Storm over high heaven

Muistilappuarkistoni on työpöydällä tarpeeksi kauan asuttuaan kokenut evoluution ja paitsi alkanut määrällisesti kasvaa, myös muuntua: huomaan jollekin muulle kuin minulle kuuluneen nyt jo kuivuneen tussin kirjoittamien nimien alkaneen ilmestyä niihinkin lappuihin, joiden ainoa tarkoitus on olla muisto; kuitteihin, ravintolalaskuihin, ja merkityksettömimpänä kaikista tyhjiin lappuihin joiden aiottu sisältö on päässyt unohtumaan sillä välillä kun lappu on pinosta kiskaistu ja kynä käteen napattu. Niin, nimet! "Alfonso Gabriel Nappa", tietenkään se ei ollut koskaan ollut olemassa kuin yhdellä lapulla, ruostuneen klemmarintahran yläkulmaansa saaneella matkalipulla, jonka taakse sen oli kirjoittanut, niin, kuka? Lappu löytyi Turun rautatieasemalta toissa kesänä. Se oli penkillä, odotimme vieraita saapuvaksi ja helle piiskasi tienoota, peltikatot räimivät laajetessaan ja veden haihtuessa voihikivat puistoistutukset liikenteenkin ylle. Miksi joku oli kirjoittanut lapulle nimen eikä muuta? Ei saapumisaikaa, ei mitään, ja oliko se jätetty kenen löydettäväksi, ja jos, tarkkailtiinko tämän reaktioita sittemmin?

Nyt nimi on ainakin neljässä lapussa työpöydälläni, ja uskon sen leviävän kuin tauti, olen huomaamatta sitä että kirjaimet joista sanat muodostuvat ovat omiani, juuri minun teini-ikäisenä itse kehittämälläni käsialalla kaartuvia nokkelaksi tarkoitettuja oikoratkaisuja kirjainvetimen kulkea.

Kynän. Minun omatkin tarkoitukseni ovat hukassa, toisinaan, ja hakemalla tietoa lopulta löytyi, sitten kun lapun taas lompakostani myöhemmin muistin: Alfonso Gabriel Nappa on kirjailijanurasta haaveillut alkoholistiperheen kolmas ja nuorin lapsi, huostaanotettu ja maahanmuutettu, pakolaistamaton mutta siirtolaiseksi itsensä tunteva nelikenttä mieheksi: perheenisä, duunari, taiteilija ja vihollinen, joskaan ei jälkimmäistä tietoisesti. Kaiken tämän selvitin, ja kaikesta sain kiittää Otavan pirun paksua tietosanakirjaa, jokaisen kansalaisen jokaisen hetken tallettanutta ensyklopediaa, täysin disharmonisoitua ja toimituksellisesti viimeisen päälle dekonstruoitua tietoteosta, jonka kolmelta ensimmäiseltä sivulta voi edelleen lukea elämän tarkoituksen, vaikka toimituskunnasta kolme neljäsosaa on mennyt manan majoille ja maailma muutenkin muuttunut siitä kun tekele kirjakauppohin saatettiin.

Tietääkseni omistan ainoan kappaleen.

Ja Alfonso Gabriel Nappa on pian kaksitoista vuotta hionut käsikirjoitustaan Storm over high heaven, elämäkerralliseen kallistuvaa peilauspintaa, varmasti avainteoksenakin moni sitä lukisi, mutta lukot ovat hukassa: minä tiedän, sillä minä olen seurannut häntä. Se muistilappu, matkalipun taakse kirjoitettu nimi, minä odotin asemalla tunnin, ja sinä aikana sitä näytti etsivän kolme henkilöä, joista viimeiseen takerruin kuin varjo jota sinä hellepäivänä ei toivovakaan löytänyt ja hänestä minä olen muodostanut itseni peilikuvan, uskotellut jokaisella sittemmin kirjoittamallani sanalla, ettei lappua löytänyt hän vaan minä.

Etten minä ole keksinyt jokaista sen jälkeen kulunutta hetkeäni tyhjästä.

Jättekiva toi sun inkarnaatio

Sitä tajuaa olevansa väsynyt kun aivot muokkaavat valoaaltojen näköhermoihin kuljettavat asiat toisiksi, ja muokattu visio rekisteröityy sellaisena ilman erityistä kompensaatiopenseyttä. Eilen illalla keittelin vettä, juttelin puolison kanssa niitä näitä ja hänen jalkojensa juureen ilmestyi pieni mustan karvan peittämä vauva, joka ojensi lonkeromaisia karvaisia käsiään ylöspäin kuin anellen. Ja puoliso hymyillen osoitti sille ystävällisen sanan. Koko näky, koko tilanne, oli niin rajantakainen että aloin järkähtämättömän syöksyn psykoosin lämpimään syliin. Silmiin survottiin mustaa suppiloa. Kolmen sekunnin kuluttua vasta keho reagoi ja värähti kauhusta, missä vaiheessa myös huomasin että meidän kissahan se vain emäntänsä jalkoja saapui puskemaan häntä kaarrellen.

Tai ehkä kaikki liittyy muuhun; sentään tätä edeltävänä aamuyönä sumuun feidanneita katuja tarsiessani näin Nummenmäellä erään suht synkän puutalon ikkunassa sinisenä hohtavan miehen, joka ilmeettömänä tuijotti eteensä ja minun hänet nähtyäni katosi kuin olisi virta katkaistu. Mietin kyllä siinäkin elämääni, ja vaihtoehtoja kuten tajunnan menetys ja järkeistys. Hetken säkkipimeyden jälkeen mieheen syttyi taas valo ja hän ilmestyi, kirjavampana, missä vaiheessa huomasin että joku setä se siellä katsoo aamuviideltä televisiota pimennetyssä talossa, seisten keskellä huonetta. Totta puhuen siinäkin oli jotain häiritsevää.

Linnut saapuvat sumusta aina samassa kohdassa kuin niillä olisi portti siinä. Parkkipaikan poikki juosseen lapsen jalanjäljet leijuvat jään pinnalla.

Tunkkainen vertaisuus

Mies astui sisään käytävään. Hän oli hieman pölyinen ja silmistä näki ettei hän ollut hirveästi nukkunut viimeisen vuoden aikana. Lattialaudat narahtivat, katosta putoili laastipölyä. Käytävän päässä oli lasilla eristetty koppero, jossa virkailija nuokkui, tehden hidasta kuolemaa tukkeutuvine verisuonineen. Hän työnsi oikean käden nimettömällä silmälasejaan pitkin nenänvartta hyvän tovin kunnes ne saavuttivat pisteen jossa eivät enää edenneet. Tällä välin mies oli edennyt kopperon luo. Mies ja virkailija tervehtivät. Anteeksi, toinen sanoi. Miehen katse hakeutui kopperon sisällä olevaan tuoliin. Hän mietti miksi niin pienessä kopperossa oli kaksi tuolia; toinen jolla virkailija istui, ja toinen jolla kukaan ei istunut, eikä olisi mahtunut istumaan. Nyt tuolille oli laskettu toissakeväinen Apu, jonka kannessa olivat Aki ja Hanne, avio-onnelliset. Jättäisin hakemuksen, mies totesi kun hiljaisuutta oli jatkunut kolmen haukotuksen verran. Virkailija räpsytteli silmiään kuin ei olisi ennen kuullut moista. Kiusallinen kutina hakeutui miehen lapaluiden väliin ja sai hänet vääntelehtimään kopperon ääressä. Hän muistutti hyönteistä lasilevyllä. Skalpelli lähestyi käytävän katosta ja avasi hänet siististi osiin. Niin että hakemusta, virkailija vastasi. Hän oli haistavinaan käytävässä savua, muttei ollut varma. Sellaisista havainnoista oli joskus käsketty välittömästi ilmoittaa, mutta virkailija ei enää muistanut kenelle. Kopperon seinässä oli kellastuneille lappusille kirjoitettuja puhelinnumeroita. Odotatteko hetken, hän sanoi. Miehen silmiin romahti epätoivo. Hiki valui karpaloina huulille ja niiltä hypähti matkaan pirskoen pieniä pisaroita kopperon lasiin. En minä, mies sai sanotuksi ja horjahteli käytävästä ulos. Vasta kadulla hän polvistui ja oksensi. Hänen takanaan käytävän suljetun oven alta tuprutti paksua valkoista savua.

Kalma on kevyt tilaeli "Quando il gatto non c'è i topi ballano"

Hiippailen portaikossa etten herätä ja mietin: "Turku on saaristoa kohdannut onnettomuus." Tietenkin kärjistän, on sentään terää jota kävellä, ja halottavana hiuksiakin, toistaiseksi, vaikka otetta onkin pienistä asioista vaikea saada ja pienistä kaikki koostuu. Siltikin; vaikka tänne on kotiutunut kuin ei enää muistaisi muualta tulleensakaan, ja vaikka täällä on kaikkea sympaattista kuten linna, Raunistula, Kakskerta ja paljon halpoja pizzerioita. Niin että silti, ja tämä ehtosana käy soinnahtaen halki Airiston selän, tämä kaupunki viilaa vastakarvaan ihmistä. Mikä että se joulukaupunkikin? Sähkövaloa, mikä sivumennen sanoen tuhlaa energiaa, sateen mustaaman asfaltin yllä, kiiluvat turhuuden kipinät yössä, ja joululaulukonsertit kirkoissa kuin alkusoittoa toriparkille, tuolle varsinaisen vapahtajamme syntymäjuhlalle. Perkelettäkös sitä kansa vastustaa kun jotkut haluavat, ja niin vain kaivetaan jo valmiiksi vajoava kauppatori alustaltaan ontoksi, jos sinne sitten kauppakeskukset ympäriltä romahtavat niin naurismaan aidatkin toimivat siten kuin niille käy luonnostaan. Kaivaisivat hautansa ennemmin, nekin kuvottavat markkinapellet jotka sitä ovat ajaneet: väliäkö helvetillä että kaupunki on rakennustyömaa seuraavat viisi vuotta, ja silläkään että jo nyt pääsee kaupunginalaisesta parkkiluolasta hissillä torille. Onhan se nyt autokin saatava sinne, ikävä sitä muuten tulee kun niillä vehnäpullajaloillaan vähän sormi ojossa käpsyttelee kauppaan ja takaisin autolle sitten, voi ajaa kolme korttelia kotiinsa ja onnellisena kuolla tauluteeveensä tarjontaan. Niin ja sitäkin mietin, että kulttuuripääkaupunki, tämä raihnas vanhusko? Saattohoitoon sanon minä, ja viekää viimeisetkin kulttuuri-ihmiset täältä pois ennen kuin niihin iskee hivutus. Kyllä samppakaljaa voi kokkareissa hörppiä ja naapurin isännän sihteeriä hakkailla ilmankin EU-tukea, vaikka tietty se tekee kaikesta kauniimpaa, ja media, minkä seurauksena kansa, on vieläkin siinä uskossa että kun Teatterisillalla on kerran vuosikymmenessä akrobatianäytös niin tämä se on kulttuurikaupunki vailla vertaa. Ja omaa luokkaansa tämä onkin, en minä sillä, mutta kulttuuria se on perinnemaisemakin, ja sekös katoaa kuin moolokinkita sen veisi, enkä väitä etteikö olisi aika kiinnostava ominaisuus tuolla maisemantuholla: sitä ei saa koskaan takaisin. Nämä kaksi sanaa: ei koskaan, masentavat kuin entistä miestä. Ehdin sentään nähdä kaupunkia vielä kun oli joutomaita ja ajanjähmettämiä kadunkulmia, nyt on buumi ja se tarkoittaa että revitään pahaiset pois, tehdään tilalle ergonomiaa ja kaikkia palvelevaa esteetöntä kaupunkitapettia, raivataan puut että saadaan puisto. Ja valaistu polku menee siitä missä ennen oli se autio talo. Vartioitu ja valaistu. Ettei kukaan edes vahingossa vaipuisi ajatuksiinsa siellä.

Eikä sitten ole kuin aikaa jäljellä, loputonta samantoistoa kunnes organismi on itsensä syönyt pois, ehkä tuomiokirkon huippu kuin luurankolinnun nokka vielä tuhkasta törröttää ja joku silloinkin tietää: kaunis oli, kaikkensa yritti, silti typeryyteensä hukkui kuin paskaan. Vaan kaupungin nimeä ei muista.

Pää puhuu

Tulin tuossa taannoin maininneeksi avautumisblogini, jota en ole koskaan aiemmin tuonut esiin täällä. Ohimennen heitin siinä mainitessani myös ajatuksen että voisin kyseisen teelmyksen virittää uusiokäyttöön joskus. No niin, se aika koitti sitten pikemmin kuin luulinkaan, nyt nimittäin. Puhuva irtopää on uudelleenlanseerattu ja tällä kertaa mitä julkisimmin.

Mistä siellä on kyse? Kas, se on helposti selitetty muutamalla sanalla: katsauksista kirja- ja levyhyllyyni. Ja muuallekin, uskokaa pois, kokoelmiini kertyneisiin tuotteisiin, niihin joita "populaarikulttuurin" ja "taiteen" epämääräisten termien alle tavataan niputtaa. Elokuvia en tosin käsittele, koska nykyisin elokuvat pitkästyttävät minut hengiltä. Mutta muuta.

Arvostelublogiko taas? No ei. Juuri siinä yritän irrottaa itseni aiemmista yrityksistä. En väitä etteikö osallistuminen Hitaaseen räjähdykseen olisi silloin joskus ollut kiinnostava ja palkitsevakin kokemus, mutta se oli myös hyvin, hyvin raskas ja vaikea kokemus. Alitajuinen pyrkiminen standardinmukaisen "arvostelun" kaavoihin, joskin Hitaan räjähdyksen tapauksessa hyvin pitkiksi venähtäneisiin kaavoihin, oli turhauttavaa, ja myös sikäli vaikeaa ettei se tullut luonnostaan minulle. Puhuva irtopää sen sijaan sanoo mitä tykkää. Se jutustelee ja kritisoi, kehuu ja pohtii, saa assosiaatioita ja on välillä useimpien mielestä hakoteillä, veikkaan. Joka tapauksessa se pitää yllä kirjoitusvireyttäni niinä hetkinä kun muuta kirjoitettavaa ei satu olemaan, ja on toki jo tällaisenaan kiva juttu. Ja salaahan minä tietenkin elättelen toiveita Irtopään suuresta suosiosta, sen kommenttiosaston muuttumisesta laaja-alaiseksi kulttuurikeskustelen foorumiksi ja silleen. Tai en. Mutta ainakaan en kirjoita sitä piilossa, enää.

Blogin uudelleensynnytys on aina vaikea asia, eikä tämäkään sujunut kivutta. Joku saattaa muistaa siellä olleen paljonkin aiempia päivityksiä viimeisen puolentoista vuoden ajalta. No oli siellä. Poistin niistä noin 90%, loput roikkukoot, ne ovat rykäyksiä ajalta jolloin kuvittelin minulla olevan muutakin sanottavaa kuin kaikki Silmänkääntövankilaan päätynyt. Hyi minua.

Etsi merkitys

Päivän Turun Sanomat kirjoittaa Yhdysvaltojen rautatieliikenteen historiaa käsittelevässä jutussaan (kursivointi minun):

"On kohtalon paradoksi, että merkittävä osa käytöstä poistetuista kiskoista päätyi Detroitin autoteollisuuden raaka-aineeksi."

On siinä termiä kerrakseen.

Nyt olen nähnyt kaiken

Tämä on teille, haalariväki. Niin juuri, teille uudet ja innokkaat opiskelijaelämään vasta tutustuvat nuoret, jotka etsivät rajojaan ja haluavat kokeilla asioita. Koska eipä siinä mitään, kokeilemisessa. Muutamia juttuja on kuitenkin huomioitava, ja vanhemman viisaudella haluan nyt vain hyvää tarkoittaen jakaa jokusen vinkin.

Ensinnäkin olen kanssanne aivan samaa mieltä siitä, että on kivaa kun yliopistossa järjestetään paljon bileitä, ja joskus, jos on tuuri, käy niin että bileistä löytää kivan vastakkaista sukupuolta edustavan ihmisen jonka kanssa tekee mieli harrastaa muutakin kuin flirttiä. Tämä kuuluu nuoruuteen ja on ymmärrettävää; tässä vaiheessa usein siirrytään jomman kumman kotioloihin.

Jos nyt kuitenkin, ja korostan etten näe tässä asiassa mitään väärää, haluaakin harrastaa lemmentouhuja jossain muualla kuin kotona, on huomioitava muutama seikka. Muistamisen arvoinen perustotuus ainakin on se, että syrjäisemmät paikat ovat pääsääntöisesti parempia, sillä monet haluavat intiimiin toimintaan ryhtyessään olla jotakuinkin piilossa ohikulkijoiden katseilta. Tämä on ymmärrettävää, mutta teidän oma asianne on tietenkin se, minne päädytte toteuttamaan sitä mikä nuorelle ihmiselle on mitä luonnollisinta toimintaa. Julkinen paikka saattaa kuulostaa jännittävältä, ja se epäilemättä onkin sitä, mutta kerron kuitenkin seikan, jota ette ehkä vielä osaa ottaa huomioon: julkinen paikka on aina julkinen. Vaikka tuntuisi siltä ettei lauantaiaamuna kello viisi osu paikalle ketään, voin vakuuttaa: kyllä osuu.

Mutta eihän tämän tietenkään tarvitse haitata, ja jos se haittaa, tilannetta voi auttaa muutamin keinoin, joista ensimmäinen on valojen sammutus. Uskokaa minua kun kerron, että jos olette vetäytyneet tilaan, joka on suuri, avara, suurikokoisten lasiseinien rajaama ja kirkkaasti valaistu, te olette näkyvillä jos ulkona on pimeää. Tätä asiaa ei voi millään tavoin estää; etenkään jos olette tilassa jonka ainoita huonekaluja ovat penkit, joista ydelle olette päätyneet.

Tällaisesta tilasta te nimittäin todellakin pistätte silmään, ja ongelma on se, että jos aamuviideltä lauantaina joku tulee paikkaan jonka te olette silloin olettaneet olevan autio, hänellä on joku syy olla siellä, eikä hän poistu ennen kuin on suorittanut sen mitä on sinne tullut suorittamaan. Täten hän ei esim. hienotunteisesti kavahtaen poistu nähdessään teidät, ja vaikka ymmärrän että te mielellänne pysähdytte liikkumattomiksi odottaen henkilön poistuvan, hän ei kuitenkaan poistu ennen kuin ajallaan, ja te voitte hänen puolestaan varmasti sen ajan jatkaa sitä mitä olitte siihen asti tekemässä. Ei häntä häiritse.

Älkää siis suotta jättäkö tässä vaiheessa toisiinne intiimisti tutustumista kesken. Paitsi tietenkin jos olette sitä sorttia, joka ei kestä ulkopuolista häiriötä. Herää toki kysymys, miksi tässä tilanteessa ylipäätään olette niinkin näkyvässä paikassa, mutta unohtakaamme se, sillä minä annan jälleen neuvon: jos patsaaksi tekeytyminen ei saa häiritsevää henkilöä poistumaan teitä ja ulkomaailmaa erottavan lasiseinän takaa ja haluatte alkaa kiskoa vaatteita päällenne, on helpompaa, jos a) olette jättäneet edes osan vaatteista jo toimintanne alkuvaiheessa yllenne, mikä olisi sikälikin suositeltavaa että penkit ovat kovia eikä niihin kuulu vakiovarusteina sen paremmin liinavaatteita kuin peitteitäkään, ja b) jos nyt kuitenkin olette päättäneet riisuutua apposen alasti, on helpompi jättää vaatteet myttyyn sen penkin juurelle jolle olette päätyneet, kuin toiselle puolelle sitä kirkkaasti valaistua suurta autiota tilaa. Te ette nimittäin ole varsinaisesti vähemmän näkyvissä lähtiessänne hakemaan rintaliivejänne ja sukkianne melko kaukaa siltä toimintakohteeksi valitsemaltanne penkiltä.

Kun teidän pukeutuessanne se häiriötekijäksi osoittautunut henkilö sitten kuitenkin poistuu, on teidän tunnelmanne todennäköisesti jo latistunut, ja saa teidät miettimään vaihtoehtoja. Minä annan neuvon: valitkaa seuraavaksi paikka, joka, vaikkei ehkä aivan yhtä jännittävä kuin se mikä ensin tulee mieleen, on kuitenkin ihan oikeasti syrjässä. Se on teille itsellenne helpompaa, ja jättää hetkestä kummallekin mukavamman muiston.

Alan olla siinä iässä etten enää ylläty mistään.

Kärpästen juhlat

Kas, taas tämä päivämäärä kolahti kohdalle. Tavaksihan se on tullut huomioida vaikken tiedä miksi... neljä vuotta Silmänkääntövankilaa tänään. Merkkipäiväruikutuksiin kyllästyneet voivat skipata tämänkertaisen(kin), koska periaatteestani en tingi vaan totean: ennen oli kaikki paremmin. Oli oli, uskokaa.

Parit muistot:

Joulukuussa 2003 olin ihan täpinöissä kun ensimmäisen viikon jälkeen yli 20 ihmistä oli tilannut Silmänkääntövankilan blogilistalta, vaikka tuolloinen sisältö oli silkkoa.

Seuraavan vuoden tammikuussa Mea opasti miten saadaan auki kommenttilaatikko ja verkostoiduin yhdessä yössä. Kärppinä olivat paikalla muutamat, joiden tiedän edelleen lukevan. Kommentit sen sijaan ovat kadonneet taivaan tuuliin.

Joskus loppukeväästä taisin olla menestyneimmilläni; silloisen blogilistan sijaluvuilla 75-80 huitelin, tilaajia oli muistaakseni yhdeksisenkymmentä parhaimmillaan. Kuten huomaatte, tämä viisitoistaminuuttiseni jätti lähtemättömän jäljen ja kyllästyttää lukijani säännöllisesti hamaan Silmiksen loppuun asti. Sitä vanhoja joka silmään muistaa tikulla.

Lisäsin kuvatuksen itsestäni sivupalkkiin loppukesästä 2004. Jakomielinen suhde omaan fyysiseen ilmentymään (mikä on osittaista seurausta myös tuntemasta peilikammosta) on johtanut siihen että kuvat vaihtuvat. Tiuhaan. Ja vaikka nykyään tuntuu että nekin harvat joilla joskus on kuva blogissa ollut, ovat sen ottaneet pois, minä ihan tykkään siitä että tekstillä on kasvot ja sen vuoksi tuo omakin on tuossa pysynyt. Ilmoittakaa jos häiritsee.

Lumoojan numerossa 4/2004 julkaistiin proosallisempia katkelmia Silmiksen ensimmäisen toimintavuoden ajalta. Katkelmien yhteydessä oli minun kuvani, jonka ottajaksi oli mainittu aivan väärä henkilö.

Vuosi 2005 oli, kuten olen aiemminkin maininnut, Silmänkääntövankilan ehdoton huippuvuosi. Eikä siitä sitten sen enempiä.

Kyseisen vuoden keväällä tapasin toisen bloggaajan livenä; pariuduimme ja perheellistyimme sittemmin.

Lokakuussa -05 siirryin nykyiseen Bloggerin omaan kommentointisysteemiin, joka on aika kivasti toiminut, ja seuraavana jouluna digitalisoin valokuvauslaitteistoni, minkä seuraukseni blogin ulkoasu muuttui ankeanharmaasta sellaiseksi ankeanharmaaksi, missä on välissä huonoja kuvia.

Keväällä 2006 aloitin salaisen avautumisblogin, joka lakkasi heti (omaa syytäni, mitäs lisäsin linkkejä muihin) olemasta paitsi salainen, myös avautumisblogi. Voin tässä yhteydessä nyt mainita kaikille sen perään haikaileville, että aika aikaa kutakin ja henki pois blogilta. Sen verran hyvä otsikko sillä kuitenkin on että varaan itselleni oikeuden jatkaa joskus myöhemmin jotain aivan muuta saman nimen alla.

Tammikuussa 2007 aloitti KuvaKuva.

Huhtikuussa 2007 puhuin ensi kerran julkisesti bloggaamisesta, ja toivottavasti viimeisen. Minulla ei ollut paljoa järjellistä sanottavaa.

Eikä muistojakaan tämän enempää.

Terveiset ja rispektit: Mea, exme, Jani (Marginaalin telakointi jätti tyhjän tilan päivärytmiini), Kirsti, Benrope, Jaakob, Lord, Misu, Marimba, Joni, Carmabal ja muut joista osa jaksaa edelleen, osa ei, mutta kaikki ovat tavalla tai toisella läsnä. Meikäläinen ei taida täältä kulumallakaan mennä.