Blood on the dancefloor

Yliopistonmäki on sitten veikeä paikka talvisin. Huimat korkeuserot yhdistettynä jyrkkiin kiviportaikkoihin, jäähän & lumeen ja emme-hiekoita-emme-kurillammekaan -periaatteella toimivaan kiinteistönhoitoon tuottavat joskus aivan hillittömiä kokemuksia, jotka kieltämättä pelastavat toisinaan tylsänpuoleiseksi kehkeytyvän talvipäivän. Kun on aikeissa laskeutua keskusaukiolta alas Hämeenkadulle niitä pitkiä portaita pitkin ja huomaa yhtäkkiä oikean jalkansa aloittaneen ennakkoonsuunnittelemattoman sivuluisun itäkaakkoon, tietää että se on menoa nyt. Oikea käsi alkaa epätoivoisesti huitoen etsiä otetta kaiteesta, jota ei ole, vasen ojentuu nyrkiksi ilmaan kuin anoen apua korkeammilta voimilta ja samaan aikaan kun toinen jalka jatkaa luisuaan kauemmas, alkaa toinen etsiä painopistettä vastakkaisesta suunnasta.

Ja sitten alkaa kumartuminen. Ei yleensä eteenpäin, sillä se on suunta johon ihminen normaalimmin kumartuu. Sen sijaan tässä tasapainojatsissa korkeiden portaiden ylimmän askeleen horjuvalla reunalla pomppoileva ihminen alkaa kumarrella sivulle, taakse, toiselle sivulle. Lopulta yksi hänen käsistään (niitä näyttää tässä vaiheessa olevan yleensä kolme) osuu maahan, jalka luiskahtaa ja eipä sitä koskaan olisi uskonut itseään niin notkeaksi että voi katsella alaviistosta oman talvikenkänsä piirtymistä kauniina siluettina sinistä pakkastaivasta vasten kun toinen jalka on vielä kivuliaasti vääntyneenä ristiselän alle.

Koko suoritukseen aikaa on kulunut reilut puolitoista sekuntia. Hillitöntä riemua. Kateelliset vain luentosalien ikkunoista katsovat että taas tuo tanssi-ihme tuolla brassailee noilla uskomattomilla kyvyillään. Ja jos kohta huomaa päätyneensä Bomfunkin seuraavalle musiikkivideolle taustalle tanssimaan niin ei kannata asiaa murehtia, olen kuullut huonommistakin kohtaloista, en vaan nyt äkkiä muista niitä.

Loppuun pari perjantaijossitusta:

1. Jos jumala olisi olemassa, olisi Euroshopperin margerita-pizza lahja häneltä rahapulan ja äkkinälän ikeessä nääntyville suomalaisopiskelijoille.

2. Jos Silmänkääntövankila olisi bändi, toteaisi Soundin demosetä että "tyyli on vähän hakusessa".

Hyvää viikonloppua.


"To escape the world I've got to enjoy that simple dance
And it seemed that everything was on my side..."

(Michael Jackson)

Pahuuden problematiikka

Mikäköhän se on mikä tekee ihmisestä ilkeän? Tai suvaitsemattoman, tai yleensä nuo kaksi ominaisuutta kai ovat aika pitkälle sama asia. Minä en ihan oikeasti ole koskaan ymmärtänyt sitä. Jo hevosenpäänkokoisena tarriaisena muistan miettineeni, lopultakaan asiasta selvyyteen pääsemättä, että miksi jotkut eivät pidä sellaisista jotka ovat erilaisia kuin he itse. Nykyään, laajentuneella - toivoisin - ymmärtämiskapasiteetilla varustettuna asiaa on entistä tuskallisempi miettiä. Mistä tulevat ne ihmiset jotka vihaavat vaikkapa ulkomaisia? Tai vastustavat homoja/lesboja? Miksi pilkataan ja puhutaan pahaa uskonnoista jotka eivät ole maamme valtauskontoja? Toisaalta myös maamme valtauskonnon edustajat saavat kuulla kunniansa. Ja heidän taholtaan tietysti ne jotka eivät ole minkään uskonnon edustajia. Uskonnot, uskonnot. Aina siellä missä tapahtuu, harvemmin mitään hyvää.

Julmuus ei ole ihmisen perusominaisuus. Jokin on mennyt vikaan niissä jotka jaksavat uhrata elämänsä sille että muilla menisi huonosti. He ovat lapsia vielä, uhmaikänsä muihin kohdistavia. On sääli etteivät he saa tilaisuutta kasvaa aikuisiksi tekemättä pahaa muille.

Ugus on taas kerran surumielisen vitutuksen vallassa sen vuoksi etteivät ihmiset tule keskenään toimeen.

Suunta

Miksi yliopistot ovat aina mäen päällä? Akatemiako haluaa tällä tavoin korostaa ylemmyyttään niihin nähden jotka eivät ole akatemia? Turussakin tämä laitos sijaitsi aiemmin Yliopistonkadulla, nykyisin se olisi mitä oivin paikka, olisi lähellä tori, kävelykatu ja Hansakortteli. Mutta ehei, Ryssänmäelle (nimi ei käsittääkseni aivan virallinen) se piti 50-luvulla muuttaa. Suunniteltiin muutama epäonnistunut rakennus uuden yliopiston kotikonnuksi ja nyt ollaan niiden rumien muuttotappiokunnan pellonpieleen kyhättyä uimahallia muistuttavien hukkatilaihmeitten kanssa jumissa. Uutta rakennetaan, huomattavasti miellyttävämpää ja toimivampaa tietysti, mutta kauemmas. Keskusrakennus, pääkirjasto ja muut varsinaisen yliopistonmäen kallioisella laella sijaitsevat kuutiot jäävät hiljalleen oman onnensa nojaan. Rapistuvat, unohtuvat. Tuuli pian enää vinkuu särkyneiden ikkunoiden puitteissa. Ne meistä jotka vielä silloin kutsuvat itseään opiskelijoiksi lämmittelevät öisin päärakennuksen aulassa polttaen vanhoja opinto-oppaita nuotiossa. Olemme jättäneet ihmisyyden taaksemme, syömme lehtiä villiintyneistä istutuksista, metsästämme laumoina, lisäännymme keskenämme kehittäen oman epätoivoisen populaatiomme. Homo Academiens, taantunut ihminen. Näemme unta kirjatenteistä.

Ja sitten myös Ugus lähtee mukaan tähän villitykseen joka hyökyaallon lailla pyyhkäisee maamme yli näinä tammikuun viimeisinä päivinä. Minun maailmankuvani.




Tars varmaan käydä jossain, joskus. Väittävät sen avartavan.

Pelottava ajatus.

Say what?

Sanoista sanoihin. (jotkut kuuluvat suosivan myös tekoja) Yleisön painostuksesta Silmänkääntövankila avasi tänään kokeiluluontoisesti myös kommenttiosaston. Kiitos taas, mea. Toisinaan tulee toivottua että olisi edes puoliksi se tietokoneguru jollaisena minua pitävät vielä monet niistäkin joiden koneen olen onnistunut peruuttamattomasti tilttaamaan asentaessani fonttia.

Sanoista minun ihan oikeasti piti kirjoittaa. Viherlyöntien traditrio leviää (käsiin) blugimaailmassa. Kohta näistä sepustuksista ei saa tolkkua enää edes Intertran. Joka muuten tarjoaa tässä eilisen Silmänkääntövankeuden otsikon englanniksi, ymmärrättehän: Repose but men , it is your itsekunnioituksenne which there viheltäen blow. Kuulostaa juuri sellaisen kappaleen kertosäkeeltä, jonka toivoisin soivan radiossa säännöllisesti joka arkipäivä kello kaksitoista. Mutta minä elänkin haaveissani.

Niille jotka eivät usko että sanoilla voi tehdä mitä tahansa: äläs.

Lepo vaan miehet, se on teidän itsekunnioituksenne joka siellä viheltäen lentää

On tässä taas elelty sitä aikaa vuodesta kun uusi ikäryhmä miehenalkuja pääsee kokemaan joksikin aikaa nöyryyttämistä, mikä joidenkin mielestä on koulutusta. Omasta piipahtamisestani (no kuusi viikkoa alkaa olla siinä piipahtamisen rajoilla) on jo aikaa sen verran että tässä tammikuussa sinne menneet olivat vielä ala-asteella silloin, mutta kummallisen kirkkaana ovat silti nuo pitkät viikot mielessäni. Toisaalta asia on kohdallani ajankohtainen myös siksi että eräs melkein-sukulaiseni sonnustautui harmaaseen asuun & liian pieniin saappaisiin pari viikkoa sitten, ja onpa näitä tammikuussa alkaneita aiheeseen liittyneitä blogejakin tullut seurattua; Isänmaan toivoista yksi jo siviilipalvelukseen siirtyikin. Hieno homma.

Vaan onhan se absurdin idiotismin täyteen kukkeuteen kasvanut vastenmielinen asennekasvatuslaitos kuitenkin. Jokin siinä miten mikään ei oikeasti toiminut eikä kukaan kuitenkaan suostunut hyväksymään kuin sen vaihtoehdon että asiat ovat juuri niin kuin pitääkin sai koko paikan tuntumaan siltä että se on lennähtänyt sinne talvisen metsän keskelle vieraalta planeetalta. Mietin toistuvasti ovatko nämä ihmiset täällä oikeasti näin tyhmiä vai eivätkö ne yksinkertaisesti välitä. En uskaltanut ajatella vaihtoehtoa "sekä että", sillä se olisi saattanut olla jo hippaisen pelottavaa. Toisaalta on sieltä yksi kauniskin muisto: kun kaikki muut olivat alokasleirillä vietin yön käytännössä tyhjässä rakennuksessa. Heräilin omaan tahtiini, kuljin aamun hajoavassa pimeydessä läpi rikkumattoman hiljaisen kasarmialueen aamiaiselle, taivas oli sinisenmusta, pakkasta paljon ja hiljalleen suuret hiutaleet laskeutuivat taivaalta pihalle jolle jätin ensimmäiset jalanjäljet. Ajattelin että ehkä ne kaikki olivat palanneet sinne toiselle planeetalleen. Ehkä siellä joku osasi arvostaa sitä että oli hyvä asia ettei ajatellut. Että mitä vähemmän kyseenalaisti, sitä pidemmälle pääsi. Se on aika kaukana ainakin minun universumistani se planeetta.

Kerron sitten jos asiaan tulee muutos

Rakastavaa ja tämän toimensa auliisti ilmaisevaa miestä pidetään jossain määrin poikkeavanlaisena. Hän ei sulaudu miehiseen harmaamassaan, koska hän ei kätke tunteitaan vakan alle ja urahda tuota tarpeellista sanaa kuin korkeintaan peukaloruuvissa tai jos tuon kyseisen sanan vaatijalla on tukeva puristusote [nenästä]. Mutta kyllähän me miehet rakastamme. Voi, me rakastamme niin palavasti. Goethe oli oikeilla jäljillä Wertherinsä kanssa. Se on juuri sitä saatanan maailmantuskaa sitten kun sille päälle ryhdytään, ja ehkä ongelma onkin juuri siinä, että kun se tunne kasvaa liian isoksi, tuntuvat turhilta niin sanat, teot kuin ilmaisutkin. Lähestymme siis tilaa nimeltä "uskonnollinen kokemus". Kuka saisi meidät ymmärtämään etteivät asiat ole oikeasti niin suuria että niiden vuoksi kannattaa hautautua lopullisesti oman ahdistuneen kaipauksensa kaikennielevään pätsiin? Kuka muistuttaisi meitä siitä, että tunteiden kokeminen ei jakaannu sukupuolirajojen mukaan (kuten annetaan ymmärtää), vaan määrittävänä tekijänä on ihmisen perusluonne? Meissä jokaisessa on vähän "naista" ja vähän "miestä" ja tulos on yleensä vähemmän kuin osiensa summa.



"What happened to you little baby?
What happened to you little girl?
You said she'd always love you.
In your heart shaped world."

(Chris Isaak)

Sitaatti omistettu viime viikonlopulle. Nämä olivat viimeiset sanat jotka kuulin.

Hei kusipää, me palvomme sinua

Sananen musiikista. Ne jotka minut tuntevat (ja onkohan heitä, tekee mieleni tässä vaiheessa äänen kyynisesti särähtäessä kysyä) tietävät että musiikki on minulle hyvin oleellinen asia, jonkinlainen maailman palaset yhteen kiinnittävä köysi jos kökköinen allegoria sallitaan. Musiikki tuntuu olevan myös monille muille hyvin tärkeä asia. Olen tässä parin viikon aikana seurannut huvittuneena Stratovarius-nimisen orkesterin (ei, en pidä Stratovariuksen musiikista, saan siitä päänsärkyä - tosin vuosi pari sitten oli tämä letkeä kappale Eagleheart, joka kyllä maistui, vaikka kertosäe kulkikin yksi yhteen erään Blackmore's Nightin debyyttialbumilta löytyvän kappaleen kanssa... sattuhan näitä) ympärillä pyörinyttä miehistönvaihdoskalabaliikkia. Huimaa. Yhtyeen virallisten kotisivujen keskustelufoorumilla on tuli leiskunut ja kura lentänyt. Mieletöntä miten ihmiset jotka ovat tarpeeksi kiinnostuneita yhtyeestä rekisteröityäkseen sen kotisivujen keskustelupalstalle, ovat myös pyhän vihan vallassa jakelemassa madonlukuja, tappouhkauksia ja yleisluontoista vittuilua sille yhdelle henkilölle joka on yksin säveltänyt ja sanoittanut kaikki ne levyt joita nämä fanit jumaloivat suurina aarteinaan. Ihmisen toimintaa tällaisissa tilanteissa on kyllä kiehtovaa seurata. Timo Tolkkia on vuosikaudet palvottu kitarasankarina, säveltäjänerona, taitavana sanoittajana jonka tekstejä on nuoruuden tuskassa kyynelsilmin raapustettu päiväkirjan sivuille. Ja nyt hän on hullu, kusipää, alkoholisti, rahanahne ja faneistaan piittaamaton paska. Sama mies kaiketi edelleen. Tolkki itse muistuttaa Stratovariuksen kotisivulta löytyvässä haastattelussa, että kyseessä on vain rockyhtye. Siis bändi - ei sen suurempaa eikä tietysti pienempääkään. Se on hassua miten taide muuttuu joillekin itsestäänselvyydeksi, toisten ihmisten luovan työn tuloksista tulee yhteistä omaisuutta ja kaikki muutos on aina pahasta. Mielenkiintoista.

Asiasta toiseen (osaan tällaisenkin yllättävän liikkeen). Pari päivää sitten Tiramisu reagoi kommenttiini sanoista. Misu oli oikeassa siinä, että näin ajankäytöllisesti niukaksi päässeellä tietokoneistetulla aikakaudellamme ovat näppäilessä tapahtuneet virhelyönnit usein yllättävienkin onnistuneiden uudissanojen lähde. Muutama vuosi sitten kävin ystäväni kanssa sähköpostikeskustelua alakuloisuudesta. Tuon keskustelun aikana toinen meistä onnistui käyttämään aiheesta termiä "alakuoloisuus", toinen puhui "alkuloisuudesta". Kerrassaan upeita ja aivan uusia merkityksiä sisältäviä sanoja molemmat. Kisää vihrelyöntejä bolgeihin toivoo Ugis.

Dream again nobody understands

Näin taas unen. Joo joo, pysykää kanavalla hetken verran edes, en viivytä teitä tänään pitkään. Unessa olin kuitenkin saavuttanut sellaisen kahden ihmisen välisen yhteyden jonka olemassaolon mahdollisuutta jo aiemminkin pohdin. Yhteydessä tuntui olevan oleellista se, että elämä oli hyvä. Sellainen lämminhenkinen positiivisuus joka katoaa kaikkiin ihmisten välisen arkipäiväisen kanssakäymisen kitkakohtiin oli olemassa, ja se näkyi metsän tummanvihreässä värissä, veden hiljaisessa väreilyssä ja auringossa, joka tuntui lämpimältä olematta kuuma. Ehkä, sitten kun oli saavuttanut ne asiat jotka haluaa toisen ihmisen kanssa jakaa, maailman epäkohdat eivät enää kiinnostaneet. Ne eivät saavuttaneet ihmistä enää, oli noustu ylös siltä tasolta joka on nimeltään "odotus". Tasolle nimeltä "odotus" jääneet ihmiset eivät pysty päästämään elämän kipupisteitä virtaamaan ohitseen. Ne tarttuvat kiinni. Unessani - - - kaikki oli hyvin.

Ugus siivoaa nyt Silmänkääntövankilan nurkkia ja harjaa tomut pois lattiassa olevan pienen luukun kautta (niin pienen ettei siitä mahdu pakenemaan). Kuten koira palaa oksennukselleen, palaan minäkin aina tälle samalle aiheelle. Mikä siinä on että mitä ikinä elämässään aloittaa, huomaa kuitenkin lopulta päätyneensä pohtimaan rakkautta ja sitä mikä saa ihmisen tarvitsemaan toista. On se kumma.


"You'll be different in the spring, I know
You're a seasonal beast
like the starfish that drift in with the tide
So until your your blood runs
to meet the next full moon
Your madness fits in nicely with my own
Your lunacy fits neatly with my own, my very own
We're not alone"

(Robert Wyatt, Sea song)