Superhyvä, mielevä

Olen jotenkin mieltynyt tähän välitilaan, johon yhteiskuntamme on ajautunut. Moni ikävä velvollisuus on yhtäkkiä pois pyyhkäisty, ja voi keskittyä olennaiseen; tällä hetkellä pääasiassa opiskelen taittoa. Tulossa on vaihteeksi taas kirjallisia juttuja – sitten aikanaan. Uskallusta tämä kysyy. Romaaneilla olen jo tullut esiin, ja sillä saralla tuskin on enää mitään uutta sanottavaa. Nyt pitäisi kuitenkin lähestyä uusia genrejä. Mutta ei kai minusta ole lyyrikoksi? Novellistiksi? Mitä muuta voi tehdä? No mitä vain, tekstillä. Sitähän minä tässä olen parikymmentä vuotta yrittänyt todistaa. Kenties vain itselleni, ehkei ketään kiinnostakaan. Vaan vielä pitäisi sekin selvittää miten verkkosivuja tehdään. Ja rekisteröidä joku kiva osoite. Mutta ehtiihän tässä, on kesä aikaa, sitten syksy, sen jälkeen loppuelämä, ehkä.

Jotkut haikailevat jo baareihin. Minusta saisivat pistää juottolat lopullisesti kiinni. Ravintoloissa en juuri käy, syödähän voi kotonakin. Mutta kirjastot, kirjastot... Olen tosin vasta nyt poikkeuden myötä tajunnut, että suhteeni kirjastoon on enempi lämminhenkinen läsnäolo. Käyn pari kolme kertaa viikossa, lainaan jotain vain harvoin. Yleensä kuljen ja katselen kirjoja. Selailen jotain teosta. Siellä on rauhallista. Toissasyksynä vietin kuusi viikkoa Macin kanssa lukusalissa kirjoittaen kirjan. Sekin oli miellyttävä kokemus.

Nyt koronoidessa otin ensituntumaa sähköiseen kirjastoon, ja selasin läpi kaikki Helmetin kautta löytyvät Retrogamer-lehden numerot. Ihan kiva lehti, mutta käsittelee välillä liiankin uusia pelejä. Sellaisia kuin Grand theft auto, jota pelasin yhden viikonlopun ajan vuonna 2005. Muistaakseni siitä tännekin silloin raportoin, en nyt jaksa etsiä. Kuulemma nykyään on jo Playstation kakkonenkin.