4.4.06

Kaiteella

Tasapainottelin parvekkeen kaiteella. Ei minulla mitään erityistä syytä siihen ollut, eivätkä tilanteen uhkarohkeat piirteetkään olleet erityisen merkittäviä; asuntoni on toisessa kerroksessa. Vaikka olisin menettänyt tasapainoni ja pudonnut, olisin pahimmillaankin saanut vain mustelmia.

Mutta en minä pudonnut. En olisi uskonut pystyväni siihen. Tasapainoilu ei ollut harkittu; avatessani verhot aamulla ei ulkoilma houkutellut. Parvekekin oli täyttynyt sulavasta maantiepölyn tummaksi muuttamasta loskasta. En kuitenkaan saanut katsettani näkymästä irti. Tuijotin sitä aikani, bussit kulkivat ikkunani alta eri suuntiin muutaman minuutin välein. Aamuihmiset menivät töihin, traktori aurasi hautausmaan polkuja.

Lopulta avasin parvekkeen oven, olin edelleen paljain jaloin, nousin kaiteelle ja jäin sille seisomaan. Siinä oli hyvä olla. Vaatteet kastuivat sateentapaisesta, joka ei ollut matkalla taivaalta alas, vaan kierteli edestakaisin raihnaisessa ilmassa. Sumuista huurua leijui maiseman yllä, tiesin auringonkin olevan jossain kilometrien paksuisen pilvimaton takana. Ei sen tarvinnut näkyä, tiesin kyllä että se olisi siellä.

Kiteytin ajatukseni yhdeksi: minä olen kaiteella. Siinä oli kaikki mitä minun tarvitsi tietää. Oli tasan kaksi mahdollisuutta - joko pudota tai palata turvallisesti takaisin sinne mistä olin lähtenyt, perääntyä. Enkä toteuttanut kumpaakaan niistä. Pysyttelin kaiteella. Katselin liikennettä, ihmisiä, he katselivat minua ohi kulkiessaan. Muutama pysähtyi juttelemaan, heidän kanssaan vaihdoin sanan tai pari.

Tietenkin tekoni olisi ollut merkittävämpi, jos olisin asunut kahdennessatoista kerroksessa. Ei se mitään. Ei kaiken tarvitse olla niin konkreettista. Pidin siitä, miltä minusta tuntui seistessäni kaiteella. Todistin itselleni kykeneväni siihen.

3.4.06

Aamua, monsieur

Ehkä viikon kulun voi päätellä siitä, miten maanantai alkaa. Verhojen takaa avautui talvempi maisema kuin pariin kuukauteen, ei toki ihme sillä lumimäärällä, joka eilen taivaalta tömähti. Nälkä oli kiljuva, ja hieman petyin huomatessani että mysliä oli pussin pohjalla jäljellä noin neljännes normaaliannoksesta. Kumosin sen kulhoon paremman puutteessa, päälle maitoa. Ei se ainakaan purkkia avatessa vielä pahalta haissut, mutta vihertävinä kimpaleina kuitenkin mysliin sekoittui. Kuvotusta tuntien kumosin aamiaiseni roskiin. Puurohiutaleita ei kaapissa ollut, eikä leipää. Eikä hedelmiä eikä vihanneksia tietenkään, mitä minusta luulette. Lähikaupan aukeamiseen laskeskelin olevan kaksi tuntia, ja hetken harkitsin popcornien tekemistä aamiaiseksi, kunnes luovuin ajatuksesta. Huomasin öljyn loppuneen. Pelkäsin vatsani murinan herättävän naapurit, kunnes muistin hänenkin pitävän minua hereillä öisin raivostuttavalla ja jatkuvalla hohotuksellaan. Sen jälkeen en enää pelännyt. Keitin teetä, sillä sai nälkää työnnettyä eteenpäin nelisen tuntia, lounastapaaminen on sovittu kahdeksitoista.

Tämän ankean arkipäivyyden ohelle tarjoilen kymmenen triviatietoa itsestäni. Pitävät kaikki niin hyvin paikkansa, että pelottaa mitä kaikkea sieltä verkosta vielä löytyykään.

Ten Top Trivia Tips about Ugus!

  1. Finding ugus on Christmas morning is believed to bring good luck.
  2. If you put a drop of liquor on ugus, he will go mad and sting himself to death.
  3. Owls cannot move their eyes, because their eyeballs are shaped like ugus!
  4. It takes more than 500 peanuts to make ugus!
  5. Ugus was invented in China in the eleventh century, but was only used for fireworks, never for weapons!
  6. If you lie on your back with your legs stretched it is impossible to sink in ugus!
  7. American Airlines saved forty thousand dollars a year by eliminating ugus from each salad served in first class!
  8. To check whether ugus is safe to eat, drop him in a bowl of water; rotten ugus will sink, and fresh ugus will float.
  9. Ugus can grow up to three feet in a 24 hour period.
  10. About 100 people choke to death on ugus each year.
I am interested in - do tell me about


(Tearcandyltä. Pahoittelen layoutia, en jaksa säätää.)

30.3.06

Point well shaken

Totuutta silmiin, ja pahemminkin voisi käydä. Pysäköimme Lomittajan ylitäyteen ahdetun Peugeotin eilen marketin parkkihallin "vain lapsiperheille" varatulle paikalle, sillä me helposti taannumme lapsiperheeksi päätyessämme yli kolmen hengen kokoonpanolla samoille sijoille. Miellyttäväksi lapsiperheeksi tietenkin, joka nostattaa hymyn kaikkien läsnäkatsojien huulille. Shoppailu on hauskaa vain porukalla ja vain jossain lähipuoteja rahtusen kauempana.

Totuutta silmiin, ja taas kuopattiin toiveita. Lounastauko venyi jälleen kahdentoista tunnin mittaan, tällainen tottumus voi tuottaa hankaluuksia työelämässä sitten joskus. Minut herätti aamulla kolme minuuttia ennen herätyskelloa puolikas kulhollinen nallekarkkeja, se levitoi sänkyni yllä kirkuen kuin hornasta manattu succubus. Laavalamppu vielä yskähteli väsyneenä, käänsi kylkeään, mikä minäkin! Mitä siinä yrität! Sika! On hämmentävää miten onnistun toistuvasti viettämään synnillistä ja vihan alaista elämää juuri kukonlauluksi varaamaani pyykkivuoroa edeltävänä iltana. Tähän ei eläin pysty, varsinkaan jos sillä ei ole tarttumapeukaloa.

Totuutta silmiin, ja hyvältä sekin tuntui. Nyt juon järkyttävän pahaa kahvia ja napostelen loppuja pippuriperunalastuja. "Find you with my blind love", Tom Waits stereoissani, ulkona näyttää marraskuun alulta. Jäinen tihku hyhmääntyy rännäksi teiden varsille, talitintti istuu kaiteella yskähdellen. Kynnenjälkiä ikkunassa, heh heh, ei vissiin ahdista.

Mikään ei ratkea.

28.3.06

Pelosta syntyvä ystävyys

Postiluukustani kolahti äsken lappunen, jonka otsikkona on kirkuvan punainen "Ystävä!", ja joka heti tämän otsikon jälkeen ilmoittaa minulle kiertelemättä, että minä tarvitsen pelastuksen Kristuksessa. Miksikö? Tämän lappunen kertoo kätevästi listamuodossa. Sain tietää olevani:

1. Syntinen
2. Orja
3. Vihan alainen
4. Tuomion alla

Kyllä siinä päivä piristyy ja olo helpottuu kun saa kuulla olevansa vihan alainen orja.

Mukana on kuponki, jossa lukee "Olen tullut vakuutetuksi, että olen syntinen". Siihen voi kirjoittaa henkilötietonsa ja lähettää hengelliseen työkeskukseen. En halua tietää mitä niillä siellä tehtäisiin, rituaaliuhrattaisiin pentagrammin päällä, veikkaan. Siellä ne kierivät Kristuksen veressä ja hykertelevät keskiöisin sille, miten onnistuivat taas pelottelemalla saamaan paljon lisää ystäviä ahdistuneista opiskelijoista.

Eivät ehkä vielä toistaiseksi ymmärrä tämän lappusen tekijät hävetä. Mutta kun henki lähtee ruumiista ja tulevat tuliselle portille, jossa vanha kehno heidät toivottaa ilomielellä tervetulleeksi lyöden sorkkajalkaa lattiaan, silloin he toivon mukaan häpeävät.

27.3.06

Ja synkkiä päiviä jolloin

Ensimmäisessä kuvassa on pienen kerrostalokaksion olohuone, sohvan lisäksi ei muita huonekaluja, koottava rimakirjahylly seinän nojalla palasina, lattialla laatikoita ja laukkuja. Kuvassa näkyy kaksi ovea, sohvalla on kirja auki, kaksi kännykkää.

Toisessa kuvassa tammi on ravistanut haaleanruskeat lehtensä maahan. Olemme Turussa, ehkä Puolalanpuistossa? Nuori nainen, pitkään hameeseen pukeutunut, pitkät mustat hiukset, halaa tammea. Hänen kasvojaan ei näy. Taustalla olevan puut ovat vielä vihreitä, en tiedä, en ymmärrä. Ei tällaisia kuvia enää juurikaan näe.

Sitten: sisätiloissa otettu kuva, sohva näyttää samalta kuin ensimmäisessä. Sillä istuu arvoituksellisesti hymyilevä nainen, melkein tyttö vielä. Mitä hänellä on kädessään? En tiedä, kuva on epätarkka. Hän katsoo huoneen nurkkaan, alas. Jalallinen lamppu sohvan vieressä valaisee hänen kasvonsa. Pöydällä on pehmoeläimiä, joiden nimet vielä muistan.

Kuvassa neljä siluetteina vaaleaa taivasta vasten kohoavien lehtikuusten välistä näkyy kirkon torni. Valkoinen ja säännöllinen kuin modernistinen runo. Herättää ja ei herätä ajatuksia.

Kuva viisi, lähikuva raollaan olevasta vaatekaapin ovesta, johon on kiinnitetty taidokas piirros nuoren ja kauniin vampyyrimiehen kasvoista. Hiilipiirros, muistan kun se tehtiin, en sitä missä se on nyt. Enkä sitä missä sen piirtäjä, en sitä missä on se joka kiinnitti piirroksen oveen.

Lisää, selailen nyt nopeammin: vastavaloon otettu kuva vanhan talon kuistilla, on hirmuisen vehreä kesä, hahmo istuu hieman kumarassa, hieman väsyneenä, seuraava kuva, kerrostaloasunnon parveke räikeässä kesävalossa, siellä on pieni kuollut kuusi ruukussa ja muovipinnaltaan lohkeillut punainen keittiöjakkara. Kuvassa ei kukaan liiku, se on hiljainen kuiskaus, seuraavassa kuvassa on mökkitie, sitä reunustaa heinikoitunut pelto ja nuoret koivut rivissä, roikkuva sähköjohto katoaa jonnekin metsän keskelle, tie on kapea, hiekkainen, harmaa, mutkittelee. Harvasta paikasta olen niin paljon pitänyt kuin tuosta, harva paikka on niin kiteyttänyt sen minulle mitä on kesä.

Kuva kuinka mones, punainen auto, mies nojaa sen avonaiseen oveen, katsoo aurinkolasiensa takaa varmasti jotain merkittävää. Taustalla kaksi naista, molemmat kohti kameraa, hymyilevät, toisella musta, toisella vihreä hame, on kesä, kuvan etualalla jostain syystä järjettömän suuri kanto. Suurten kuusten oksat roikkuvat raskaina hahmojen yllä, silti kukaan ei pelkää, ei vielä tänä hetkenä jota kuva esittää.

Kuva: hampaita ja pala leukaluuta kuivien neulasten ja oksanpätkien keskellä maassa. Voikukan kukattomat matomaiset varret luikertelevat hampaiden yli eikä niitä pian enää näe.

Viimeiset kuvat, sotkuinen kirjahylly, aivan liian täynnä, hautausmaa, Turun rautatieasema yöllä, auton takaluukulla kesäkuumalla nukkuva kissa ja joen jäällä onnellisena hymyilevä nainen mustissa, kokonaan, kuin paperinukke jonka voi leikata kuvasta pois.

25.3.06

Miten päivä pelastetaan

Minulla on ollut huono viikko. Keskiviikon kaltaista päivää en välttämättä haluaisi elää toista, eikä torstaikaan alkanut hyvin. Heräsin puoli kuudelta todeten etten saisi ajatuksiltani enää unta. Nousin ja kirjoitin. Lähdin kävelylle jokirantaan, kevätauringon sokaiseva häikäisy Aurajoen yläjuoksun korkeiden rantatöyräiden lumipeitteellä tuntui hyvältä. Se oli kaunista, ja kuitenkin unohduin ajatuksistani hetkeksi pois vasta kun palasin kotiin ja näin postin jättäneen luukusta pakettikortin. Lähettäjä Tampereen Science Fiction -seura, painoksi luvattiin toista kiloa.

Olin ymmälläni, myönnän sen. Minun yhteyteni kyseiseen seuraan on novellikilpailu, jossa viime syksynä saavutin lievää menestystä, mutta tuo palkkio tipahti tililleni jo joulukuussa, eikä kilpailussa tietääkseni jaettu muita palkintoja. Läksin lähipostiin pakettia noutamaan. Virkailija naurahti nähdessä tölvähtäneen ilmeeni kun hän nosti lootaa tiskin takaa. Se oli suurempi kuin olin kuvitellut. Laatikossa rahisteli jokin edestakaisin. Oloni hämmentyi. Pitkitin jännitystä kävelemällä kotiin kiertotietä.

Paketti ei tietenkään meinannut aueta; sähläsin saksien kanssa, teippi oli tukevaa kuin teräs. Lopulta riivin kannen auki, poistin tiiviisti mytytyt sanomalehtikääreet ja kun alta paljastui hervottoman kokoinen pussillinen irtokarkkia, kuvittelin hetken aikaa eläväni kummallisessa rinnakkaistodellisuudessa, jossa absurdeja asioita tapahtuu tuon tuosta eikä niitä tarvitse kenenkään selitellä.

Tosin selityskin löytyi. Laatikossa oli mukana myös kunniakirja juuri tuosta edellämainitsemastani kilpailusta, sekä selventävä tiedote: minulle oli myönnetty "Kanerva Eskolan erikoispalkinto", puolen kilon pussillinen ufokarkkeja, koska tekstissäni oli "hurmaavaa outoutta". Lisäkseni palkinnon sai vain yksi toinen kilpailuun osallistunut.

Kyllähän tuo tuntui hyvältä; tieto siitä, että oli jotakuta ihan oikeasti koskettanut novellillaan. Karkkejakin on nyt viikoiksi eteenpäin, nuo ufot kun eivät ole mitään mässäilytavaraa. Ja puoleen kiloon niitä mahtuu melko paljon. Päätin kuitenkin lukaista tuon novellinikin uudestaan, en ole siihen elokuisen valmiiksi saamisen jälkeen kajonnut. Silmään pisti heti kaksi virkettä, joissa aikamuoto vaihtuu lennossa menneestä nykyhetkeksi. Häpeämään pisti.




Näin siis pelastetaan päivä. Kun vielä joku pelastaisi tämänkin; sain tiedon että se parin viikon takainen mainitsemani työhaastattelu ei sitten kantanutkaan hedelmää. Se oli ainoa suunnitelmani kesän varalle.

Hermostunut naurahdus.

23.3.06

Hieno mies

"Mikäs se tämä on?" toinen kysyi.

"Käsi", vastasi toinen. "Vielä kimmoisa ja kiinteä, mutta sormet ovat jäykistyneet kummalliseen asentoon. Valitettavasti rannetta ei ole kovin paljon mukana, saattaisimme nähdä hupaisan rannekellosta aiheutuneen painauman."

Käsi oli vaalea ja jotenkin kuhmuisen näköinen, siinä oli kissan kanssa leikittyjä raapimajälkiä. Liukuhihna oli kuljettanut sen heidän eteensä seinästä, se oli tullut läpi ruosteen reunustaman aukon ja sitten hihna oli pysähtynyt jättäen käden heidän eteensä. Haks poks, he iskivät nuijansa ja kirveensä alas ja pirstoivat käden. Hihna hurahti uudelleen käyntiin.

"No nythän sieltä tulee jotain suurempaa."

"Näyttäisi olevan jalka."

"Ne näyttävät aina jotenkin oudoilta yhteydestään irrotettuina."

"Totta. Mutta ihan hyväkuntoinen tämäkin on; ei erityisen lihaksikas, mutta silti terve. Näkee että sillä on kävelty paljon."

"Mietin joskus että mitenköhän ne päätyvät aina tänne meille lopulta. Tajuatko mitä tarkoitan? Että eivätkö ne voisi joskus valita toisinkin elämässään?"

"Ei sitä kannata liikaa miettiä. Minäkään enää vuosiin ole."

Haks poks, he nuijivat jalan. Sitten hihna oli hetken paikallaan ja he ehtivät vilkaista ihmetellen toisiinsa ennen kuin se jälleen käynnistyi ja aukosta heidän eteensä tuli keskivartalo.

"Ohhoh."

"Älä nyt, olet sinä kummempaakin nähnyt. Kiertoon vaan tämäkin, uusioksi. Maailma tarvii materiaa, kelvottomat pannaan paloiksi."

Haks poks, haks poks. Hetken aikaa he nuijivat hiljaisuudessa. Nuorempi pyyhkäisi hikeä otsaltaan.

"Kuulitkos sitä huhua että tämä olisi ollut joku hirveän suuri merkkihenkilö aiemmassa elämässään? Uudestisyntynyt kreikkalainen filosofi tai sellaista."

"Kuulin kyllä. Eihän niihin oikein mitään voi sanoa. Ehkä jossain pannaan sielutkin kiertoon samalla tavalla. Mistäpä me sen voisimme tietää."

"Mistäpä niin."

He saivat lopulta keskivartalon nuijituksi ja sen jälkeen hihna toi heidän luokseen pienen buddha-patsaan.

"Oho! Hieno."

"Niin on. En minä kyllä tätä halua nuijia."

"En minäkään."

He laittoivat buddha-patsaan huoneen peltiselle hyllylle kumihanskalaatikon ja pahvimukipinon viereen.

"No niin, pää. Tätä jo odoteltiinkin. On kurkkuakin pätkä mukana."

"Joo, ja katsopas tätä. Kurkunpää on jotenkin kummasti turvonnut. Sinne ovat jääneet tuhannet sanat, joita se olisi halunnut sanoa, mutta ei ole saanut suustaan ulos. Tuonne ne ovat kaikki jääneet aiheuttamaan painetta."

He nuijivat pään, haks poks. Silmät olivat olleet jo valmiiksi kiinni.

Hihna surahti vielä kerran ja toi toisen käden, tässä oli käsivarttakin mukana.

"Ovat jääneet nämäkin sormet jotenkin oudosti."

"Enpä tiedä. Näyttäisi pikemminkin siltä, kuin se olisi viime hetkellä puristanut kättään nyrkkiin. Jotkut tekevät niin toivoessaan parasta."

"Jotenkin suloista että se on tuossakin vaiheessa vielä toivonut. Aika kunnioitettavaa."

"Onhan se. Ja tiedätkö mikä on kaikkein hienointa? Se on uskonut siihen mitä se on toivonut. Se ei ole heittänyt toivoaan."

He jäivät katsomaan kättä, joka oli heidän edessään liukuhihnalla, sormet heikosti nyrkissä. Käsi toi heidän mieleensä hyviä asioita, sellaisia kuin pitkät keväiset illat ja lämpimät syyskesän yöt. Hieman epäröiden he katsoivat toisiinsa. Tätä ei tehnyt mieli pirstoa. Kumpikin halusi antaa toisen lyödä ensimmäisen iskun.

22.3.06

Kuin koti jonka toivoo jälleen näkevänsä vietettyään vuosia vankeudessa

Kohta yksi: Kielletty Turku on nykyisin myös Flickriä fiinimmässä (ja nopsemmin toimivassa) ympäristössä, Nokturnossa. Suosittelen tutustumaan sivustoon tarkemminkin.

*

Kohta kaksi: Toissapäiväisen Muusikkoarvailun oikea rivi:

Kuva 1, Nits. Hollantilainen popin ja taiteen rajamailla pian 30 vuotta liikuskellut kokoonpano. Tunnettuja Suomi-faneja, onpa yhden albuminkin nimi Alankomaat. Laulaja Henk Hofsteden ääni muistuttaa ainakin nykyisin myöhäisaikojen John Lennonia. Marimba tunnisti.

Kuva 2, Tuomari Nurmio. Jumalan, tai ainakin taistolaisnuorison, lahja Suomen musiikille. Parhautta. Ei kahta samanlaista albumia. Mari ja Marimba tunnistivat.

Kuva 3, Pink Floyd. Oletin helpoimmaksi kuvaksi, mutta hutejakin veikkailtiin. Tässä siis vielä alkuperäisessä kokoonpanossa ykköslevyn aikoihin, ennen kuin Syd Barret katosi pysyvästi omille kiertoradoilleen skitsofrenian ja huumeiden myötä. Ei koskaan palannut sieltä. Pink Floydin albumit kansoittavat levyhyllyäni lukuisampina kuin minkään muun artistin. Joni ja anonyymi tunnistivat.

Kuva 4, Camel. Brittiläinen progebändi, joka musiikki ei ole kikkailevaa tilutusta vaan lievästi jatsahtavaa tunnelmointia. Hyviä albumeja 70-luvulla, sittemmin ilmeisesti ajautui taiteelliseen kriisiin, josta nykyisin kuulemma selvinnyt ja julkaisee pienelle fanipiirilleen hienoja teoksia. Tunnen vain ne alkuvuosien klassikot. Kukaan ei tunnistanut.

Kuva 5, Tapio Liinoja. Siis EI Ravi Shankar eikä Philip Glass, mielenkiintoisia veikkauksia kylläkin. Lapinlahden Lintujen perustajajäseniä, jolla upea lauluääni ja mielenkiintoinen sanoitustyyli. Julkaisi muutama vuosi sitten oudon tummasävyisen soololevyn, tänä keväänä myös esikoiskirjansa. Ei tunnistajia siis.

Kuva 6, Höyry-kone. Onnistuin löytämään varmaan kyseistä yhtyettä epäkuvaavimman otoksen. Julkaisi 90-luvulla pari albumillista uskomattoman rikasta, omaperäistä ja kaunista musiikkia. Varsinkin esikoisalbumi maailmallakin kovin pidetty teos, lukekaa vaikka tästä. Osa jäsenistöstä perusti myöhemmin Alamaailman vasarat. Ei tunnistajia, mikä ei tällä kuvalla yllätä.

Kuva 7, Plastic Ono Band. John & Yokon kollektiivi, hieno ilmiö ja hienoa musiikkia. Marimba ja Jani tunnistivat.

Kuva 8, Kelis. En oikein tiedä miksi minulla on hänen levynsä, mutta on kuitenkin. MTV-musiikkia, joskaan ei mitenkään huonoimmasta päästä, kai. Mitä väliä sillä on, ei tätä tule kuitenkaan juuri koskaan kuunneltua. Tosin kun tulee, niin pidän tästä. Mari, Jani (melkein) ja Joonas (?) tunnistivat.

Kuva 9, Tehosekoitin. Olen vieläkin harmissani että bändi hajosi riitoihin kesken julkaistun singlen perusteella loistavaksi muotoutuneen albuminsa työstön. Materiaali varmaan edelleen pölyttyy jossain studioarkistoissa. Marimba tunnisti.

Kuva 10, Ulver. Nuo Norjalaiset viikingit, jotka joskus muinoin black metalliakin soittivat. Sittemmin katosivat jonnekin hyvin mielenkiintoisten elektroambient-projektien harhapoluille, viime vuonna palailivat varovasti lähtösuuntiinsa, mutta ovat silti edelleen kaukana kaikesta. Lukekaa täältä tarkemmin. Joonas tunnisti.

Kuva 11, Frank Zappa. Elämänsä loppuun asti säälimättä sananvapautta ja kalkkeutunutta konservatismia vastaan taistellut suuri taiteilija, jota kunnioitan muusikkonakin, mutta vielä paljon enemmän vakaumuksensa vuoksi. Meillä on sama syntymäpäivä. Marimba tunnisti.

Kuva 12, Paul Simon. Simon & Garfunkel -kaksikon kappaleentekijäosapuoli. 80-luvulla yllättävä soolosuksee maailmanmusiikin ja oman kitarapoppinsa yhdistelmällä, nykyisistä vaiheista en tiedä. Taitaa miekkonen sävellellä Broadway-musikaaleja. Joni tunnisti, joskin epäröiden.

Kuva 13, Ismo Alanko Säätiö. Olisiko Sisäinen solarium -albumin aikainen promokuva? Ismokin on aina hyvä. Jani tunnisti.

Kuva 14, Tangerine Dream. Saksalainen space/ambient-musiikin pioneeri. Teki 70-luvulla hyvin kiinnostavaa ja oivaltavaa musiikkia, sittemmin päätynyt ankeaksi konenakuttajaksi. Kukaan ei tunnistanut, mutta minusta on hupaisaa että Jani veikkasi Nirvanaksi. Kurt Cobain kääntyy haudassaan - oli veikkaus vitsi tai ei.

Kuva 15, Rick Wright. Pink Floydin kosketinsoittaja, eli esiintyy myös kuvassa kolme äärimmäisenä oikealla. Tehnyt pari soololevyä vuosien varrella. Melko miellyttäviä ovat ne levyt.

*

Kohta kolme: Tearcandyn haastamaan teinikyselyyn tekisi tosissaan mieli osallistua. Katsotaanpa vaikka ensi yönä olisiko aikaa.

*

Kohta neljä: Kaksi sitaattia edelläkin mainittujen artistien kappaleista, jotka sopivat tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni.

"Believing I have supernatural powers
I slammed into a brick wall"

(Paul Simon / Gumboots)

"Kun kaaduin katuojaan, silloin tiesin sen,
olen helvetin huono ihminen"

(Tuomari Nurmio / Huono ihminen)