Is this thing on?

Öö mm huomenta, huomenta vaan kaikille, kiva kun –

Kuuluuko SINNE taakse?

 

Ai kauhee, anteeks. Eihän näitä osaa kukaan –

 

 [voimakasta kiertoääntä]

No nyt. Joo siis kiva kun täällä on näinkin runsaslukuinen yleisö. En ehkä olisi itse järjestänyt tätä näin aikaisin, mutta taitavat olla ne isommat nimet sitten ihmisten aikaan.

[kiusaantunut yskähdys yleisöstä, joku poistuu]

Siitä on pitkä aika kun olen viimeksi täällä ollut. Mutta jos joku ei tunne niin nimi on Susan, olen näitä puheita pitänyt muutamallakin eri nimellä vähän reippaat kaksi vuosikymmentä jo.

Joku viisas on joskus sanonut ettei samaan jokeen voi astua kahta kertaa. Tavallaan se on totta. Tarkentaisin kuitenkin, että minun nähdäkseni juuri joki on sama. Se joka muuttuu, on se joka on sinne jokeen matkalla. Mutta kuten vedellä on kiertokulkunsa, myös ihminen palaa lopulta ja väistämättä omien perusasioidensa ääreen.

Mikä tekee kenestäkin onnellisen? Toisen ihmisen hymy? Toisen ihmisen kosketus? Kuonolla tökkäävä eläin? Luonto ja sen hiljainen pauhu?

Nämä ovat vain kysymyksiä. Kliseitä, mutta täytyy muistaa etten ole koskaan lukenut ainuttakaan selfhelp-kirjaa. Silti minulla on niiden sisällöstä itse luomani käsitys, ja haluan korjata muutamat niissä mielestäni toistellut virheet. Ihminen ei saa sitä mistä luopuu, yleensä ei edes halua saada. Luopuminen on tarkoituksellista. Ei kukaan sinällään ole ansainnut mitään. Toki tavoitella aina voi. Se tekee ihmiselle hyvää, kenties parempaa kuin saavuttaminen. Täyttymys on väistämättä pettymys.

[papereiden kahinaa, hiljaisuus joka jatkuu hiukan liian pitkään]

Tuo takana oleva kuva tuossa on tekoälyllä tehty. Siinä on sydän matkalla jonnekin, kaukana oikeasta paikastaan, sille vihamielisessä ympäristössä. Kuten kaikki tekoälyllä teetetty kuvitus, tämänkin kuvan voima on hetkellisessä visuaalisessa impaktissa. Kuva välittyy aivoihin ja herättää reaktion, mutta mitään syvempää tarkoitusta sillä ei ole. Tässä mielessä aikamme media on vahvasti tekoälyn kaltainen.

Joitakin kertoja olen nähnyt teettämiäni tekoälykuvia unissa, maisemat ovat siirtyneet läppärin näytöltä oman mielikuvitukseni taustamaisemaksi. Tarkoittaako tämä, että välillisesti tekoäly muokkaa unimaailmaani? Palaan taas sydämeen, joka on väärässä ympäristössä, väärään aikaan. Ihmistä ei ole tarkoitettu kaiken tämän teknologian sitomaksi. Mutta se on tarttunut meihin kuin liisteri.

Unista puheenollen, jokin aika sitten katselin jännittävää dystopiaa. Maahamme laskeutui vihamielisten olentojen rotu, joka nopeasti alkoi orjuuttaa kansaa. Yksittäisen ihmisen elämä muuttui halvaksi, väki ohjattiin omiin lokeroihinsa, jossa he kaiken menettäneenä nopeasti kuolivat. Orjuuttajat nauroivat; he olivat saaneet kansan vakuuttuneeksi että juuri tätä he halusivat, tätä he tarvitsivat. Kansa uskoi, ja kuoli. Siinä vaiheessa uutiset alkoivat väsyttää ja nukahdin. Unessani asiat olivat paremmin. Eivät ehkä paljon, mutta kuitenkin.

Tähän ajatukseen ajattelin lopettaa. Minulla on ikävä kissaani, se odottaa tuolla kulisseissa. Tajusin myös juuri, että koska minut oli kutsuttu puhumaan tänne Kissanystävien seuran seminaariin, niin hänestä olisin voinut enemmänkin jotain sanoa. Mutta ensi kerralla sitten.

Kiitos.

[vaisut aplodit]

 

Liskoja liskoja liskoja

Unessa asetuin juhlallisesti katetun pöydän ääreen. Pöydällä makasi selällään alaston miesruumis ilman päätä. Vatsa oli leikattu auki.

"Tänään on tarjolla pihviä", illan isäntä sanoi.

Peitin näkymän käsilläni. Kynteni olivat pitkät ja räikeän punaiset. Tunsin olevani kehossa jossa en valvetilassa ole. Minussa oli muotoja ja ulottuvuuksia jotka yleensä puuttuvat. Miksi olen viimein saavuttanut tämän tällaisessa paikassa, ajattelin. Jotain symboliikkaa siinä tietenkin oli. Käsieni takaa kuulin repivää ääntä ja liioiteltua maiskutusta.

Säpsähdin hereille. Huoneen oli täyttänyt kirkas valkoinen valo. Kissa ei liikkunut missään, se ei illallakaan ollut tullut seurakseni kun luin sängyssä David Lynch -elämäkertaa ennen nukahtamista. Huolestuin, oliko se sairas. Nousin ja näin maailman peittyneen lumeen. Kissa makasi verhon takana ikkunalaudalla, taas monen päivän jälkeen lämmenneen patterin päällä. Se katsoi minua silmät sikkurassa kun kurkistin onko sillä kaikki hyvin.

Se haukotteli ja venytteli. Iäkäs pieni rouva. Neljätoista vuotta, kaksi kiloa ja kaksisataa grammaa. Söimme yhdessä aamiaisen, leikimme hetken, sitten se meni takaisin nukkumaan.

Ehkäpä minäkin.

L'omasio Vatomási

1. Kahvin valuminen Moccamasterin tummuneeseen pannuun. Tilaa jakavaan valkoiseen sementtipylvääseen teipatut Vaahteramäen Eemelin kuvat. Lasiseinän pysyväksi peitteeksi vedettyjen rullaverhojen takaa kuuluva palautusautomaatin piippailu. Lapsi kiljuu. Teinitytöt nauravat. Humalistonkadulla ajavan hiekoitushiekkoja poistavan harja-auton jyrinä. Ikkuna naksahtaa, ulkona hämärtää. Selailen kustantajan luetteloa. Mutustan eväsleipää. Ikkunalaudalla Obaman muistelmat ja Marvel-lautapeli. Ne ovat jääneet siihen joskus kauan ennen minua.

2. Odotushuoneessa istuu iäkkäämpi nainen kun saavun. Hän näyttää tympääntyneeltä, heiluttaa toisen jalan päälle asetettua jalkaansa ja katselee kaukaisuuteen, minuun. Nojaudun taakse ja suljen silmäni. En tällaisissa paikoissa koskaan ota puhelintani esiin. Kuuntelen käytävää pitkin kiiruhtavia askelia. Hoitaja kiittää toista avusta, jokin akuutti tilanne on ollut päällä. Raotan silmiä kun kuulen jonkun kävelevän sisälle odotustilaan. Nuori kiharatukkainen nainen katoaa hiustensa, paksukauluksisen villapaitansa ja piponsa sisään. Mietin onko hän samalla asialla kuin minä. Onko hän sellainen kuin minä. Aika kuluu. On aamu, liian aikaista olla täällä. Minut kutsutaan sisään melkein kymmenen minuuttia myöhässä, vanha nainen jää odottamaan. Hänen ilmeensä ei ole muuttunut.

3. Pysäkillä sarvikuono odottaa bussia meidän muiden joukossa. Eläimen kylkeen on maalattu valkoisella sanat "TAKAISIN KOTIIN". Olen myöhässä, nostan kädet eteeni, iho on kuiva, purppuraan vivahtava. Maalatut kynteni ovat lohkeilleet. Syvältä kurkun sisältä tunnun pakokauhun kohoavan. En kestä tätä elämää. En jaksa esittää ihmistä enää kauaa. Kyyti saapuu, imiset vyöryvät sisään, en kykene liikkumaan. Minä ja sarvikuono katsomme toisiimme kun bussi on jatkanut matkaa. Et sitten mennyt, eläin sanoo minulle. En saa vastausta aikaan, pelkään että jos avaan suuni alan kirkua. Jaloistani katoaa voima.

Ankeiden pulujen punkeat alut

Raitiovaunu lipui päätepysäkille. Keilaniemi. Niin kummallinen nimi, Camomíle ajatteli. Hän oli ainoa jäljellä oleva matkustaja, vartijakaksikko poislukien. He kaikki astuivat ulos, vartijat katosivat näkyvistä saman tien. Raitiovaunun virroitin iski kipinää, nirskahti ja alkoi laskeutua. Sähkölangat värisivät, niiden ääni muistutti eksoottista soitinta, ja toi se mieleen myös Tuxedomoonin kappaleen Incubus.

"Music plays in empty halls, underneath the street lights, a stranger calls your name..."

Camomíle katsoi ympärilleen. Hän ei ollut koskaan ennen käynyt Keilaniemessä, kovin montaa kertaa ei edes Espoossa. Kauan sitten, aiemmassa elämässään, hän oli rakastellut silloisen puolisonsa kanssa korkean kerrostalon ylimmän kerroksen yksiössä, jonka ikkunoista avautui uskomaton näkymä merelle. Se oli ollut Espoota, mutta missä tarkemmin, sitä Camomíle ei enää muistanut. Soukka? Kivenlahti? Mäkkylä? Oliko sellaisia paikkoja edes, mitä väliä sillä oli – Keilaniemi se ei ainakaan ollut. Keilaniemessä ei ollut asuntoja, oli vain sunnuntaiaamuna tyhjää pettymystä huokuvia toimistorakennuksia, suljettuja lounasravintoloita, autioita katuja, loskaa ja vettä. Taivas oli yhtä harmaa kuin rakennukset ja vinoon kaatuneiden työmaa-aitojen välistä pilkottava asfaltti.

No, oli sentään puluja, mutta nekin näyttivät ankeilta. Välillä ne pilkahtivat olemattomiin, kun niiden heikko elämänvoima väsyi taistelemaan Keilaniemen kollektiivista ankeutta vastaan. Hetken kuluttua ne sitten jälleen lepattivat esiin. Mistä ankeat pulut tulivat, Camomíle mietti. Mitä ne ajattelivat kaikkialta lähestyvistä lasiseinistä, mereltä aina käyvästä tuulesta, sumunkaltaisesta harmaasta kosteudesta, joka pesiytyi hauraisiin linnunluihin kuin home koristekaiverrettuihin ovenkarmeihin?

Camomíle käveli rantaan kierrellen pahimmat lammikot. Jäiselle kadulle oli ripoteltu satunnaisia hiekanjyviä, toisaalla hiekasta pisti esiin rosoisia palasia jäätä. Meri näytti kentältä. Kiukkuinen pyöräilijä rahisteli ohi nastarenkain, hän oli ainoa elävä olento rantaa kulkevalla rakenteella, ehkä, siis elävä, eikä rantaakaan voinut varmuudella rannaksi sanoa, se oli keinotekoinen kaikin tavoin. Camomíle kytki kameraan virran, tähtäsi merelle, automaattitarkennus ei löytänyt harmaasta kiinnekohtia. Hän nappasi kuvan, käveli sitten takaisin kohti raitiovaunua, kuvasi matkalla liikennemerkkejä, yhteiskäyttöautoa, latauspisteitä, suljettuja lasisilmiä, kuolleita teräsnieluja, masentavia ajatusmalleja, puluistakin otti muutaman kuvan. Ne katsoivat häntä kuin hullua, ja Camomíle ymmärsi niitä.

Hän astui sisään raitiovaunuun. Se kipinöi pysäkillä itsekseen, sisällä näyttötaulut ilkkuivat.

Game over, ha ha! Game over, ha ha!

Seitsemäs päivä

Voiko ihmisen identiteetti lopulta olla sidottu kiinni mihinkään niin arkipäiväiseen kuin sukupuoleen? Eikö ihminen ole niin paljon kaikkea muutakin lopulta, mielekkäämpää? Identiteettiään voi koristella ripustamalla ylleen vaatteita ja koruja, sitä voi etsiä lääkepurkista tai samanmielisten seurasta, sitä voi räiskiä kankaalle tai muistikirjaan tai digikennolle, joskus vielä filmillekin. Mutta se varsinainen minä ei ole yksinomaan missään näistä. Se pakenee otetta kuin niljainen ankerias, slups vain se luiskahtaa toisaalle ja taas toisaalle.

Ja muistot siitä mitkä asiat ovat sille todelliselle minälle joskus olleet tärkeitä luiskahtelevat kauas saavuttamattomiin siinä samalla. Slipsis vain. Sinne meni taas jokin oleellinen osa itseä.

Vai onko sittenkin oleellista se mikä jää jäljelle?

That's me in the corner (eli "Päivä 2 / ∞")

Tänään kahvini on muumimukissa, turkoosissa, Nipsu-kuvitetussa. Lapseni valitsi sen minulle joululahjaksi joskus kymmenisen vuotta sitten. Lahjaksi saadut mukit ovat parhaita.

Tunnustelen kehoani tarkemmin kuin vuosiin, ehkä koskaan. Tunnen veren kulkevan. Tekevätkö lääkkeet työtään? Mistä sen tietää? Mihinkään ei juuri nyt satu. Ikäisekseni minulla on varsin vähän särkyjä tai kolotuksia, selkä tosin ei kestä pitkiä jalkeillaoloja. Ranka oli oudon muotoinen jo nuorena, eikä ole ainakaan suoristunut. Lakkasin kynnet, nypin kulmakarvat. Lisäsin itsestäni selfien iäkkäämpien trans-ihmisten subredditiin. Sain tykkäyksiä ja kannustuksia. Nykyihminen elää sellaisilla, napsii kuin karkkia, ja kuten sokerinhimo, iskee tykkyy-himokin aina pahemmin mitä väsyneempi on.

Ja usein kun on etukäteen suunnitellut tapaamisiin laittautuvansa oikein hienoksi, iskee epäilys ja tulee lähteneeksi vain sinä väsyneennihkeänä miesolentona jollaisena kansalainen ei herätä huomiota kenessäkään, eikä toiveita omassa itsessään.

Mutta päivä kerrallaan, sanoi mummo kun päätä leikattiin.

Päivä yksi

Koe-eläimyyteni ensimmäinen aamu. Tunnen oloni hermostuneeksi. Geeli on kylmää vatsalla; sen olisi ohjeen mukaan voinut hieroa myös reisiin tai harteille, mutta tämä tuntui kätevimmältä. Lisäsin spiron aamun muiden pillereiden seuraksi. Kuulemma se pissattaa ja kannattaa siksi ottaa aamulla ettei yöllä suotta heräile. Suussa maistuu rauta. Juon kahvia HSL-mukista, luen lääkeselosteiden mahdollisia haittavaikutuksia: lihominen, masennus, veritulppa. Ehkä ennen kaikkea tunnen itseni vanhaksi. Hölmöksi ja vanhaksi. Kämmeneni ovat olleet kurttuiset pian kaksikymmentä vuotta, niissä on liikaa ihoa, ne ovat näyttäneet vanhuksen käsiltä aina. Sain geeniperintönä hyvän aineenvaihdunnan: olen pysynyt hoikkana ilman kuntosaleja. Syön mitä sattuu. Pitäisi muuttaa asioita, tottumuksia, mutta elämä on kokoelma tottumuksia, ihminen on tavoistaan muodostettu kollaasi. "Kannathan minua varovasti, jotta olisin kaunis ja ehkä vielä perilläkin", luki laatikossa johon täytekakku oli pakattu. Se kävisi motosta itse kullekin.

Kuudesti kuussa

Silmänkääntövankila, tämä blogi jonka otsikon lainasin työn alla olleesta romaanikäsikirjoituksesta kun ei siellä Educariumin tietokoneluokassa (kotona ei ollut tuohon aikaan nettiä) muutakaan tullut mieleen, täyttää tänään kaksikymmentä vuotta. Tämä on päivitys numero 1468; se tarkoittaa että olen blogannut 73,4 kertaa vuodessa, kuudesti kuussa keskimäärin. Myönnettäköön, että noin puolet päivityksistä on neljän ensimmäisen vuoden ajalta. Mutta ehkä laatu on korvannut määrän. Ei kun ne ovatkin tainneet laskea samaa lehmänhäntää pitkin. D'oh!

Vuosien kuluessa olen aloittanut ja lopettanut lukuisia muita blogeja. Kaikkia en enää muistakaan, mutta joskus laskeskelin että viittätoista eri blogia olen eri aikoina ylläpitänyt tai ollut sellaisissa kollektiivisesti mukana. Tällä hetkellä (semi)aktiivisia ovat ne jotka tuossa sivupalkissa vielä killittävät. Se mitä olen näinä vuosina oppinut, on että toisin kuin luulin, juuri tämä on minulle rakkain tapa kirjoittaa. Ei kirja, ei artikkeli, ei draama. Ajatusten ja sanojen hetkittäinen harkitsematon räiskähtely digieetteriin. Kokeilukeittiö jossa rasva pärskyy ja jauhot pöllyää.

Ajattelinko blogia perustaessani että teen tätä kaksikymmentä vuotta myöhemmin? En tietenkään. Kuka ajattelee niin kauas tulevaisuuteen? Maailma oli silloin erilainen, eikä siitä sen enempää. Olin itsekin aika tavalla erilainen, vaikka ripaus Ugusta on vielä Susanissakin jäljellä. No, tietenkin he ovat molemmat olleet enemmän tai vähemmän läsnä aina.

Jossain välissä kirjoittelin pari kirjaa, valmistuin maisteriksi, hankin ja maksoin pois asuntolainan, perheellistyin, erosin, palasin koulunpenkille. Kaikki kiertää kehää.

Lumi on maassa nyt toista päivää tänään. Siihen jää jälkiä, mahtaako siitä muuta iloa olla.