Folio-döö

Vyöryimme kadunvartta läpilämpimän ihmismeren hengittämässä hetkellisessä hekumassa. Hakkakuttutätien ja sei-täi-miesten vuotuisen vaelluksen vastavirrassa kilkkasivat raitiovaunun kellot kiskojenkkaa. Oli aamu Fredalla. Kofeiinipitoisuus siinä määrin alhainen, että tankkaus oli tarmokkaan patikkamme jatkumisen elinehto.

"Kampissa pihvikin maistuu paremmalta", vitsailimme pahvimukin makuisen liemenkaltaisen tuotteen sykähdellessä suoniin. Se puri ja pusersi. Bulevardin bussirallin raikas aamusinfonia tööttäili liikennevalotunnelin päästä sulosäveliään, Ruttopuiston rapareunan baritonipulsut liittivät tenhoavan tahtilajinsa samaan kauniiseen kaukofoniaan.

Loikimme kitisevien mukulakivien liepeiltä etelämmäs. Meille moikkailtiin ohiajavasta ohjaamosta, ratikan, se puski aamun usvaan vanaansa lähmäisen pedon lailla. Ei tunnettu takaisin, mutta tervehdittiin. Lokit kirskuivat kuin jarrut. Meri höyrysi, Virosta tuuli, parvi hipsterihamstereita jyräsi skuuteilla ylitsemme MokkaFuckuccinojaan ryystäen.

Subscribe for more, tai "Sen pituinen se", kuten sanonta aiemmin kuului.

Unisija

Kesätauolta on syytä palata ennen syysloman alkua, muuten pukkaa ajankäyttöongelmia. Pitkäksihän tämä tietysti venähti, mutta ei yhtä pitkäksi kuin pyöräilyni talvitauko; luotettava Inserani kun on edelleen talvisäilössä taloyhtiön varastossa, jonne sen lokakuussa 2021 kannoin. Tai luulisin että on, en ole käynyt katsomassa. Mutta pyöräilystä ei pitänyt kirjoittaa, kyseinen aihe on tässä blogissa käsitelty kattavasti jo vuonna 2007. Mikäpä ei olisi.

Ajattele niitä koodinpätkiä joista ihmisen alitajunta koostuu. Palaamme öisin tiettyihin paikkoihin; lapsuudenkotiin, mummulaan, työpaikalle, joku ehkä vain metsään. Minulla näitä paikkoja on muutamia, eivätkä ne sinänsä ole erityisen kiinnostavia. Mutta ajankohta sen sijaan, unien vuoden- ja vuorokaudenajat. Kylmän tunne, pakkasen tuoksu. Neljänä yönä viidestä, niin pitkälle taaksepäin kuin muistan, minun unissani on aina talvi. Riivatun pimeä, melkein läpitunkemattoman musta ja kylmä. Lunta aivan absurdisti. Vuodenaika ei välttämättä näyttele merkittävää roolia siinä mitä unessa muuten on meneillään. Talvi sattuu olemaan. Ehkä nämä ovat varhaisimpia muistojani, aivokuoreen lähtemättömästi piirtyneitä tunteita niiltä elämäni ensimmäisiltä kuukausilta, joina nukuin ulkosalla. Oli kuulemma hemmetin kylmä talvi silloin, katselin vaunuista tehtaan valojen valaisemia huurteen peittämiä koivunoksia. Neuvostoliitosta tulleet ruosteiset säiliövaunut kirskuivat madellessaan tehtaan omaa rautatietä pitkin kohti kattilahallia tai kennosalia kymmenen metrin päässä minusta, mutta en nähnyt niitä. Tähtiä tuikkimassa vain. Tehdas on edelleen, mutta silloista kotitaloani tai tehtaan omaa rautatietä enää ei.

Mash my bitch up

Tietokoneeni kovalevyn kansiossa "Tekstit" on tällä hetkellä 947 tiedostoa. Kansiossa "Kuvat" niitä on 13644. Yksi tekstitiedosto vastaa siis 14,4:ää kuvaa. Kokeiluissani löytää oppivia neuroverkkoja hyödyntäville koodinpätkille luovaa käyttöä olen viime kuukaudet väkertänyt mm. omien teelmysteni "mash-up"-projektia. Se toimii näin: Ohjelma valitsee satunnaisesta tekstitiedostosta satunnaisen lauseen. Syötän sen tekstikomentojen perusteella visuaalisia esityksiä laativalle tekoälylle, mutta sellaisella lisäehdolla, että jokaiseen kuvaan tämän neuroverkon tulee kirjoitetun ohjeen lisäksi yhdistää kaksi satunnaisesti valikoitua kuvatiedostoa toisiinsa. Näin syntyneessä lopputuloksessa yhdistyvät allekirjoittaneen sanat ja kuvat keinoaivojen muodostamaksi yleensä jokseenkin kiehtovaksi lopputulemaksi. Näitä teoksia on tällä hetkellä tasan sata. Tässä muutamia onnistuneimpia esimerkkejä:

#21: "Kuin olis tuhat ollut tulta siellä kuopan pohjalla"

#26: "Vesi nielaisi hänen viimeiset sanansa kuohujensa keskelle"

#31: "Pesin mustan liman kasvoiltani"

#54: "Olet sinä meidän Herramme laumasta viaton lammas"

#90: "Jää suli vedeksi, jossa ajelehti vene, sisällään tyttö"

Dieselinkäryinen kesähuuma

Talviuniltaan voi esimerkiksi herätä, mutta karskimmat tyypit nukkuvat kesänkin. Kylkeä vain kääntävät jos pukkaa hellesäätä. Ei sillä ettenkö olisi ollut aktiivinen tässä hiljaisuudessani, olen ryhtynyt kirjailemaankin jälleen, tai ehkä ensi kertaa – ainakin tällä nimellä. Kirjailijaliiton juhlissa piipahdin syömässä kakkua. Vaihdatin Macbookkiin uuden akun, mutta aikoinaan niin rakas Jura-kahvikoneeni on edelleen rikki. Jo kolmatta vuotta totta puhuen. Se on laatikossa sohvan nurkalla, kissa istuskelee sen päällä katsellen ulos. On oravia ja rusakoita, satakielet vihaavat minua. Kottaraisten kotinurkilla sulaudun sammaleeseen. Kesä keikkuen menevi, luulen. Tuntuu totta puhuen vähän syksyltä. Unissani on melkein aina runsasluminen talvi ja helvetin pimeää.

Sitähän tässä piti kyllä tulla kertomaan, että Pieniä ihmeitä teki sekin paluun, ja ainakin kesän ajan nyt koitan sitä ylläpitää. Ja kyllä myös Run / Stop – Restore rykäisee itsensä vielä takaisin digitaalieetteriin, uskokaa pois. Jos ei tänä vuonna niin tuskin ensi. Sitä odotellessa voi ihmetellä visuaalisia väkerryksiäni paitsi tuolta niin myös tuolta. 

Merkintöjä Rautakintaasta 8

Kirjailija Helena Latotaival oli suosionsa huipulla 1970-luvulla. Hänen kartanoromantiikkaa ja paikoin raadollistakin realismia yhdistelevät historialliset teoksensa vetosivat maamme lukevaan kansanosaan, minkä vuoksi Latotaival näkyi myydyimpien kirjojen listoilla läpi koko vuosikymmenen. Mutta nämä menestyneet ja muutamaksi elokuvaksikin päätyneet teokset eivät suinkaan olleet tuotteliaan tekijän ainoita julkaisuja. Helena Latotaival kirjoitti useilla salanimillä – oman väittämänsä mukaan kahdellatoista – myös kioskiromantiikkaa, jännäreitä, eroottisia novelleja, esoteerisiä matka- ja "matka"oppaita, sekä jokusen keittokirjan. Vain osa näistä nimimerkeistä ja hänen salanimituotannostaan tunnetaan. Latotaival ei säilyttänyt itsellään tekijänkappaleita, ei sen paremmin ison kustantamon kautta julkaistuista romaaneistaan, kuin lukuisien eri nyrkkipajojen ja pikkufirmojen julkaisemista teoksistaan. Myös kaikki käsikirjoitukset ja muistiinpanot hän hävitti aina teoksen tultua painosta. "Ilmestyttyään ei teksti ole enää tärkeä", oli hänen selityksensä.

    Kuten tiedetään, Helena Latotaival oli myös äärimmäisyyksiin asti erakoituva ihminen. Vaikka Rautakintaan kunta yritti oman pitäjän isoa nimeä saada tilaisuuksiin, juhlittavaksi tai edes kirjastovieraaksi, ei Latotaival suostunut moiseen kertaakaan. Hänen veljenpoikansa Kari-Tapani Latotaival maalasi oheisen muotokuvan 1970-luvun lopulla, ja lahjoitti sen tätinsä vastustuksesta huolimatta myöhemmin Rautakintaan kirjastolle, missä se on yhä nähtävissä. Se on tiettävästi ainoa kuva Helena Latotaipalleesta vuoden 1965 ja hänen ensimmäistä kirjaansa varten otetun mainoskuvan jälkeen.

    Helena Latotaival asui koko ikänsä yksin Rautakintaan kaakkoiskulmalla, Vetehisentien päässä sijaitsevassa suuressa talossaan. Hänen kuolemastaan tulee tänä vuonna 30 vuotta, minkä johdosta pääkirjastolla on näyttely, johon on koottu niin paljon tämän suuren mutta tuntemattoman tekijän teoksia kuin on ollut mahdollista löytää. Eri nimillä kirjoitettua tuotantoa on kuitenkin valtavasti. Kirjasto pyytääkin yleisön apua. Erityisesti seuraavien nimimerkkien takaa julkaistua Latotaival-materiaalia vielä puuttuu: Mirjami Kaltia, Veine Karhu, J. C. Kosetskin, Raimo Rämä, Hellä-Ilona Suikki, V. Vajantola. Teoksia voi tuoda näyttelyä varten lainaksi kirjaston aukioloaikoina.

Merkintöjä Rautakintaasta 7

Rautakintaalla 1800-luvun lopulta suunnilleen seuraavan vuosisadan puoliväliin asti vaikuttaneen niin sanotun "Mustan auringon kultin" käynnistäjänä pidetään saarnamies ja taidemaalari Esaias Sarkaa (1840 – 1902). Tämä rautakintaalaisen opettajan poika ei kuitenkaan koskaan noussut asemaan, jossa kulttien johtohahmoja on yleensä totuttu näkemään, ja nykyinen historiankirjoitus onkin kyseenalaistanut koko liikkeen olemassaolon. Pikemminkin "Mustan auringonnousun" odottajat ovat olleet löyhästi yhteen liittynyt samankaltaisen maailmankatsomuksen sisäistänyt ryhmä vaikutusvaltaisia kansalaisia, joiden ikäännyttyä ei uusi polvi enää löytänyt Sarkan nimiin laitetuista ajatuksista tarttumapintaa. 

Ideologia ei juuri levinnyt Rautakintaan ulkopuolelle, mutta paikallisiin tekijöihin sen vaikutus on ollut vahva. Tunnetuimmat teokset, kuten Esais Sarkan itsensä maalaama ja seuraintalon pääsalin seinää yhä koristava suurikokoinen Auringonnousu, toivonlasku (1886, ohessa), ovat kuitenkin olleet paikallisille tekijöille jo vuosien ajan inspiraation lähteenä. Jokunen vuosi sitten löytyneen tuotantonsa myötä kulttimaineeseen nousseen Christer Roströmin yhteyksiä "Mustan auringon kulttiin" etsitään, mutta historioitsijat ovat toistaiseksi eri mieltä siitä, onko tämä katsomus vaikuttanut Roströmiin. Näitä mahdollisia yhteyksiä voi nyt joka tapauksessa jokainen etsiä itse seuraintalolla tämän vuoden kesäkuun alkuun asti.

(Katkelma Rautakintaan historiaa koonneen näyttelyn avajaisista kertovasta jutusta, Rautakintaan viikkosanomat 28.2.2005)

Merkintöjä Rautakintaasta 6

"Odota. Ole ihan hiljaa. Ei sitä välttämättä tarvitse ajatella."

"Juuri se olisi pahin virhe”, minä vastasin.

Pitkätukkainen kuului hihittävän, olin ääneen jo illan aikana tottunut.

”Voisitko löytää minullekin sellaisen?”

Hän mietti hetken aikaa ja vastasi sitten myöntävästi. Lähdimme baarista yhtä matkaa, emme päätyneet juuri minnekään. Hän ei ollut näkyvässä ja hyvinpalkatussa työssä, ei viihtynyt ihmisten parissa, ei ollut tavannut kolmikosta ketään vuosiin, ei tiennyt ketkä kaikki saisivat kertomukseni luettavakseen. Joka tapauksessa olisin pian yhteydessä, yhdessä hetkessä miljoonien halukkaitten armoilla.

* * *

Palaan työpöytäni ääreen myöhään yöllä. Tietokoneen näytönsäästäjän tähtitaivas liikkuu hitaasti. Nukahdan sekunniksi, sitten ulko-ovi avautuu, hän pakenee rappukäytävän pimeyttä asuntoon ja syliini. Me suutelemme ja kaadamme olohuoneen jalkalampun.

Merkintöjä Rautakintaasta 5

Kahakoinnit siirtyivät kohti pohjoista. Katsoin pilviä, toivoin ettei se näe, se oli makkarakojun takana ryypyllä, ei siellä minne olin sen jättänyt. Suru pyyhkäisi ylitseni kun tajusin ettei minua enää pelottanut. Kuulin huudon, joka hukkui liekkeihin. Kesäpäivän osanottajat tuntuivat hajaantuneen kauas tahoilleen, horisonttiin. Kuljin kalliolle, sen kautta saattoi laskeutua alas. Taivaalla oli paljon, ne kaikki. Näin Tiwanakun tuulenpieksemät rauniot aukealla vuorenlaella, Romansin kylän palamassa tuhkaksi... 

Rautakintaan seurakunta jakoi perheille kirjavia viirejä ja karamellejä. Minua ei kukaan huomannut.

---

(Teksti ja piirros Christer Roströmin muistiinpanoista; tämä katkelma päiväämätön, mutta oletettavasti 1950-luvun puolivälistä)