Pimeänkahmalo

Ääniä varmaan nekin olivat pimeydestä, Eliaksen viidennen syntymäpäivän kääntyessä iltaan. Avaimet helisivät taskussa, aika pyöri kärpäsinä katossa, vajotti vaikka sängyllä makasi selällään. Häntäluuhun sattui. Talon portaat nitisivät, yläkerrassa joku tömähteli, vintillä. Elias ajatteli lasin takana raapivia puita. Oravat katsoivat joskus sisään oksilta, kallistivat päätään, miettivät. Kerran Elias oli nähnyt haukan vievän kolme vastasyntynyttä poikasta kerralla. Noin vain yhteen isokyntiseen kouraan koko oravapesue. Emo jäi katselemaan perään, kallisti silloinkin päätään. Näki että sen aivoissa raksutti. Kuono värisi. Sen pää velloi surua ja kauhua, mutta sillä ei ollut kasvoissa lihaksia joilla ilmaista tunteita.

Naamio, se se sana oli.

Kävin tänään kaupassa. Olen enimmäkseen tykännyt koronakeväästä, koska kaduilla on ollut mukavan hiljaista. Nyt oli puistot ja rannat täynnä, Oodin edustalla skeittailtiin ja pyörätiellä oli tungosta. Turistit valokuvasivat sorsia, osa kulki toppatakissa, osa t-paidassa. Ihmisiä oli kaikkialla liikaa. Covid-19 on tällä hetkellä tappanut maailman väestöstä 0,004%. Vaikka tuon satakertaistaisi, se ei näkyisi vielä missään. Masentaa.

Täällä blogissa aiemmin keväällä ennakkomainitsemani kirja Hallan tappamat haahkat on tässä odotellessa mennyt uusiksi ja kasvanut viideksi. Teen niitä kaikia yhtä aikaa, ne ilmestyvätkin yhtä aikaa sitten joskus. Aikatauluja ei enää ole. Mitään ei ole, miksi olisi.

Olisinpa jo oikein, oikein vanha. Kun kerran väsynytkin jo valmiiksi.