Tasapainottelin parvekkeen kaiteella. Ei minulla mitään erityistä syytä siihen ollut, eivätkä tilanteen uhkarohkeat piirteetkään olleet erityisen merkittäviä; asuntoni on toisessa kerroksessa. Vaikka olisin menettänyt tasapainoni ja pudonnut, olisin pahimmillaankin saanut vain mustelmia.
Mutta en minä pudonnut. En olisi uskonut pystyväni siihen. Tasapainoilu ei ollut harkittu; avatessani verhot aamulla ei ulkoilma houkutellut. Parvekekin oli täyttynyt sulavasta maantiepölyn tummaksi muuttamasta loskasta. En kuitenkaan saanut katsettani näkymästä irti. Tuijotin sitä aikani, bussit kulkivat ikkunani alta eri suuntiin muutaman minuutin välein. Aamuihmiset menivät töihin, traktori aurasi hautausmaan polkuja.
Lopulta avasin parvekkeen oven, olin edelleen paljain jaloin, nousin kaiteelle ja jäin sille seisomaan. Siinä oli hyvä olla. Vaatteet kastuivat sateentapaisesta, joka ei ollut matkalla taivaalta alas, vaan kierteli edestakaisin raihnaisessa ilmassa. Sumuista huurua leijui maiseman yllä, tiesin auringonkin olevan jossain kilometrien paksuisen pilvimaton takana. Ei sen tarvinnut näkyä, tiesin kyllä että se olisi siellä.
Kiteytin ajatukseni yhdeksi: minä olen kaiteella. Siinä oli kaikki mitä minun tarvitsi tietää. Oli tasan kaksi mahdollisuutta - joko pudota tai palata turvallisesti takaisin sinne mistä olin lähtenyt, perääntyä. Enkä toteuttanut kumpaakaan niistä. Pysyttelin kaiteella. Katselin liikennettä, ihmisiä, he katselivat minua ohi kulkiessaan. Muutama pysähtyi juttelemaan, heidän kanssaan vaihdoin sanan tai pari.
Tietenkin tekoni olisi ollut merkittävämpi, jos olisin asunut kahdennessatoista kerroksessa. Ei se mitään. Ei kaiken tarvitse olla niin konkreettista. Pidin siitä, miltä minusta tuntui seistessäni kaiteella. Todistin itselleni kykeneväni siihen.
8 kommenttia:
Mutta eikös elämä muutenkin ole aikamoista kaiteella keikkumista? Minusta saman fiiliksen saa ihan ihan jokapäiväisestä elämästä. Tosin helppo minun sanoa kun ei ole parveketta eikä kaidetta.
Joskus elämä on vaan huomattavasti kaiteella keikkumisempaa kuin yleensä, ja nyt on "joskus".
XII kerroksen parvekkeen kaiteella seisoja ei dialogia kävisi. Korkeintaan huutaisi vimmaisen monologin ennen horjahtamistaan.
Onneksi jalkasi olivat niinkin lähellä maata.
Ettet vain olisi kivunnut kaiteelle päästäksesi sitten kirjoittamaan siitä blogiin?
Marimba,
Yo-kylässä ei pääse kuin korkeintaan IV kerrokseen. Ehkä juuri mainitsemasi skenaario on otettu rakennuksia suunnitellessa huomioon.
Anonyymi,
enhän minä nyt niin toimi.
olenko minä ainut, jolle ei tule edes mieleen, että sinä oikeasti olisit seissyt sillä kaiteell?
parhaat metaforat ovat fyysisiä.
Niin joo, exme. Minulle ei tullut edes mieleen että jollekulle ei olisi tullut mieleen.
En minä oikeasti missään kaiteella ollut, sanottakoon nyt se.
olinpa minä eilen lakoninen kommentteineni. olen pahoillani. ei saisi mennä toisten kaunokirjallisiin projekteihin huutelemaan.
näin viime yönä unta keltaisesta kissasta, joka ymmärsi joka sanan.
Lähetä kommentti