Vietin tuossa päivänä muutamana pitkähköksi venyneen maailmanparannushetken ystäväni Gunnar Nuutisen, siis Nuutisen perheen arvovaltaisen isännän, kanssa kauniissa syksyisessä puistomaisemassa lähellä Åbo Akademin meidät edes vilkaisematta ohittaneita hyvin pukeutuneita opiskelijoita, ja totta tosiaan miten kelpasikin taas tajuta se, että jos me humanistiopiskelijat elämmekin jonkinlaisessa maailmasta irrallisessa kuplassa, niin en piru vieköön ikinä halua siitä kuplasta pois. Myönnän joskus harhautuvani elämäni kultaiselta tieltä, ja miettiväni sellaisia asioita kuin "vakaa toimeentulo", "terveelliset elämäntavat", "hyvä maine". Ne ovat paskaa. Ne eivät kuulu minulle, ja häpeän sitä, että olin jälleen unohtanut tämän asian. Antakaa minun kituuttaa selviytymisrajan alapuolella, yhä suureellisempia kirjallisia projektejani toteuttaen, valmiina sanomaan kärttyisä sana kelle tahansa kanssani ristiin ajattelevalle. Tämä on elämää. Kun mikään ei onnistu, se kuuluu vain asiaan. Pohja saavutetaan; ei siinä tarkoituksessa, että sinne iskeytymisestä jotain opittaisiin, vaan siinä, että siellä on tarpeeksi hämärää. Pinnalla eläjät eivät pohjalle näe. Siellä saa rauhassa raahustaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti