Kalma on kevyt tilaeli "Quando il gatto non c'è i topi ballano"

Hiippailen portaikossa etten herätä ja mietin: "Turku on saaristoa kohdannut onnettomuus." Tietenkin kärjistän, on sentään terää jota kävellä, ja halottavana hiuksiakin, toistaiseksi, vaikka otetta onkin pienistä asioista vaikea saada ja pienistä kaikki koostuu. Siltikin; vaikka tänne on kotiutunut kuin ei enää muistaisi muualta tulleensakaan, ja vaikka täällä on kaikkea sympaattista kuten linna, Raunistula, Kakskerta ja paljon halpoja pizzerioita. Niin että silti, ja tämä ehtosana käy soinnahtaen halki Airiston selän, tämä kaupunki viilaa vastakarvaan ihmistä. Mikä että se joulukaupunkikin? Sähkövaloa, mikä sivumennen sanoen tuhlaa energiaa, sateen mustaaman asfaltin yllä, kiiluvat turhuuden kipinät yössä, ja joululaulukonsertit kirkoissa kuin alkusoittoa toriparkille, tuolle varsinaisen vapahtajamme syntymäjuhlalle. Perkelettäkös sitä kansa vastustaa kun jotkut haluavat, ja niin vain kaivetaan jo valmiiksi vajoava kauppatori alustaltaan ontoksi, jos sinne sitten kauppakeskukset ympäriltä romahtavat niin naurismaan aidatkin toimivat siten kuin niille käy luonnostaan. Kaivaisivat hautansa ennemmin, nekin kuvottavat markkinapellet jotka sitä ovat ajaneet: väliäkö helvetillä että kaupunki on rakennustyömaa seuraavat viisi vuotta, ja silläkään että jo nyt pääsee kaupunginalaisesta parkkiluolasta hissillä torille. Onhan se nyt autokin saatava sinne, ikävä sitä muuten tulee kun niillä vehnäpullajaloillaan vähän sormi ojossa käpsyttelee kauppaan ja takaisin autolle sitten, voi ajaa kolme korttelia kotiinsa ja onnellisena kuolla tauluteeveensä tarjontaan. Niin ja sitäkin mietin, että kulttuuripääkaupunki, tämä raihnas vanhusko? Saattohoitoon sanon minä, ja viekää viimeisetkin kulttuuri-ihmiset täältä pois ennen kuin niihin iskee hivutus. Kyllä samppakaljaa voi kokkareissa hörppiä ja naapurin isännän sihteeriä hakkailla ilmankin EU-tukea, vaikka tietty se tekee kaikesta kauniimpaa, ja media, minkä seurauksena kansa, on vieläkin siinä uskossa että kun Teatterisillalla on kerran vuosikymmenessä akrobatianäytös niin tämä se on kulttuurikaupunki vailla vertaa. Ja omaa luokkaansa tämä onkin, en minä sillä, mutta kulttuuria se on perinnemaisemakin, ja sekös katoaa kuin moolokinkita sen veisi, enkä väitä etteikö olisi aika kiinnostava ominaisuus tuolla maisemantuholla: sitä ei saa koskaan takaisin. Nämä kaksi sanaa: ei koskaan, masentavat kuin entistä miestä. Ehdin sentään nähdä kaupunkia vielä kun oli joutomaita ja ajanjähmettämiä kadunkulmia, nyt on buumi ja se tarkoittaa että revitään pahaiset pois, tehdään tilalle ergonomiaa ja kaikkia palvelevaa esteetöntä kaupunkitapettia, raivataan puut että saadaan puisto. Ja valaistu polku menee siitä missä ennen oli se autio talo. Vartioitu ja valaistu. Ettei kukaan edes vahingossa vaipuisi ajatuksiinsa siellä.

Eikä sitten ole kuin aikaa jäljellä, loputonta samantoistoa kunnes organismi on itsensä syönyt pois, ehkä tuomiokirkon huippu kuin luurankolinnun nokka vielä tuhkasta törröttää ja joku silloinkin tietää: kaunis oli, kaikkensa yritti, silti typeryyteensä hukkui kuin paskaan. Vaan kaupungin nimeä ei muista.