Me olemme mediassa, tämä on viestintää ja kommunikointia. Eilen Al Pacinon näköinen professori sanoi luentosalissa: "Me rakennamme minäkuvaamme median kautta." Sitähän tämä on. Tuhansilla ja tuhansilla ihmisillä on halu olla joku, tarve nousta esiin niiden kasvottomien joukosta, jotka eivät ole ketään. Kun on mahdollisuus, on siihen syytä tarttua. Tämä ei ole koskaan ollut näin helppoa kuin nykyisin, mistä tietenkin seuraa hauska ristiriita: kohta kaikki ovat yksilöitä ja niin jokainen on jälleen massan keskellä.
Jokin aika sitten tilastokeskus teki tutkimuksen, jonka mukaan sanomalehtien lukijamäärät ovat Suomessa vahvassa kasvussa. Tästä seurasi sanomalehtien egonpönkitystä, ja mm. Hesarin päätoimittajan kolumni, jossa hän ylisti lehdistön asemaa ja sitä, miten kansa näinä aikoina kaipaa laatujournalismia. Ja kas! Pian paljastui, että tilastokeskus oli ryssinyt tutkimuksensa. Ei kansa laatua kaipaa; sanomalehtien lukijamäärät eivät suinkaan olleet nousseet. Kuka jaksaa selailla tylsiä paperikasoja, kun voi klikkailla tiensä läpi verkon?
Mutta ketä varten me täällä todella olemme? Minä suhtaudun skeptisesti Janin mainitsemaan tutkimustulokseen, jonka mukaan bloggaus on enimmäkseen terapeuttista toimintaa. Jos jotain, tämä on antiterapiaa, liikaa vyyhtejä ihmispään ymmärtää, ja ne sitten sotkeutuvat peruuttamatta rydöksi. Olemmeko tosiaan saavuttaneet tilan, jossa terapiankin pitää olla julkista, ennen kuin uskomme siitä olevan itsellemme mitään hyötyä? Jokseenkin pelottavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti