan tumpusta.
2.3.2016: Tammikuu 1986 Blogia viimeiset pari vuotta hallinneen elämänkirjoittamisprojektin ensinäytös. Vei aikaa silloin työn alla olleelta toiselta (siis toiselta julkaistulta) romaaniltanikin, siinä määrin tähän uppouduin. Sittemmin vauhti on hidastunut, kevääseen 1995 asti pääsin kuukausi kerrallaan edeten, mutta nyt ollaan ainakin toistaiseksi tauolla. Jossain vaiheessa huomasin tämän kuluttavan henkisiä voimavarojani valtavasti.
1.10.2017: Rousk Tässä on vähän vanhaa Silmis-henkeä. Vertauskuvallinen kertomus sosiaalisesta mediasta, joka säännönmukaisesti ahdistaa minua. Mikä tarkoittaa että koko ajan. Aina.
6.1.2018: Menetät tuhat heittovuoroa Edustakoon tätä vuotta tämä lautapelikatsaus, jos ei muuten niin siksi että oli aika työläs tehdä. Yksittäisiä lautapelijuttuja tein edellisvuonna muutaman, mutta syystä tai toisesta nekin jäivät. Peliseuraa on nykyään harvakseltaan, mutta aina kun on, pelaan kovin mielelläni.
Onpas taas likainen olo kun on omaa tunkiotaan kaivellut. Melkein kahvi maistuisi. Ja ehkä kakku.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)