Vankiloista

Juon iltakahvia Aleksi-mukista. Se on suuri valkoinen muki, jonka kyljessä on kuva Aleksista, elämäni ensimmäisestä kissasta (1996-2014). Olen päivän aikana kirjoittanut hakemuksia, sähköposteja ja viestejä. Isoja juttuja. On vähän sellainen tunne että astuu tyhjän päälle, valkoiseen tyhjään, missä muotoja ottavat korkeintaan sanat ja jos sanojen väleihin jotain jää, sillä ei ole enää merkitystä. Uskoisinko itseeni kerrankin? Virheitään voi toistaa vain tiettyyn rajaan asti, minkä jälkeen ne muuttuvat rutiineiksi. Sitä ennen on tehtävä ratkaisuja, paitsi tietenkin mikäli haluaa elää virheidensä kanssa, tulla muistetuksi niistä.

Aleksi oli minun ystäväni. Se moikkasi minua aina kun tulin huoneeseen, vielä vanhanakin, vaikka oli itse jo kuuro. Ystävyydet kasvavat sattumista, ihmissuhteet syntyvät siitä että on viskattu jonkun kanssa samaan tilaan. Jostakin jonnekin.

Suljen ikkunan. Leikisti vain; ei sitä auki voi pitää ettei kissanpöhkö astu ulos. Kuudes kerros, en pitäisi sitä mahdottomana. Se on tehnyt sen ennenkin. Mutta ikkunan sulkeminen sopi tähän kohtaan tarinaa. Elämä on sarja vertauskuvia. Nyt tää astuis parvekkeelle ja sytyttäis tupakan. ("Mut eihän se polta!" ... "Ei niin, älä välitä siitä.") Asunnostani näkyy pylväshaapoja ja vastapäisen talon tägätty seinä. Joku huutaa. Talojen välisessä kuilussa on ahdasta, kuumaa, näinkin aikaisin keväällä. Japanilaiset turistit katsoivat minua tänään sormella osoitellen kun kävin kaupassa. Hymyilin. Heistä jokaisella oli jäätelö. Suljen ikkunan.

Olin tänään hetken yksinäinen, mutta olen ollut myös toiveikkaampi viimeisten viikkojen aikana kuin kuukausiin, olen vanha

mutta kaikkeen valmis.

Maybe there's hope

Kolme vuotta sitten ostin boksillisen X-Filesia kun halvalla sai. Kaikki yhdeksän tuotantokautta samassa lootassa ja leffat päälle - ei huono kauppa, tarjosi viihdettä pitkään. Kun en osaa binge-katsomista harjoittaa, on keskimääräinen vauhti tainnut olla vähän päälle yksi jakso viikossa, mikä riitti eiliseen asti. Katsoin illansuussa ysikauden päättävän tuplamittaisen jakson The Truth ja olihan se kyllä tällaisen sarjan päätökseksi mielenkiintoinen. The Truth on nimenomaan sarjan ja mytologiankin päätösjakso, sellaiseksi tarkoitettu ja sellaisena toimiva, yllättäväkin. Kun reilusti yli kahdensadan jakson verran sarjan tunnuslauseena on ollut "The Truth is out there", on aika rohkeaa lopettaa siihen, että kun totuus lopulta selviää, se on niin masentava että olisi oikeastaan ollut parempi pitää piilossa: Maailma loppuu 2012. Se on vääjäämätöntä, ja sen tiedon alle Mulder & Scully sarjan viimeisessä kuvassa musertuvat. Sentään sylikkäin. Ja "Maybe there's hope" ovat viimeiset lausutut sanat... Mutta silti. Vuosia kestäneen taistelun ja totuuden huutelun jälkeen pidin viimeisestä jaksosta huokuvasta luovutusmentaliteetista. Totta kai tämä saattoi heijastaa tuon yhdeksännen X-vuoden ajankuvaa. 9/11 oli jo takanapäin, ja alkujaan Filesia ja varsinkin Mulderin yksinäistä ristiretkeä leimannut hallitus- ja hallitsijavastaisuus oli mennyt pois muodista. Nyt piti olla pro-Amerikka, mikä sopi Chris Carterille ja kumppaneille huonosti. Tätä on pidetty myös yhtenä syynä sarjan suosion laskuun, mutta liekö näin - onhan yhdeksän vuotta vallankin tarpeeksi...

Paitsi että itse olisin oikein mielelläni katsonut vielä kauden tai pari uusien agenttien Doggett & Reyes edesottamuksia. Nämä pari viimeistä kautta olivat mielenkiintoisia sikäli, etten niitä silloin aikoinaan katsonut kuin satunnaisesti - varsinkin ysikausi oli näkemättä käytännössä kokonaan. En lämmennyt silloin uusille hahmoille, mitä näin jälkikäteen ei voi pitää kuin huonona mukautumiskykynä. Käsikirjoittajat ovat David Duchovnyn kyllästyttyä olleet vaikean edessä, mutta tilanteesta on nyt nähtynä selvitty harvinaisen hyvin: etenkin John Doggett on oivallinen hahmo, joka ehtii parin vuoden kuluessa käydä tutuksikin. Kyllä nämä uudet agentit olisivat sarjaa kantaneet vielä hyvän aikaa, vanhojen starojen kenties toisinaan piipahdellessa jonkinnäköisessä mentorin roolissa. On sääli ettei tähän päädytty, mutta voi tietysti olla että tuotantoportaallakin on ollut jo uudet kuviot mielessä.

Muuten kävi kuten kävi silloin joskuskin, että pidin eniten niistä loppupuolen kausista, jolloin sarja alkoi leikkiä omilla konventioillaan. Kutos- ja seiskakaudet ovat kahden ensimmäisen jälkeen varmaankin parasta mitä X-Filesilla oli tarjota. Nerokkaan oivaltavia juttuja, se sekava ufomytologia jätetty pitkälti sivuun, hauskoja hetkiä, kokeiluja, osin toimivia ja osin ei, mutta riskejä otettiin. Nelos- ja vitoskausista pidin vähiten, vaikka ne yleisesti ottaen lienevätkin sarjan kehutuimmat. Mutta niin kovin vakavasti itsensä X-Files tuolloin otti. Ei se synkistely minulle nyt auennut lainkaan niin kuin nuo vähän leikkisämmät jaksot.

Mutta tosiaan. Tiedostan kymppikauden olemassaolon, mutta sen verran ristiriitaisia kommentteja siitä on kuullut, etten taida olla kovin kiinnostunut näkemään; ja johan sen ilmestyminen vuonna 2016 riitti kumoamaan sen agentit musertaneen totuuden, että vuonna 2012 koittaa apokalypsi. Pöh. Päänsisäisessä kaanonissani X-Filesin maailma on jäänyt kuusi vuotta sitten alien-invaasion alle. Ja mitenkäs helkutissa se Tupakkamieskin näyttäisi Imdb:n mukaan olevan yhä kuvioissa? Mies koki koko sarjan eeppisimmän kuoleman tuossa ysikauden päätösjaksossa: lähietäisyydeltä ammuttu raketti silmien väliin sulatti lihat luista. Hidastetusti. Tätä ei odotettu turhaan.

Viidesti topatut, toinen otos

Pakatessani kirjoja banaanilaatikoihin tulin ajatelleeksi kahvia. Sitä vastakeitetyn kahvin ensipuraisua. Kuumaa suudelmaa lankeamassani huulilleni, ja sitten pitikin pitää jo tauko. Tässä hörppiessä voi vaikka levähtää blogipäivittämällä. Jatkan kyllä elämäntarinaani heti kunhan olen saanut tämän muuttorumban pois jaloista, ja Run / Stop - Restore lienee myös tauolla siihen asti. Mutta mikäs top viisiä tappaisi.

---

Top 5 Aku Ankan taskukirjat:

1. Aku kuumilla jäljillä (#36)

2. Jäitä hattuun, Aku (#65)

3. Aku parrasvaloissa (#78)

4. Rosvojen jäljillä (#47)

5. Voimakolmikko (#16)

Omat taskarilukemiseni päättyivät noin numeron 90 tienoille. Taso oli silloin jo laskenut rajusti. Satasen ostin vielä tuoreeltaan heti sen ilmestyttyä, oli sen verran juhlavan oloinen, mutta hirveä pettymys silti.

Top 5 Game of Thrones -henkilöhahmot (sekä tv-sarjasta, jota etenen nyt kolmoskaudella, että kirjoista, joista on luvussa neljäs):

1. Tyrion Lannister (Käsittääkseni tämä kohtalon potkima mutta aikaansaava eräänlainen päähenkilö – ainakin kolmoskirjan loppuun asti – on kaikkien suosikki, ja syystä kyllä)

2. Margaery Tyrell (Kirjoissa pelkäksi taustahahmoksi jäävä Margaery on tv-sarjassa oivallisesti auki kirjoitettu henkilö, herkullisen päämäärätietoinen pyrkimyksissään, julman suloinen)

3. Jaime Lannister (Mielenkiintoinen kehityskaari – saa nähdä mihin Jaime lopulta päätyy, veikkaan että isoihin asioihin)

4. Eddard Stark (Nyyh)

5. Asha Greyjoy (Tv-sarjassa Ashalla on jostain syystä toinen etunimi, mutta eipä hän ole siinä vielä kolmoskauden alkupuoliskoon mennessä paljon esiintynytkään. Raudanluja kunikaantytär on vakuuttava kaikissa kohtauksissaan)

Top 5 Nick Cave & The Bad Seedsin albumit:

1. Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus (2004)

2. Push the Sky Away (2013)

3. No More Shall We Part (2001)

4. Henry's Dream (1992)

5. Boatman's Call (1997)

Vaikka Cave ehkä loikin maineensa 80-luvulla, minusta vasta seuraavan vuosikymmenen puolella hänen levytyksensä saavuttivat täydellisyyden. Alkupään tuotanto on liian särmikästä ja aggressiivista minulle; ei sillä etteikö tälle puolelle Bad Seedsin musiikissa löytyisi myöhemminkin jonkin verran tilaa. 2000-luku on ollut Cavelle huikean laadukasta aikaa. Viimeisintä albumia en ole tosin edes kuullut vielä.

Top 5 asiat joita minulla on ihan liikaa:

1. Epämääräiset paperipinot

2. Kirjat

3. Cd-levyt

4. Ruuvit

5. Verhot

No niin, tauko ohi. Takaisin pakkaamaan.

Kaikki mikä top 5, osa ensimmäiset

Juhlistaakseni iloista perjantaita aloitan uuden blogipäivitysten sarjan. Top viisi kaikesta. Mutta mistä kaikesta, te kysytte, ja miksi, varmasti myös, enkä väitä etteikö "miksi ketään kiinnostaisi" olisi sekään pois bloggajanurani tähän pisteeseen edettyään minuun kohdistuneiden kysymysten joukosta. Mutta kuten kaikessa, on tässäkin kyse sanojen muodostamisesta. En ehtinyt tänä aamuna kirjoittaa kirjaa kun piti hoidella puhelinasioita. Kello on 9.28, mikä minulle tarkoittaa että aamu on jo mennyt. En enää ole tarpeeksi keskittynyt voidakseni upota romaaniin, jotain on tehtävä. No hah, oikeasti teen tätä vain pysyäkseni lämpimänä. Asunnossani on 15 astetta, plussan puolella sentään. Kirjoitan pipo päässä, koska en voi kissan tavoin nukkua patterilla. Jääkellot ryömivät minua kohti lattian poikki kuin se tappava sormi meren pohjassa siinä yhdessä videossa.

---

Top 5 Iain Banksin kirjat:

1. Transition (2009)

2. Pelaaja (1988)

3. Stonemouth (2012)

4. The Bridge (1986)

5. The Business (1999)

Sillä kielellä listattuna jolla olen teoksen lukenut. Banks on edelleen minuun voimallisimmin tuotannollaan vaikuttanut kirjailija, enkä tarkoita sitä että olisin imenyt vaikutteita (varmaan olen), vaan ihan sellaista primitiivistä wau-tunnetta.

Top 5 lautapelit:

1. Battle Line

2. Talisman

3. Carcassonne

4. Karuba

5. Fungi

Kolme ikiklassikkoa, joita seuraa kaksi tämänhetken suosikkia, koska klassikkosarjaan nouseminen on nähtävästi hyvin vaikeaa. Kaikkia näitä olen viimeisen vuoden aikana pelannut paljonkin, paitsi Carcassonnesta taitaa olla pidempi aika, siitä perusversiosta siis.

Top 5 Suomen kaupungit joissa en ole käynyt:

1. Kotka

2. Kajaani

3. Porvoo

4. Maarianhamina

5. Lappeenranta

Hirveästi vielä kotimaassakin näkemistä, ja jotkut ihmettelevät miksen ole kauheasti ulkomailla reissannut. Ei tässä nyt ihminen joka paikkaan yhden elämän aikana kerkeä, piru vie. On niin kylmäkin.

Top 5 sienet joita bongasin viime syksynä kesätiluksiltani:

1. Kruunuhaarakas

2. Mustarousku

3. Ruskokärpässieni

4. Myyränhiippo

5. Pajupunakka

Haarakas oli upea näky vanhan hakkuupölkyn pinnasta kohotessaan. Myyränhiippo kansoitti ison pajun runkoa. Mustarousku taas on vanha tuttu, samassa portaanpielessä kuulemma 60-luvulta alkaen kasvanut. Tietää että maailma on mallillaan kun sen musta pinta syyslehtien alta pilkistää.

Top 5 tämänhetkiset uudet musiikkituttavuudet (with Youtube-bonus!):

1. Ween: Ocean man

2. Bent Knee: Hands up

3. OK Go: End love

4. Skinny Puppy: Killing game

5. Throbbing Gristle: What a day

Spotifyn käyttöön en koskaan oppinut, mutta viime aikoina olen selannut Rateyourmusicia ja sen perusteella Youtubea ja löytänyt paljon kaikkea sellaista, joka on jopa hiljalleen sytytellyt pahasti hiipumaan päässyttä kiinnostustani uutta ja ennenkuulematonta musiikkia kohtaan. Yllä viisi kappaletta artisteilta joiden tuotantoon pitää laajemminkin vielä tutustua. Mutta nämä ovat ne kappaleet joiden kohdalla on kolahdellut kovaa.

---

No eihän tämä päivä tästä oikein lähde nytkään. Vieläkö sitä viitsisi yhden mukillisen kahvia tehdä. Päässä suhisee jo kyllä kivasti. Eilen poseerasin kuvissa, kun tytär ilmoitti tekevänsä seuraavan esitelmän kouluun minusta. Aiempia aiheita tänä vuonna ovat hänellä olleet puhvelit, kissat ja koirat joten menen siihen jatkoksi kivasti.

Spock's passion

Olen viime aikoina salaa ajatellut yhtä ihmistä. Minkä ääneen kirjoittaessani huomaan vaikuttavani stalkkerilta. Se siitä. Siirryn kissan viereen ikkunalle, katsomaan Taka-Töölön harmaanvalkoista lakeutta. Se näyttää painokuvalta. Kirjan kannelta, mikä on kuin syytös. Etenen niin montaa kirjaa samanaikaisesti tällä hetkellä etten etene oikein mitään. Luettavien pino sohvan vierellä on kasvanut ihmisen korkuiseksi. Alimmat lienevät kasvaneet jo kiinni lattiaan; no, muutossa se selviää. Viime viikolla kävin katsomassa ihastuttavaa ylimmän kerroksen kaksiota tuossa kahden korttelin päässä. Minun lisäkseni katsomassa oli yksi kimppakämpäksi sitä etsivä opiskelija. Hänelle se sitten meni. Ei paljon naurata, jos nyt ei kauheasti kirpaisekaan. Olen siten tyyni, että mielipiteeni ovat aina etukäteen ratkaistuja. Päätän aamuisin ketä kohtaan tänään tunnen katkeraa ärtymystä. Yleensä itseäni. Tosin olen viime aikoina salaa ajatellut yhtä ihmistä. Hän taisi katsoa suuntaani kerran, tein asiaa vilkaista kelloa, kirjaa, kirjaimia jotka täyttävät edelleen muistivihkoja kuin turpoava kissanhiekka.

Helmikuu on aina vuoden kauhein kuukausi. Joka vuosi varmistun aina helmikuussa siitä ettei talvi lopu koskaan. Toisaalta talitintit vetelevät aarioitaan jo aika iloisina ainakin näillä kulmilla. Tai mistäpä minä tiedän vaikka tuskaansa huutaisivat. Pyytävät nopeaa kuolemaa. Eikä sitä niille suoda, paitsi kissa soisi ellei olisi ikkunaa välissä. Heijastumme kirjankansimaiseman ylle vieretysten. Kaksi harmaata. Olisimme kyllä helvetin ankean kirjan kansi.

Nomen non est omen

Muistaakohan kukaan muu kuin minä sellaisia 80-luvun ruokakauppaketjuja kuin Manteli ja Tenna? Noin vain ne katoavat kollektiivisesta tajunnasta, liukuvat sinne samaan hämärään jonne pikku hiljaa jokainen meistä. Digitalisaatio ei pelasta ketään. Siitä Mantelista minun ala-asteeni vieressä tuli myöhemmin Siwa, josta on jäänyt parhaiten mieleen miespuolinen myyjä. Hänellä oli tapana heittää jokin hauska vitsi jokaisen asiakkaan ostoksista, ja hänen ansiostaan lakkasin enimmäkseen käymästä Siwassa. Ajoin punamustan Fiat 127:ni sata metriä pidemmälle K-kaupan pihaan. Vuosia myöhemmin, sen vanhan Siwan jo ajat sitten lakattua olemasta kauppa, tuli siitä K-kaupastakin Siwa, kunnes Kesko osti kaikki Siwat ja lakkautti kaupan. Ja silti muistan Mantelin. Sen logo näytti karkkipussin logolta. Sen avajaisissa sai pullaa.

Tänään vietetään meidän kulttuuriimme kauhean huonosti istuvaa ystävänpäivää. Tai ehkä se istuu huonosti vain minun kulttuuriini. Tekevät koulussa ystävänpäiväkortteja kavereille, ja mikäs siinä kai. Parempi sentään kuin tuo jenkkiläinen romanttis-pakollinen huomiohakuisuus, joka on vähän sama kuin astuisi karkkipäivänä koiranpaskaan. Kyllä ottaisi aivoon.

Silti sitä ajattelee tällaisena päivänä kaikkia niitä hetkiä elämässään joina olisi voinut valita toisin. Ajattelee että olisiko sitten jossain toisenlaisessa tilanteessa. Luin Ylen sivuilta tutkimuksesta, jonka mukaan 100% yksin asuvista miehistä haaveilee parisuhteesta. En tiedä haaveilenko itse. Ei siltä tunnu. Olisi se ihan ok kai. Mutta että toivonko sitä todella, kaikkien epäonnistumisten jälkeen, se on vähän kyseenalaista. Olisihan se joskus kiva istua kylki kyljessä sohvalla ja katsella kissan oksentavan kenkään. Sitten tajusin että sen jälkeen kun olen viimeksi ollut missään fyysisessä kontaktissa kehenkään, olen kirjoittanut ja julkaissut kaksi kirjaa ja masennuin.

Siellä Fiatissani soi aina joko Beatles tai Eppu Normaali. Siellä tuoksui Wunderbaum ja bensa, sen lämmitys ei toiminut, eikä apukuskin ovi, eikä bensatankkia saanut auki ilman ruuvimeisseliä. Se sammui milloin minnekin, kerran kytkinvaijeri katkesi kesken ajon, kerran jäähdytinnestesäiliö räjähti. Pakoputki roikkui, ruoste söi autoa ruton lailla. Kojelaudassa luki "Honda".

Joskus parikymppisenä ajoin sillä mutkittelevaa metsätietä yöllä, vauhtia oli seitsemisenkymppiä, sammutin ajovalot.

Se tunne on jäänyt.

2009: Vuosi kuvina

Siirtelen kuva-arkistoani mediasta toiseen, mikä tarkoittaa lähinnä cd-levypinojen vaihtumista yhteen ulkoiseen kovalevyyn. Olen myös sikäli kahden tietokoneen loukussa, että vaikka aluksi yritin pyöritellä kuvatiedostoja myös Macilla, tämä osoittautui Windowsin näppäryyteen verrattuna niin epäkäytännölliseksi tahkoamiseksi, että olen suosiolla pitänyt tuon vanhan koneeni kuvankäsittelylaitteena. No, on se dvd-alustakin yhä. Mutta kirjoituskoneena tämä Macbook on maineensa veroinen kyllä.

Kokeilin onnistuisiko yhden vuoden tiivistämään noin tusinaan onnistuinempaan otokseen. Totta kai onnistui; omiapa ovat kuvani ja valintani. Vuonna 2009 (tätä vanhemmat otokset ovat hyvässä tallessa muistitikuilla, joiden olinpaikka tosin on hämärän peitossa) kuvasin vielä Sony Cybershot -pokkarillani, jonka ostin joulukuussa 2005 Turusta Kivikukkaron Anttilasta, ja joka reissasi aktiivisesti mukanani monenmoisilla reissuilla ja joka on sikäli tärkeä tekijä oman kuvaamiseni kannalta, että palautti digimuodon myötä valokuvaamisen osaksi arkipäivää. Filmikuvaamista olin jatkanut pitkälle 2000-luvun puolelle, mutta ennen tuon Cybershotin hankkimista se oli alkanut jäädä; kun vielä vuosituhannen alussa kuvasin kymmenisen rullaa vuodessa, olin 2005 taantunut ehkä yhden filmin vuosivauhtiin. Digikameroihin olin kyllä tutustunut jo paljon aiemmin; taisi olla vuonna 1997 kun ensi kerran napsin sellaisella otoksia kissoista, aika onnistuneita jopa. Mutta silloinen Fuji imi paristoja siihen malliin, että kahdesti päivässä sai vaihtaa uudet vaikkei mitenkään taukoamatta räpsinyt. Ei tuntunut kovin käytännölliseltä - lisäksi muistelen että kuvien siirtäminen tietokoneelle oli aikana ennen USB-liittimiä joltisenkin työn takana.

No, nämä vuoden -09 Cybershot-otokset kertovan minun viettäneen leppoisaa elämää, mutta rauhallisen pinnan alla myllersi: olin muuttamassa Helsinkiin, olin astumassa kaikesta tutusta tyhjän päälle. Olen tallentanut yksityiskohtia asioista jotka ovat katoamassa, valot ja varjot ovat kirkkaita. Olen uskotellut olevani pyrkimyksissäni selkeä, tavoitteitteni olevan kirkkaita ja johdonmukaisia. Mutta tytär, vuonna 2009 kaksivuotias, näkyy hänkin joko auringon ylivalottamana tai lavasteiden osin kätkemänä. Kissat ovat omana itsenään, ja kahvikupit.

Joku ihminen roikkui taivaalta

Olen tässä ollut rapiat puoli vuorokautta palkintoehdokkaana. Kyllä mykertää. Pistää ihmisen nöyräksi, mutta ihan pikkuisen rohkenen ylpeäkin olla. Otin kirjan äsken hyllystä. Selailin sitä, ensi kerran kuukausiin. Katselin tekstiä jonka kirjoittamisesta on jo aikaa. Vuosi sitten tahkottiin viimeisiä oikolukuja kustantajan toimitiloissa iltakahdeksaan. Silloin oli lievää epätoivoa ilmassa, mutta ehkä sellainen kuuluu asiaan. Nyt kun on samassa ehdokaslistassa kuin David Mitchell!!! on jotenkin sellainen olo että kaikki se kaaos ja konkretia, työ ja tuska, ilo ja raivo, kaikki se - - no, ei se saakeli turhaa ollut. Johonkinhan tässä tähdätään, ja jos ei nyt palkintoihin sentään, noin lähtökohtana, niin on se ehdokkuus mukava tunne silti. Mutta nyt jo vähän nolottaa tämmöinen avautuminen. Nooh, keittelen kahvia. Juhlasorttia. Huomennakaan tartte herätä aikaisin kun lakkoillaan.