Avasin oven ja sieluni käveli ulos. Niin yksinkertaista se on. Kaiken voi jakaa osiin, yhä uudestaan ja uudestaan hajottaa, lopulta kaikki on vain mustaa ja valkoista. Ei ole muuta. Hyvää ja pahaa, joko-tai.
Kerron teille ongelmasta, joka on seurannut minua läpi pienen ikäni ja käynyt pahemmaksi kun vuosia on kertynyt ja hiukset ovat ohenneet. En osaa puhua. Tai tarkemmin: en osaa ajatella, mikä ihmisten kanssa keskustellessa ilmenee juuri siten, etten osaa puhua. Vain kirjoittaessani ajatukseni yhtäkkiä avaavat sotkuisen vyyhtinsä ja muodostavat selkeitä, kristallinkirkkaita linjoja. Vain, eikä tämä ole liioittelua. Jos minulta kysytään, ja aina silloin tällöin kysytään, asioita, joihin pitäisi osata sanoa vastaus ääneen, joudun joka kerta etsimään tieni läpi ryteikköisen juurakon, jossa synapsit rätisevät kuin märkä puu palaessaan. Häkeltyneenä ajatukset törmäilevät toisiinsa ja pirstoutuvat paloiksi. Joskus mietin: kunpa kaikki olisivat mykkiä. Kukaan ei odottaisi lausuttuja sanoja. Voisin kirjoittaa mitä ajattelen. Osaisin keskustella. Onhan tähän tietenkin jo tottunut. Täällä kirjoitetun keskellä kaikki on niin helppoa. Voi rakentaa kirjaimista sanoja, ihan itsekseen ne tulevat. Juuri tällaisina kuin ne päässäkin ovat. Yksi toisensa jälkeen putoavat tarkasti paikoilleen kuin kivet muurissa Ollantaytambon temppelin seinässä.
Ei sillä että valittaisin, uskottehan sen?
Ei sillä että velvoittaisin ketään uskomaan mitään kirjoittamaani, tietenkään, hö.
"Sanaa en sano
en voi kun en voi
on päässäni hiljaista
tahtoisin kiljaista
Voi onneton mikä nyt on
miksi mun suuni on sanaton
mielessä hiljaa sanontaa lainaan
sanaisen arkkuni sisällä vainaan"
(Eppu Normaali / Arkussa vainaan)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti