Lukemia

Saatan olla jäänyt joidenkin mieliin kirjallisena henkilönä, mitä silmällä pitäen on vähän onhoa, että bloggailen kirjoista niin harvoin. Nyt, ellette jo arvanneet, on juuri tällaiset aikeet. Idea tähän syntyi jonain syyskuisena aamuna neljän ja viiden välillä hetkeä ennen kuin nukahdin; kuuntelin jyskyttäviä askelia rappukäytävästä, jossain jokin sähkölaite sanoi piip, sumu laskeutui, näin kissan leijuvan huoneen kulmasta kulmaan vedettyjen koordinaattilinjojen leikkauspisteessä, ja sen punaisten silmien välähtäessä minä lopulta vaivuin uneen enkä muistanut tätä bloggausideaa ennen kuin nyt.

Alla ovat lueteltuna kaikki ne kaunokirjalliset teokset, jotka ovat itselleni olleet joltisestikin elämää suurempia kokemuksia, siis niitä harvinaisia hetkiä, jotka oikeasti saavat kiitolliseksi että on kirjallisuuden kanssa viettänyt aikaa. Ei, tuo oli liian laimeaa. Nämä ovat ne kirjat, jotka ovat saaneet sydämen tykyttämään, silmissä sumenemaan, on tehnyt mieli huutaa ääneen: "MITEN TÄÄ VOI OLLA NÄIN HYVÄ" ja sitten palata takaisin kirjan pariin. Olen lukenut paljon hyviä ja tosi hyviä teoksia. Niitä ei löydy tältä listalta. Tässä ovat Ihan Helvetin Kovat kirjat. Ne jotka ovat iskeneet kaunokirjallisen fileerausveitsensä suoraan allekirjoittaneen aivopoimuihin; suhteeni joihinkin näistä on saattanut vuosien varrella viiletäkin, mutta alkuperäisen kokemuksen ravistava vaikutus pysyy mielessä. Monella näistä on ollut suora vaikutus omaan kirjoittamiseen.

Olen montaa näistä tässä blogissa vuosien varrella käsitellyt yksityiskohtaisesti, mutta kun arkistoja on 20 vuotta kohta, niin kuka vanhoja muistaa, siihen käypi tikku. Nyt ei siis mennä yksityiskohtiin. Mutta jos olet sitä mieltä että kirjallinen makusi voisi olla samanhenkinen kuin allekirjoittaneen, minkään näistä kanssa et voi mennä vikaan. Tai voit kai. Ihmiset ovat yksilöitä. Lyhemmittä puheitta, tässä nämä ovat, siinä järjestyksessä kuin olen kirjat lukenut, alkaen jostain 90-luvun puolivälistä, jolloin kirjallisuus ensi kerran rupesi kolisemaan syvemmin kuin vain tarinatasolla.

• Roald Dahl: Rakkaani, kyyhkyläiseni / Joku kaltaisesi
• Stephen King: Musta torni I – III
• Robert Sheckley: Matkalippu Utopiaan
• Theodore Roszak: Flicker
• Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
• Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
• Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit
• Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
• Olli Jalonen: Kenen kuvasta kerrot
• Jari Tervo: Minun sukuni tarina
• Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli
• Iain Banks: Kävelyä lasilla
• Julian Barnes: 10 ½ lukua maailmanhistoriaa
• Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
• Iain M. Banks: Pelaaja
• Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies
• John Fowles: Jumalten naamiot
• Georges Perec: Elämä käyttöhje
• Paul Auster: Man in the Dark
• Martin Amis: Ajan suunta
• Jyrki Vainonen: Tornit
• Iain Banks: Transition
• David Mitchell: Black Swan Green
• Ernest Cline: Ready Player One
• Iain Banks: Stonemouth
• Tommi Liimatta: Jeppis
• David Mitchell: Number9dream
• Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
• Mark Z. Danielewski: House of Leaves
• Maarit Verronen: Pimeästä maasta
• Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Noista muutama puuttuu omasta hyllystä, huomaan. Ehkä ostan itselleni pari joululahjaa tänä vuonna. Ääh, päädyn kuitenkin suklaakonvehteihin.

Hei muijat

Olen tällä päivämäärällä pitänyt tätä blogia 19 vuotta. Se on ihan hyvä alku pitkän linjan uskottavuuteen tähtäävälle verkkokirjoittamiselle, joskin myönnän että tiettyihin kompromisseihin on joutunut vuosien varrella alentumaan. Enää ei saa blogimereltä samalla tavalla sanavalaita saaliikseen kuin alkuaikojen täsmäkkäillä herjaharppuunoilla. Viikatointikaan ei enää ajatusten apilapellosta sivalla ilmoille mietteiden myyräsilppua niin kuin entivanhaan, enkä nyt edes mainitse sitä henkevästi hohtavaksi höyhenpilveksi hauskojen ajatusten haulikolla lasautettua ajatusten ankkaparvea, jollaista jaksoi nuorena päiväkausiakin odottaa kankeasti kiertoilmaistussa kaislikossa, jonka halki hölmömmät runnoivat tiensä päästäkseen päätepisteeseensä pysähtymättä ja suoraan.

Ei ole semmoista.

Tuumasin ensin että silmäilen tässä Silmiksen tulevaisuudennäkymiä, mutta eiköhän se kuitenkin ole näin syntymämerkkipäivän kunniaksi parempi fiilistellä menneitä. Otetaan siis kahvia, ja viettäkäämme hetki muistelemalla Silmänkääntövankilan huippuhetkiä!

...no niin, lähdetäänpäs –

Heh.

...

Ai kamala, se oli kyllä....

*ryyst*

...

...oho, tota en enää muistanutkaan!

*hörps*

...jaa'a. Ei voisi enää nykyään tuollaista...

Hmm.... toi ei kyllä oikein...

Mitähän sillekin muuten kuuluu?

Olispa kakkua.

No niin, kai se riittää. On kiva muistella yhdessä asioita. Palataan näihin merkkeihin taas 19 vuoden päästä.

Mushroom Robots – Muutamia poimintoja

Vaikka blogia kirjoitankin vain Marvel-kokoelmastani, ovat myös gösmalialaiset sarjakuvat olleet jo pitkään sydäntä lähellä. Kiinnostus Gösmalian laajaa sarjakuvatarjontaa kohtaan on viime vuosina kasvanut, mutta tuotanto on kuitenkin melko tuntematonta maan rajojen ulkopuolella, minkä vuoksi toivonkin tämän kirjoituksen auttavan kiinnostuneita löytämään joitakin tsekkaamisen arvoisia julkaisuja.

Tunnetuin gösmalialainen sarjis-franchise on tietysti Mushroom Robots, tuo vuodesta 1969 vaikuttanut lukuisiin eri julkaisuihin levittäytynyt robottisieniyhteiskunnan kuvaus, joka suunnilleen ainoana maan sarjakuvamaailman kestoilmiöistä tunnetaan ainakin nimeltä meilläkin. Tämän vuoksi päätin itsekin aloittaa esittelyn nimenomaan Mushroom Robotsilla – vaikka gösmalialaisia lehtiä on vaikea löytää, on näitä sentään toisinaan ainakin eBayn kautta ollut mahdollista hankkia, joskin toisesta ulottuvuudesta tilattujen lehtien tullimaksut ovat usein korkeat, mikä kannattaa muistaa.

Esimerkiksi amerikkalaisesta supersankarisarjakuvasta gösmalialainen tarinaperinne – ja tämä koskee maan kulttuuria sarjakuvaa laajemminkin – eroaa keskittymällä yhden yli-ihmisen seikkailuiden ja "jokainen on tärkeä"-ideologian sijasta nimenomaan sen vastakkaiseen ilmiöön: vain yhteisössä on voimaa. Nimenomaan Mushroom Robotsin maailmoja syleilevissä tarinoissa tämä korostuu. Sarjakuvissa, etenkään koko franchisen nimeä kantavassa ykköslehdessä, ei ole päähenkilöä, ei edes kovin keskeisiä vakiohahmoja, vaan tarinoiden painopiste on huomattavasti laajempi. Toki myöhemmät julkaisut, kuten Mushroom Robots Super Team ja Green Space Dragon ovat tuoneet myös korostetun yksilöllisiä toimijoita tarinoihin, mutta nämäkin toimivat ehdottomasti yhteisönsä osana. Gösmalialaisessa tarinakulttuurissa sooloilijat ovat epäonnistujia. 

Tässä siis muutamia omia vinkkejäni ummikoille; helppoja mutta laadukkaita sisäänkäyntejä sienirobottiyhteisön kiehtovaan maailmaan. (sananen vielä sarjojen nimistä: pääsääntöisesti lehdet on julkaistu gösmaliaksi, mutta käytän itse julkaisuista niitä englanninkielisiä nimiä, joilla sarjakuvat netissä tunnetaan – ei kannata kuitenkaan pelätä kielimuuria, sillä gösmalia muistuttaa ikään kuin saksan ja hollanin kautta foneettiseksi kreikaksi osin väännettyä englantia, ja sen oppii melko nopeasti muutaman lehden tavaamisella; internetistä ei gösmaliankielistä sisältöä toistaiseksi löydy)

---

Mushroom Robots #248 (1990)

1980- ja 90-lukujen vaihteessa amerikkalainen sarjakuva tunkeutui lopulta gösmalian tunnetusti umpimielisille markkinoille, missä toistaiseksi meidän puoleltamme rajaa olivat vain japanilainen ja eurooppalainen tuotanto tarjonneet ulkomaisia vaikutteita. Tämä näkyi erityisen positiivisesti Bruno Kentan ja Chrissy McFanekin Mushroom Robotsissa. Nämä aiemmin parisen vuotta Mushroom Robots Super Teamistä vastanneet tekijät nuorensivat ykköslehden otetta rajusti, ja tämä heidän kautensa ensimmäinen numero on etenkin McFanekin visuaalisen ilmeen puolesta aika raju irtiotto aiemmasta. Uskaliaat poikkeamat totutusta linjasta oli vielä tuolloin jätetty "vähempiarvoisten" lehtien ja ennen kaikkea minisarjojen puolelle. Riski kuitenkin kannatti: Tämä koko lehtiperheen johtotähti nousi 90-luvun alussa kaikkien aikojen levikkiennätyksiinsä.

Green Space Dragon #1 (1998)

Attack of the Green Space Dragon oli vuoden 1996 "event", joka osoittautui yhdeksi koko franchisen historian suosituimmista, ja alle kaksi vuotta myöhemmin tällä avaruuslohharilla oli oma lehtensä, hahmon alkuperäisen kuvittajan Ben Quidamsin piirtämänä. Tämä ensimmäinen lehti jäi kohtuullisen lyhytikäiseksi, eikä koskaan saavuttanut sellaista suosiota tai kulttimainetta kuin vielä nykyäänkin ilmestyvä Green Space Dragon (vol. 2), mutta tämä ykkösnumero on silti sympaattisuudessaan tutustumisen arvoinen. Quidamsin pehmeänpyöreä kuvitus oli tietenkin iso osa alkuperäisen GSD:n viehätystä, ja hänen on annettu irrotella tässä hahmon omassa lehdessä kunnolla – tosin isojen kuvien seurauksena tarinaa on melko vähän. Kenties kustantaja kompromissasi hiukan liikaa, ja lukijoiden aiemmin rakastama lohikäärme ei ollut yhtä rohkean omaperäinen ilmestys kuin toimiessaan antagonistina. Hahmoa tuntemattomille tämä on kuitenkin oivallinen tutustumistarina.

Mushroom Robots Super Team #122 (1992)

Varsin hyvä esimerkki siitä "amerikkalaistumisesta", joka gösmalialaiselle sarjakuvakentälle iski 1990-luvun alussa. Super Team oli tietenkin ollut individualistisen sankarihengen edustaja sienirobottien maailmassa jo edellisen vuosikymmenen ajan, mutta tämän lehden ilmestymisen aikoihin tätä tematiikkaa alettiin tosissaan kehittää niin pitkälle, ettei vastaaviin irrotteluihin ei ole sittemmin ryhdytty – lukijapalaute kun oli varsin vaihtelevaa. Brad McEvanin (tässä numerossa) ja muiden hänen kaltaistensa nuorten ja innokkaiden kuvittajien energisestä ulosannista pidettiin, mutta perinteikkäässä gösmalialaisessa sarjakuvakulttuurissa näin voimakas muualta lainattu ilme herätti kuitenkin ensireaktion jälkeen myös antipatioita. Itse pidän tästä McEvanin kuvittamasta Super Teamin kaudesta (numerot 117-137) kuitenkin kovasti. Lehti on räjähtivimmillään, joskin pysyvän käsikirjoittajan puute haittaa kokonaisuutta.

Planet of the Vampires (vol. 2) #1 (1997)

Alkuperäinen Planet of the Vampires -event vuonna 1989 oli ensimmäinen laaja Mushroom Robots -crossover, joka kattoi kaikki julkaisusarjan lehdet ja oman minisarjan. Se oli niin räjähdysmäinen menestys, että Vampyyrien planeetalle on sittemmin palattu toistuvasti, kenties laadukkaimmin tässä toisessa minisarjassa. Tällä kertaa kuvio pidettiin pienempänä, eikä tarina laajentunut muihin lehtiin tämän kuusinumeroisen minin ulkopuolelle. Ensimmäisen sarjan (ja pääosan muiden lehtien tuolloisista kansikuvista) kuvittanut Celt Sídomak loihti henkeäsalpaavan upeita visioita, mutta silti monelle juuri tämän minisarjan kohtalokkaan synkkä tarina tekee siitä ikimuistoisen. Juuri näihin aikoihin Mushroom Robotsin julkaisija Myxel alkoi levittäytyä myös "aikuisemman" sarjakuvan puolelle, ja tämä Kirill Vizhnan käsikirjoittama lohduton vampyyritarina on ensimmäisiä ja edelleen arvostetuimpia "kirjallisia" tarinakokonaisuuksia; toisin kuin esim. amerikkalaisessa sarjakuvakulttuurissa, gösmaliassa lehtiä kootaan vain harvoin yksiin kansiin uudelleenjulkaisua varten, mutta Planet of the Vampires (vol. 2) on ollut ilmestymisestään asti lähes jatkuvasti kirjana saatavilla. Klassikko mikä klassikko, ja ainakin tämän ensimmäisen osan verran siihen kannattaa tutustua aivan ehdottomasti.

Mushroom Robots vs. The Insect Monsters #1 (1984)

Mushroom Robotsin ensimmäinen merkittävä "limited series"-sarja toi kuvioihin Insect Monsters -parviorganismin, joka ei kuluneiden pian neljänkymmenen vuoden aikana sitten ole mihinkään lähtenytkään, vaan on muurautunut osaksi franchisen ehdottoman pitävintä kivijalkaa. Leif Roland Adeckin huikealla maalaten väritetyllä kuvituksella massasta erottunut minisarja on tarinallisesti ehkä simppeli, mutta se on hieno osoitus sienirobottien orgaanisesta maailmasta: vanha, vielä 70-luvun vauhdikkaista toimintatarinoista ponnistanut juonenrakentelu törmäsi uudenlaiseen kuvitukseen ja eräänlaiseksi sienirobottien antiteesiksi sittemmin tarinatasolla asettuneisiin hyönteishirviöihin. Huikeaa kamaa, ja jotenkin niin mahdottoman gösmalialaista.

Green Space Dragon (vol. 2) #1 (2016)

Rakastettu Avaruuslohikäärme sai pitkähkön tauon jälkeen toisen oman lehtensä vuonna 2016, ja heti kättelyssä tämä kolahti kovaa. Käsikirjoittaja Anne Cantor ja kuvittaja Greg Hoffmann kutoivat oman individualisminsa hirviömäiseen kurimukseen katoavasta sienirobottikansan jumalhahmona toimivasta lohikäärmeestä eksistentialistista kauhutarinaa, joka sai vuosi vuodelta syvempiä ja syvempiä kerroksia. Hoffmannin kuvitus toimi "sisäänheittäjänä" jolla yleisöä saatiin lehdelle kosiskeltua, mutta nopeasti kävi selväksi, että aiemmin melko tuntemattoman Cantorin tarina on vähintään yhtä detaljirikasta ja omaperäistä tavaraa. Lehti ilmestyy edelleen, mutta Hoffmann poistui numeron 50 jälkeen; Cantor on sittemmin käsikirjoittajana tehnyt satunnaisia visiittejä. Ainakin ensimmäiset kaksitoista numeroa ovat melkein pakollista luettavaa.

---

No niin. Nämä kun nyt ensin alkuun lukaiset niin palailen esittelemään sitten jatkossa lisää! Kertokaa ihmeessä mikä teille Mushroom Robotsin maailmassa koviten kolahtaa!

Otteita Susanin kirjasta

Ajallaan voi tapahtua kirjallisempaakin, mutta painettua versiota odotellessa palaamme kaiken alkulähteille, blogiin*. Yhteen niistä, siihen merkittävimpään**.

Aloin kirjoittaa Susanin kirjaa keväällä 2021. Puolitoista vuotta työn alla enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti oltuaan se on nyt pisimpään työstämiäni käsikirjoituksia, joskin vastapainoksi sivumäärältään vaatimattomimpia. Se on myös ensimmäinen jota olen koittanut pitää jossain määrin asiapitoisena, mutta kuka asiasta lopulta tietää, pitoisuuskin on kyseenalaista. Susanin kirja on kasvanut, muuttanut muotoaan, kutistunut, alkanut levitä uuteen, ennennäkemättömään suuntaan, pudottanut vanhat osansa pois pian tämän jälkeen kuin kuoleva kasvi, auringossa kuivunut kauniiksi, haurastuessaan hajaantunut taas uusiin suuntiin.

Kaikki edelläolevan kaltaiset kornit vertaukset on itse teoksesta höylätty pois.

Muutama päivä sitten meikkasin itseäni valmistautuessani lukupiiritapaamiseen. Marraskuinen semimasennus ei kauheasti inspiroinut, joten pidin lopputuloksen tällä kertaa minimaalisena, millä tässä tarkoitan laiskuuden iskeneen. Mutta jo pelkkä eyeliner tekee ison vaikutuksen. Ihon alta ajeltunakin kuultavalle parransängelle on tehtävä kuitenkin jotain. Kätevimmin sen saa piiloon meikkivoiteella, kunhan iholle on ensin levittänyt kevyesti huulipunaa. Nuorena siloposkena ei olisi tarvinnut vastaavaan kikkailuun ryhtyä, mutta tätä tämä nyt on.

"Sticky push-up"-silikoneilla täytetyt rintsikat ylle seuraavaksi. Arvon joidenkin neuleiden ja kauluspaitojen välillä, lopulta päädyn mustaan kevyesti kuviopainettuun kauluspaitaan, joka on muistaakseni UFFin miesten puolelta ostettu, varsin neutraali joka tapauksessa. Riisun housut. Sukuelimet kietaisen tiukasti pakettiin jalkojen väliin sukkahousujen vyötärönauhasta ja vanhasta sukasta askartelemallani gaffilla; tämän voisi kuvitella olevan epämukavaa, mutta ei se yllättäen ole lainkaan. Ikävämpää olisi joka tapauksessa nähdä hameen etumuksella siihen kuulumaton kohouma. Sukkahousut ovat olleet käytössä jo muutaman kerran, mutta vielä paottomat, joten vedän ne ylle. Sitten hame; se sama ruudullinen villakankainen kuin viimeksikin lukupiirissä, mutta viileämmän ilman ulkokäyttöön sopiva hamevarastoni on onneton – tilasin tosin jo lukupiirin jälkeen nettikirppikseltä muutaman lisää. Klipsikorvikset paikoilleen, lopputuloksen kruunaan tuuhealla peruukilla, jonka asettelen peilin ääressä. Huulipunaa vielä vähän, jalkaan tällä kertaa mustat saapikkaat, ne korkeampikorkoiset. Läppäri, lompsa ja muu roina mustaan "Varför Paris, vi har ju Åbo"-tekstillä koristettuun kangaskassiin, kiva syystakki niskaan ja menoksi kohti bussipysäkkiä.

Alkuilta on pimeä, mutta Taka-Töölön William K on lämmin ja melko täynnä. Valtaamme entuudestaankin tutun nurkkapöydän. Juon irkkukahvin, käsittelemme yhden jäsenemme valmistuvaa käsikirjoitusta. On talvi ja viruskausi. Kolme päivää myöhemmin, eilen, olen ihan pirunmoisessa flunssassa.

---

Kesätoimittajan huomautukset:

* Blogi ei ole oikeasti kaiken alkulähde.

** Merkittävyys on makukysymys.

Folio-döö

Vyöryimme kadunvartta läpilämpimän ihmismeren hengittämässä hetkellisessä hekumassa. Hakkakuttutätien ja sei-täi-miesten vuotuisen vaelluksen vastavirrassa kilkkasivat raitiovaunun kellot kiskojenkkaa. Oli aamu Fredalla. Kofeiinipitoisuus siinä määrin alhainen, että tankkaus oli tarmokkaan patikkamme jatkumisen elinehto.

"Kampissa pihvikin maistuu paremmalta", vitsailimme pahvimukin makuisen liemenkaltaisen tuotteen sykähdellessä suoniin. Se puri ja pusersi. Bulevardin bussirallin raikas aamusinfonia tööttäili liikennevalotunnelin päästä sulosäveliään, Ruttopuiston rapareunan baritonipulsut liittivät tenhoavan tahtilajinsa samaan kauniiseen kaukofoniaan.

Loikimme kitisevien mukulakivien liepeiltä etelämmäs. Meille moikkailtiin ohiajavasta ohjaamosta, ratikan, se puski aamun usvaan vanaansa lähmäisen pedon lailla. Ei tunnettu takaisin, mutta tervehdittiin. Lokit kirskuivat kuin jarrut. Meri höyrysi, Virosta tuuli, parvi hipsterihamstereita jyräsi skuuteilla ylitsemme MokkaFuckuccinojaan ryystäen.

Subscribe for more, tai "Sen pituinen se", kuten sanonta aiemmin kuului.

Unisija

Kesätauolta on syytä palata ennen syysloman alkua, muuten pukkaa ajankäyttöongelmia. Pitkäksihän tämä tietysti venähti, mutta ei yhtä pitkäksi kuin pyöräilyni talvitauko; luotettava Inserani kun on edelleen talvisäilössä taloyhtiön varastossa, jonne sen lokakuussa 2021 kannoin. Tai luulisin että on, en ole käynyt katsomassa. Mutta pyöräilystä ei pitänyt kirjoittaa, kyseinen aihe on tässä blogissa käsitelty kattavasti jo vuonna 2007. Mikäpä ei olisi.

Ajattele niitä koodinpätkiä joista ihmisen alitajunta koostuu. Palaamme öisin tiettyihin paikkoihin; lapsuudenkotiin, mummulaan, työpaikalle, joku ehkä vain metsään. Minulla näitä paikkoja on muutamia, eivätkä ne sinänsä ole erityisen kiinnostavia. Mutta ajankohta sen sijaan, unien vuoden- ja vuorokaudenajat. Kylmän tunne, pakkasen tuoksu. Neljänä yönä viidestä, niin pitkälle taaksepäin kuin muistan, minun unissani on aina talvi. Riivatun pimeä, melkein läpitunkemattoman musta ja kylmä. Lunta aivan absurdisti. Vuodenaika ei välttämättä näyttele merkittävää roolia siinä mitä unessa muuten on meneillään. Talvi sattuu olemaan. Ehkä nämä ovat varhaisimpia muistojani, aivokuoreen lähtemättömästi piirtyneitä tunteita niiltä elämäni ensimmäisiltä kuukausilta, joina nukuin ulkosalla. Oli kuulemma hemmetin kylmä talvi silloin, katselin vaunuista tehtaan valojen valaisemia huurteen peittämiä koivunoksia. Neuvostoliitosta tulleet ruosteiset säiliövaunut kirskuivat madellessaan tehtaan omaa rautatietä pitkin kohti kattilahallia tai kennosalia kymmenen metrin päässä minusta, mutta en nähnyt niitä. Tähtiä tuikkimassa vain. Tehdas on edelleen, mutta silloista kotitaloani tai tehtaan omaa rautatietä enää ei.

Mash my bitch up

Tietokoneeni kovalevyn kansiossa "Tekstit" on tällä hetkellä 947 tiedostoa. Kansiossa "Kuvat" niitä on 13644. Yksi tekstitiedosto vastaa siis 14,4:ää kuvaa. Kokeiluissani löytää oppivia neuroverkkoja hyödyntäville koodinpätkille luovaa käyttöä olen viime kuukaudet väkertänyt mm. omien teelmysteni "mash-up"-projektia. Se toimii näin: Ohjelma valitsee satunnaisesta tekstitiedostosta satunnaisen lauseen. Syötän sen tekstikomentojen perusteella visuaalisia esityksiä laativalle tekoälylle, mutta sellaisella lisäehdolla, että jokaiseen kuvaan tämän neuroverkon tulee kirjoitetun ohjeen lisäksi yhdistää kaksi satunnaisesti valikoitua kuvatiedostoa toisiinsa. Näin syntyneessä lopputuloksessa yhdistyvät allekirjoittaneen sanat ja kuvat keinoaivojen muodostamaksi yleensä jokseenkin kiehtovaksi lopputulemaksi. Näitä teoksia on tällä hetkellä tasan sata. Tässä muutamia onnistuneimpia esimerkkejä:

#21: "Kuin olis tuhat ollut tulta siellä kuopan pohjalla"

#26: "Vesi nielaisi hänen viimeiset sanansa kuohujensa keskelle"

#31: "Pesin mustan liman kasvoiltani"

#54: "Olet sinä meidän Herramme laumasta viaton lammas"

#90: "Jää suli vedeksi, jossa ajelehti vene, sisällään tyttö"

Dieselinkäryinen kesähuuma

Talviuniltaan voi esimerkiksi herätä, mutta karskimmat tyypit nukkuvat kesänkin. Kylkeä vain kääntävät jos pukkaa hellesäätä. Ei sillä ettenkö olisi ollut aktiivinen tässä hiljaisuudessani, olen ryhtynyt kirjailemaankin jälleen, tai ehkä ensi kertaa – ainakin tällä nimellä. Kirjailijaliiton juhlissa piipahdin syömässä kakkua. Vaihdatin Macbookkiin uuden akun, mutta aikoinaan niin rakas Jura-kahvikoneeni on edelleen rikki. Jo kolmatta vuotta totta puhuen. Se on laatikossa sohvan nurkalla, kissa istuskelee sen päällä katsellen ulos. On oravia ja rusakoita, satakielet vihaavat minua. Kottaraisten kotinurkilla sulaudun sammaleeseen. Kesä keikkuen menevi, luulen. Tuntuu totta puhuen vähän syksyltä. Unissani on melkein aina runsasluminen talvi ja helvetin pimeää.

Sitähän tässä piti kyllä tulla kertomaan, että Pieniä ihmeitä teki sekin paluun, ja ainakin kesän ajan nyt koitan sitä ylläpitää. Ja kyllä myös Run / Stop – Restore rykäisee itsensä vielä takaisin digitaalieetteriin, uskokaa pois. Jos ei tänä vuonna niin tuskin ensi. Sitä odotellessa voi ihmetellä visuaalisia väkerryksiäni paitsi tuolta niin myös tuolta.