Tulen tuleksi tulemaan

Ha! Neljännesvuosi takana ja tyhjää edessä, tiliotteet tykittää nollanettoa ja hyvänsäänlisää saa tuskin nimeksikään. Joskus tuntuu että on tasapainossa, joskus ei; aihetta kyllä olisi kumpaankin. Toki etupäässä jälkimmäiseen. Eilen huomasin, että olin edellisiltana tilaillut Amazonista sadalla eurolla kirjoja. Sen siitä saa kun vierailee väsyneenä verkossa, kukkarohan kevenee kertalaakista. Se siinä vain, että keväinen sadan euron tilauskaan ei ole vielä tullut – nyt on kymmenisen kirjaa matkalla luokseni eri maailmankolkista, osa jo kuukausia kierrellyt kaunista planeettaamme. Kai ne joskus sieltä.

Mutta te tietenkin haluatte tietää, miten keväällä täällä blogissa kovasti mainostettu tuloillaan oleva kirjani edistyy? Hyvin!

Ei siitä sen enempää nyt. Ketään ei oikeasti kiinnosta, ja tuskin sitä kukaan koskaan lukeekaan. Toivottavasti ainakaan, joskin vahinkoja sattuu. Minäkin kerran tartuin erehdyksessä Finlandia-palkittuun teokseen. Virhe! Tosin ylipäätään olen alkanut epäillä, että ikinä kirjaan tarttuminen oli pahin moka minkä olen elämässäni tehnyt. Mitä kirjallisuus on minulle antanut? Ei mitään.

Mieluiten asuisin sammaleisessa metsämökissä, kuokkisin omaa naurismaata, kalastelisin ja juttelisin pöllöille. Nykyvuosillani olisin jo raihnainen vanhus ja viettäisin viimeistä kesääni. Se olisi mahtavaa.

Mutta saahan ihminen uneksia sentään.

Lintuja maahan asti

Nyt kun vietetään rakkauden kesää niin pitäisi minunkin olla uurastamassa lemmentöissä hiki hatussa. Mutta sen sijaan kirjoittelen. En olisi nuorena uskonut tätäkään. Siis että vielä tämän ikäisenä Silmistä päivitän... Mutta kun ystäväni tänään facebookin puolella kertoi Turun ylioppilaskylän asuntoonsa naapurin avoimen parvekkeen kautta kajahtelevista lemmensoundeista, niin tulipa mieleen oma kokemukseni samaisessa ilmeisen eroottisessa asuinpaikassa. Olinhan siis jo tottunut silloisten seinänaapurieni aktiiviseen seksielämään (enkä nyt sano että minun ja avopuolison vastaava olisi kauheasti kalvennut), mutta silti hätkähdin, kun ryhtyivät hommiin noin vain arkena ja aamupäivällä. Olin juuri asettunut tietokoneeni ääreen kirjoittamaan (mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä... jne) kun äänet alkoivat kantautua suoraan vierestäni; sen seinän vastapuolelta jonka ääressä sijaitsin. Oli sillä kertaa pariskunnalla siinä vielä yksi ylimääräinen miekkonen äänistä päätellen mukana. Kiihkeää tuntui olevan. Ja äänekästä. Jonkin aikaa yritin keskittyä tekstiini, mutta lopulta oli mentävä ulos. Tunsin itseni tirkistelijäksi kotonani. Oli muistaakseni kevät, ainakin muistikuva on mielessäni kirkkaan valoisa, vaaleana hohtavissa väreissä. Portaissa tuli vastaan se musta kissa, joka Yo-kylä 14 A:ssa tuolloin asui. Se kuljeskeli aina portaikossa ja luhtikäytävillä, ei koskaan selvinnyt kenen se oli, mutta hirmu mukava ja seurallinen otus. Pysähdyin rapsuttelemaan aina kun nähtiin.

Olen sittemmin monesti miettinyt tuota naapuripariskuntaa (jota en sivumennen sanoen koskaan nähnyt, kuulin vain) ja heidän mukanaan telminyttä kolmatta pyörää. He ovat nyt keski-ikäisiä. Muistelevatko he tuota arkiaamuista aktiaan lämmöllä, häpeällä, kukaties kaiholla? Oliko se ehkä kertakokeilu vai toistuvaa puuhaa? Keitä he olivat? Muistelen kyllä myös sitä kissaa.

Jos miettisin itseäni, miettisin sellaista, onko minusta jäänyt Yo-kylän vuosilta paljon legendoja. Se hiippari joka kulki öisin kameran kanssa pusikossa. Se naapuri joka soitti Nick Cavea sietämättömillä voimakkuuksilla. Se joka surutta poltteli parvekkeella yhden kesän aina iltaisin niin että oli pakko läjäyttää tuuletusikkuna kiinni. Se kissaa jahdannut outo. Se kelahtanut ventteri. Se koiso. Sepuste.

Olen tänään kiskonut kottikärryllisen kielonjuurakkoa takapihalta, pinta-alaltaan alle metri kertaa metrin kokoiselta alueelta. Kun iskee kuokan kielonlehtiin ja kääntää, ei esiin tulekaan maata, vaan miljoonia valkoisia matoja umpisolmuiksi sotkeutuneita. Kuin repisi maan sisästä kottikärryllisen toisensa jälkeen jonkin painajaisolennon hermosolukkoa. Tai vatsalaukun kokoisina paakkuina aivoja tai suolia. Maan pinta laskee dramaattisesti sitä mukaa kuin etenen – koska maata on vain pinta, sen alla hyvinkin kolmikymmensenttinen kerros kielonjuurta. Helle väistyy aina kun jatkan tämän juurakkoprojektini parissa. Taivas tummuu, salamat lyövät, painajaiskuvasto palaa verkkokalvoihin. On pimeää, maasta nousee solukkoa, huudan, juna syöksyy tunneliin. Tehän tiedätte ne unet kyllä. Ne ovat totta toisinaan.

This is the way the world ends (not with a bang, but with a gangbang)

Tämä yhteenveto ei ole käytettävissä. Näytä postaus klikkaamalla tätä.

Buddy, you're doing it wrong

Perinteinen kirja syntyy kuin pizza. Otetaan hyväksi havaittu pohja, lisätään kaikkea sellaista mistä itse tykätään, annetaan paistua aikansa. Kun tuote otetaan uunista, sen katsotaan olevan parasta vain niin kauan kuin se on kuumaa. Pizza jäähtyy nopeasti. Kylmä pizza ei enää kiinnosta kuin friikkejä, jotka lämmittelevät vahoja suosikkejaan mikrossa tai pannulla.

Kunnon kirjaan kuuluu laittaa runsaasti ananasta, pitää myös tässä kohtaa huomauttaa.

Poltin itseni eilen auringossa suorittaessani kansalaisvelvollisuuttani, eli istuen ensimmäisenä yli 20 asteen lämpötilaa tarjonneena kesäpäivänä puistossa (välimatkan päässä muista) lukemassa kirjaa. (Anatoli Kuznetsovin holokaustia käsittelevä dokumenttiromaani Babi Jar) Peipponen tuli lurittelemaan suoraan yläpuolelleni. Varoitteli korkeasta UV-pitoisuudesta, minkä ymmärsin liian myöhään. Kun lähdin liikkeelle, olivat kasvoni jo tulessa. Luita nakersi, silmiä särki, kurkkua hauki ja olo oli muutenkin kuin kampelalla. Onnuin kotiin, pidin päätä minuutin kylmän vesihanan alla, kyllä lopulta alkoi helpottaa.

Osa teistä lienee jo huomannutkin, että Pieniä ihmeitä, tuo Marvel-sarjakuvakokoelmani lehtien ilmestymisjärjestyksessä läpi käyvä blogi teki puolen vuoden tauon jälkeen paluun. Siinä kävi siten hassusti, että alkuperäinen tarkoitus oli jatkaa vuosi sitten breikille mennyttä kuusnelosblogiani, mutta pohtiessani paluupäivitykseksi sopivaa pelattavaa siivoilin kirjoituspöytääni, ja sieltähän paljastui paperipinosta tuo Ryhmä-X:n numero 11/88, jonka olin seuraavaksi luettavaksi syksyllä varannut. Joten luinkin sen nyt. Mainittakoon vielä myös Sarjakatselija, niin ovat kaikki semi-aktiiviset populaarikulttuuriblogini esillä. Mitään syväluotaavaa analyysiä en yhdessäkään pyri laatimaan. Enempi ne koostuvat mutu-havainnoista, jos nyt kala-aiheissa pysytään.

Populaarikulttuurista puheenollen, viimeiset kymmenen random-playlistaltani soinutta kappaletta:

1. Genesis: The Dividing line
2. Curved Air: Marie Antoinette
3. Monty Pyhton: Meaning of life
4. Nick Cave & The Bad Seeds: Nobodys' baby now
5. Yes: Close to the edge
6. Kate Bush: The Morning fog
7. Absoluuttinen Nollapiste: Esinekeräilyn hitaus
8. Tom Waits: Come on up to the house
9. Mahoney: Rambo and Bombo on impossible mission
10. Nick Cave & The Bad Seeds: Wonderful life

Ja viimeiset viisikymmentä kuuntelemaani podcast-jaksoa (mikä tarkoittaa ajallisesti noin kahta kuukautta) jakaantuvat eri nimikkeisiin seuraavasti:

8 jaksoa: They walk among us, The Dollop
7 jaksoa: The Trail went cold
6 jaksoa: Battle of the atom
5 jaksoa: Generation Why
3 jaksoa: If I were you, Make ours Marvel
2 jaksoa: Danger room, My favorite murder, The Fantasticast, Shattered souls
1 jakso: Jay & Miles X-plain the X-Men, Reply all

Tämän lisäksi olen aloitteleva hanhibongari, surullinen apurahataiteilija, neljästi kirottu elämänkiertäjä ja yks jarppa.

Mutta näistä lisää myöhemmin.

Pimeänkahmalo

Ääniä varmaan nekin olivat pimeydestä, Eliaksen viidennen syntymäpäivän kääntyessä iltaan. Avaimet helisivät taskussa, aika pyöri kärpäsinä katossa, vajotti vaikka sängyllä makasi selällään. Häntäluuhun sattui. Talon portaat nitisivät, yläkerrassa joku tömähteli, vintillä. Elias ajatteli lasin takana raapivia puita. Oravat katsoivat joskus sisään oksilta, kallistivat päätään, miettivät. Kerran Elias oli nähnyt haukan vievän kolme vastasyntynyttä poikasta kerralla. Noin vain yhteen isokyntiseen kouraan koko oravapesue. Emo jäi katselemaan perään, kallisti silloinkin päätään. Näki että sen aivoissa raksutti. Kuono värisi. Sen pää velloi surua ja kauhua, mutta sillä ei ollut kasvoissa lihaksia joilla ilmaista tunteita.

Naamio, se se sana oli.

Kävin tänään kaupassa. Olen enimmäkseen tykännyt koronakeväästä, koska kaduilla on ollut mukavan hiljaista. Nyt oli puistot ja rannat täynnä, Oodin edustalla skeittailtiin ja pyörätiellä oli tungosta. Turistit valokuvasivat sorsia, osa kulki toppatakissa, osa t-paidassa. Ihmisiä oli kaikkialla liikaa. Covid-19 on tällä hetkellä tappanut maailman väestöstä 0,004%. Vaikka tuon satakertaistaisi, se ei näkyisi vielä missään. Masentaa.

Täällä blogissa aiemmin keväällä ennakkomainitsemani kirja Hallan tappamat haahkat on tässä odotellessa mennyt uusiksi ja kasvanut viideksi. Teen niitä kaikia yhtä aikaa, ne ilmestyvätkin yhtä aikaa sitten joskus. Aikatauluja ei enää ole. Mitään ei ole, miksi olisi.

Olisinpa jo oikein, oikein vanha. Kun kerran väsynytkin jo valmiiksi.

Superhyvä, mielevä

Olen jotenkin mieltynyt tähän välitilaan, johon yhteiskuntamme on ajautunut. Moni ikävä velvollisuus on yhtäkkiä pois pyyhkäisty, ja voi keskittyä olennaiseen; tällä hetkellä pääasiassa opiskelen taittoa. Tulossa on vaihteeksi taas kirjallisia juttuja – sitten aikanaan. Uskallusta tämä kysyy. Romaaneilla olen jo tullut esiin, ja sillä saralla tuskin on enää mitään uutta sanottavaa. Nyt pitäisi kuitenkin lähestyä uusia genrejä. Mutta ei kai minusta ole lyyrikoksi? Novellistiksi? Mitä muuta voi tehdä? No mitä vain, tekstillä. Sitähän minä tässä olen parikymmentä vuotta yrittänyt todistaa. Kenties vain itselleni, ehkei ketään kiinnostakaan. Vaan vielä pitäisi sekin selvittää miten verkkosivuja tehdään. Ja rekisteröidä joku kiva osoite. Mutta ehtiihän tässä, on kesä aikaa, sitten syksy, sen jälkeen loppuelämä, ehkä.

Jotkut haikailevat jo baareihin. Minusta saisivat pistää juottolat lopullisesti kiinni. Ravintoloissa en juuri käy, syödähän voi kotonakin. Mutta kirjastot, kirjastot... Olen tosin vasta nyt poikkeuden myötä tajunnut, että suhteeni kirjastoon on enempi lämminhenkinen läsnäolo. Käyn pari kolme kertaa viikossa, lainaan jotain vain harvoin. Yleensä kuljen ja katselen kirjoja. Selailen jotain teosta. Siellä on rauhallista. Toissasyksynä vietin kuusi viikkoa Macin kanssa lukusalissa kirjoittaen kirjan. Sekin oli miellyttävä kokemus.

Nyt koronoidessa otin ensituntumaa sähköiseen kirjastoon, ja selasin läpi kaikki Helmetin kautta löytyvät Retrogamer-lehden numerot. Ihan kiva lehti, mutta käsittelee välillä liiankin uusia pelejä. Sellaisia kuin Grand theft auto, jota pelasin yhden viikonlopun ajan vuonna 2005. Muistaakseni siitä tännekin silloin raportoin, en nyt jaksa etsiä. Kuulemma nykyään on jo Playstation kakkonenkin.

Them voices

Tänään opin, että moni kirjailija kuulee ääniä. Töminää naapurista toki kantautuu minunkin majaani toisinaan, mutta siihen se kohdallani jää. Eivät henkilöhahmot puhu, puhumattakaan että vastaan vänkäisivät – silti kävi ilmi että tämä on massiivisesti yleisempää kuin olen luullut. Tuli tosiaan sellainen "Oletko aina kirjoittanut väärin?" -olo päivän Hesarin kulttuurisivuilta. Että auditorisia hallusinointejako tässä vielä pitäisi...

Kumma ilmiö tosiaan, vaan jotenkin se laajeni sosiaalis-median puolella keskusteluksi siitä, miten kirjoittamiseen ylipäätään kukakin suhtautuu. Aloin kenties ymmärtää tätä tapaa jutella olemattomien kanssa; en ole koskaan vastaavaa itse kokenut (enkä haluakaan!), mutta näen siinä tietynlaisen pointin. Suhtautuminen aistien kautta välittyvään informaatioon, ehkä ylipäätään tapa havaita fyysistä todellisuutta vaihtelee rajusti yksilöiden välillä. Hitostako minä tietäisin. Rajan vedän kuitenkin johonkin: minulle se on väite, tämäkin ilmeisen yleinen, että kirjailijan henkilöhahmolla on oma tahto. Minkä muun ammatin edustaja ylpeilisi mediassa omapäisillä mielikuvitusystävillään? Lentokapteeni? Ministeri? Kenties opettaja?

No niin, vakavoidutaanpa. Rohkenen nimittäin epäillä, että leikkiähän tuollainen vain aina niin pilkesilmäisten kirjailijoiden taholta on, erikoiseksi mielii imagoltaan monikin. Siinäkin piilee ongelma: Kirjoittaminen kun on ilman tällaista painolastiakin mystifioiduimpia ammatteja maan päällä – näin siltikin, vaikka se on kertakaikkisen arkipäiväistä hommaa. Sitä istuu tietokoneen ääreen ja takoo näppäimistöä kunnes kirja on valmis. Ei siihen tarvita kuviteltuja kontakteja. Jos niihin jollain on taipumus, niin kaikin mokomin, mutta kannattaa toki muistaa, että ammattiapua on saatavilla.

Se siitä. Alkujaan tämän päivityksen piti käsitellä aasinsillan kautta jotain ihan muuta, mutta kävi kuin Turussa, ja silti notkahti pahasti, venytti asian pitkäksi, se suippeni loppuaan kohti ja seitittyi lopulta ajatusteni tonavan pintaan. Tahmeaa on! Mutta sentään poikkesin tänään kaverin luona kahvilla. Takaisin tullessa posti lähetti viestin: olisi kolme kiloa karkkia noudettavissa. Sillä pärjää pahimman koronapaniikin ohi. Jos nyt pärjätä pitää.

Ylpeä katarsis

Tänään opin että on sellainenkin asia kuin valvottu virtsanäyte. Hah hah, naurahdin hoitajan heittämälle vitsille kun hän piikitti kyynärtaivettani ja ilmoitti tulevansa mukaan vessaan katsomaan kun lorotan purkkiin. Ja tosiaan sitten muutaman hetken kuluttua tästä selvisi että hän oli tosissaan. Pyydettynä painoin sideharsotyynyä verinäytteen otosta jääneen piikinjäljen päälle ja kun hoitaja oli teipannut nyytin ihooni kiinni, käärin hihan takaisin alas.

"Niin että eiköhän lähdetä sitten sinne vessaan", hoitaja sanoi.

Huokaisin. Nousin tuolista, puin takin hitaasti ylleni, ja katsoin hoitajaa silmiin.

"Jos nyt annetaan tän kuitenkin olla", totesin. Kieltämättä hoitaja vaikutti hieman yllättyneeltä siitä, etten ollut tiennyt mihin olin tulossa, mutta saadessani kehotuksen käväistä labrassa ei tällaisesta ollut mainintaa; ehkä huumetestin (jollaiseksi tämä siis paljastui vasta ollessani paikan päällä) on tarkoituskin olla yllätys, joten sikäli onnistui. Mutta minä totesin että on tiettyjä rajoja joita en ylitä, mikä tarkoittaa että on joitakin nöyryytyksiä joihin en alennu, siltikään, vaikka tässä elämässä en ole montaa asiaa niin hyvin tehnyt kuin nöyrtynyt milloin minkäkin ääreen.

En sitten kussut purkkiin. Kävelin viiltävän aamuviiman virkeydessä takaisin kotiin. Tarkoitus oli saada näytteenoton jälkeen lähete, mutta se sitten jäi. Nauratti. Elämä on sattumissa, hetkellisissä päätöksissä, vahingoissa. Minä ja minun Y-kromosomini, vihreät silmäni, mutkikas selkärankani, alipainoinen vartaloni ja kykenemättömyyteni kontakteihin. Pelkkä geneettisten sattumien summa, ja siltikin. Jokin pieni surkea ylpeydenrihma silläkin vielä on jäljellä. Se raahautui kotiin, keitti kahvit, teki voileipiä läjän kun nälkäkin oli; ennen näytteenottoa oli pitänyt kymmenen tuntia paastota, turhaa siis nyt sekin. Syödessä ikkunan taakse ilmestyi pulu. Se katsoi minua, nyökytteli hyväksyvästi, hymyilin sille.