22.9.09

Linea negra

Istuin viikonloppuna tyttären kanssa sohvalla, luin hänelle kuvakirjan ja sen päätyttyä hän alkoi kertoa minulle tarinaa. Katsoen kirjaa, kuin olisi siitä vuorostaan minulle lukenut. Yllättäen tarina kertoi meidän kissastamme Rasmuksesta, joka heinäkuussa katosi, ja joka ei muutamista lähiseudun havainnoista huolimatta ole palannut luoksemme.

Tarinassa Rasmus oli eksynyt metsään. Sitä ajoivat takaa vuoron perään kaikki metsän eläimet, isoista pieniin, ja kaikilta niiltä Rasmus aina lopulta pääsi pakoon ja meni piiloon yhä syvemmälle metsään. Lopuksi Rasmus meni siilin pesään turvaan. Tarina oli kauniisti kerrottu ja hyvin visuaalinen. Siitä huokui syvä luottamus siihen, että Rasmus selviää. Jos tytär olisi siinä kohdin kääntynyt ympäri, hän olisi nähnyt isän poskella kyyneleen. Mutta kysyttäessäkään ei isä olisi tiennyt, johtuiko kyynel siitä miten kovasti hän kaipasi Rasmusta, vai siitä, miten hienosti alle kolmevuotias osasi kissan katoamisen itselleen selittää.

Ellei syynä sitten ollut vain se hetki. Ehkä se tosiaan oli vain yksi niistä hetkistä.

Pienet olennot, minunkin vastuulleni maailmaan heitetyt. Rutistin sylissäni istuvaa lujemmin ettei se sentään koskaan eksyisi.

7 kommenttia:

Carmabal kirjoitti...

Voi ihanaa <3 Kyllä ne lapset osaa jotain mitä me aikuiset ei joskus osata ollenkaan.

Ugus kirjoitti...

Jonnekin se on meiltä vuosien varrella kadonnut minkä tuonikäiset vielä tavoittavat.

Jani kirjoitti...

Huh, on se hyvä ettei minulla ole omia. Eihän tuollaista sydän pakahtumatta kestäisi, kun se on kovilla jo näin sivusta seuratessakin.

Jaakob kirjoitti...

Mahtavaa! Kovasti odotan, koska oma alkaa jutella — no, jahka ensin liikkeelle pääsee.

Ugus kirjoitti...

Jani, pakahtumiseenkin tottuu kun siitä tulee jatkuva olotila.

Ugus kirjoitti...

Jaakob! Perhana että olen blogiasi kaipaillut. Olisin kiinnolla seurannut miten teillä lapsen kanssa eläminen sujuu.

Tuota puhumisen alkamista minäkin aikanaan odotin kovasti, ja meillä kävi sikäli tuuri, että lapsi aloitti sanojen tavaamisen jo alle yksivuotiaana. Tässä on jo vuoden verran voinut ihan keskusteluja käydä, vaikka ihan normaaliin kasvukäyrään mahtuisi sekin ettei tämänikäinen kuin hymähtelisi vasta.

Jaakob kirjoitti...

Kyllähän meillä keskusteluja käydään, vaikkei sanoja osatakaan (omakin kielitaito taantuu kauniisti kun seura ei small talkia vaadi)!

Eiköhän Testamentti vielä palaa. Toistaikseksi lapsi ja virka vievät ajan, mutta taustalla näkymättömissä tapahtuu koko ajan.