Meno muuttuu edetessään spesifimmäksi, tartumme menneen elämän yksityiskohtiin alati harhemmin. Pidämme niistä kiinni kuin peläten menettävämme niiden mukana lapsuuden. Pesuveden mukana avantoon. Lämmin tekee jäähän reiän.
Mitä pitikään? Ai niin, koulujuttuja. Tämä koskee yleisesti ala-asteaikoja, sisältäen toki otsikossakin mainitun vuoroon astuvan kakkosluokan. Palasi nimittäin viimeksi pulpetteja muistellessani mieleen silloinen arsenaali, jolla varustauduttiin vastaanottamaan peruskoululaitoksen yllemme vuolema kulta. Eikä totisesti ollut ihan mitä tahansa tavaraa meillä käytössä silloin, ehei. Noita vuosia koulutavarassa jos jokin leimasi, se oli kaikenlainen käsittämätön japanilainen krääsä. Jo silloin! Niiden invaasio isänmaahamme on jatkunut ties mistä. Tärkeimpiä olivat penaalit ja kumit, nimenomaan hajukumit, kuten tuolloinen ilmaus kuului. Muutakin tarvittiin, joskin vielä ala-asteella niin niukanlaisesti, ettei mikään esine päässyt rikkomaan noiden kahden selkeää ylivaltaa siinä mikä oli in ja cool.
Penaalit, muistattehan te ne vielä? Sellaisia suuria kovia muovisia laatikoita, kaksipuolisia, kannet pehmeät ja magneetilla kiinni pysyvät, aina jonkin teeman mukaan kuvitettuja. Minun ensimmäinen penaalini oli jalkapalloaiheinen, siinä luki isolla SOCCER, josta en vuosikausiin tiennyt mitä se tarkoittaa. Kuvitus oli valokuvia, mikä erotti penaalini yleisimmistä eri japanilaisuuden astein piirroskuvitetuista malleista, lisäksi minun SOCCERini oli melko riisuttu teknisiltä ominaisuuksiltaan; molemmat puolet aukesivat, mutta käytännössä vain päälipuoli oli käyttökelpoinen, kakkospuolen sisätila sopi litteytensä puolesta ehkä viivottimelle - juuri ja juuri. Säilytin siellä kaikenlaisia outoja paperilappuja, joista yhden olin saanut eräältä luokan tytöistä, mitä siinä luki, ei ole jäänyt mieleen. Ehkä se lappu on edelleen jossain.
Tämä penaali oli käytössäni monta vuotta, varmasti lähelle ala-asteen loppua. Jossain vaiheessa sain lahjaksi todellisen turbopenaalin, siinä oli kahden sijasta neljä suurta avautuvaa luukkua (keskellä oli sarana, joka käytännössä liitti kaksi erillistä penaalia yhdessä) ja selkämyksessä yksi pieni. Se oli hieno, tai olisi ollut muunlaisella visuaalisella ilmeellään. Penaali oli pinkki ja koristeltu suurisilmäisten keijujen kuvin. Kun muistaisinkin mistä sen sain, kymmenvuotiaalle pikkupojalle osoitettuna lahja on joko outo tai vittumainen. Teknisten ulottuvuuksien viehätys oli tuolloin (olisinko ollut kutosluokalla?) sen verran suuri, että muutaman päivän käytin penaalia koulussa. Vaikkei kukaan varsinaisesti koskaan sanonut mitään, lopulta itse kiusaannuin sen iloisten keijukaisten tuijotukseen. En oikein tullut sinuiksi sen kanssa.
Vaikka yläasteelle siirryttäessä penaalivillitys hiipui ehkä meidän karttuvan ikämme, ehkä maailman muotivirtausten johdosta, löytyi muutamia innokkaita yrittäjiä vielä noinakin vuosina. Aivan erityisesti muistan M:n penaalin, joka teki muihin seiskaluokkalaisiin kateutta herättävän vaikutuksen. Se oli äärimmäinen penaali, penaalien tuomiopäivänkone, mech ja cyborg, penaalien HAL 9000. Siinä oli avautuvia luukkuja joka suunnalla, oli nappuloita jotka avasivat jousilla varustettuja luukkuja, oli esiin singahtavia teroittimia. Kuvituskin oli näyttävä; robotinkuvia mustalla pohjalla. Jossain vaiheessa vuotta M huomasi, että kun asetti kuminpalasen erään pienen ponnahtavan luukun päälle, se lensi kaaressa kauas. Eräs kuminpalanen lensi biologianopettajan kaula-aukosta sisään.
Ja siis pyyhekumeja, penaalien ohella. En tiedä mikä tilanne on nykylasten keskuudessa, mutta tuolloin kumi oli statussymboli. Mitä värikkäämpi, mitä oudompi muodoltaan, mitä tujakammin tuoksuva, sen parempi. Käynnit pyyhekumeja myyvissä kaupoissa olivat sydäntätykyttäviä. Niin suunnaton tarjonta, niin valtava valikoima mahdollisuuksia, ei koskaan kahta samanlaista. Keräsimme niitä sen minkä vähillä varoillamme kykenimme (tai sen minkä vanhempamme suostuivat ostamaan), kadehdimme toisten omaa ja toistelimme hyytävää urbaanilegendaa tytöstä, joka täytti huoneensa hajukumeilla ja joutui sairaalaan. Kenties pysyvästi.
Yleensähän nämä koristekumit olivat varsinaisessa pyyhintäominaisuudessaan heikkoja, mutta eihän se haitannut; koulu jakoi kyllä siihen tarkoitukseen varsin toimivia valkoisia tylsiä kuutiokumeja joka vuosi. Muut olivat katsomista, koskemista ja haistamista varten. Minulla oli tajunvievästi tuoksahtava violetti viinirypäletertun muotoinen kumi, mutta vaikka sekin oli hieno, oli todellinen aarteeni pieni elektroniikkapelikumi. Nuo pääasiassa Nintendon valmistamat piipittävät käsipelit olivat melko lailla viimeistä huutoa tuolloin, ja minulla oli sellaista imitoiva kumi. Elektroniikkapelin muotoon stanssatun kumin keskelle oli liimattu muoviläpyskä, joka kumia eestaas heiluttamalla vaihteli kahta epäselvää kuvaa niin, että ruudulla näytti tapahtuvan, hmm, jotain. En koskaan päässyt täysin perille mitä postimerkin kokoisessa pelissäni tarkkaan ottaen oli meneillään, ehkä siinä oli lentokoneita jotka pudottivat pommeja. Ehkä. Mutta eihän se ollut tärkeää. Minulla oli kumi, jossa oli liikkuvaa kuvaa. Luokan ainoa, ja monen, monen muun avoimen kademielen kohde. Olin siitä rajattoman ylpeä, en juurikaan koskaan käyttänyt sitä ettei se kuluisi. Enkä siksikään, että se oli ylivoimaisesti onnettomimmin pyyhkivä kumi jonka olen koskaan kohdannut.
Ja ne kaikki muut tietenkin. Kyniä, viivottimia, vihkoja, tarroja. Kaikissa sama teksti: "Made in Japan", jonka jo tuolloin ymmärsi. Ja toinen yhdistävä tekijä: "Kutsuwa". 90% kaikesta silloin kerätystä koulukrääsästä oli Kutsuwan valmistamaa, ja muistan että minua häiritsi, kun en tiennyt oliko sana tarkoituksella vai sattumalta suomea. Koska nämä tuotteethan jos mitkä olivat kutsuvia. Kaupan hyllyltä ne huusivat ohikulkeville lapsille.
Tätä se oli jo silloin, tavaran suloista viehätystä, varsinkin ala-asteen kolmen ensimmäisen luokan ajan. Vanhemmaksi tultua muut intressit veivät mennessään, eivätkä hajukumitkaan olleet enää muotia kun vuosikymmen päättyi. Vaan onko mitään spesifiä kakkosluokasta? Ehkä. Voisin kertoa luokallemme Tampereelta tulleesta tytöstä, joka oli kaksi viikkoa, ei tutustunut sinä aikana kehenkään ja joka istui sen ajan minun edessäni luokassa. Ajauduin ensimmäisenä päivänä hänen tultuaan nolostuttavaan tilanteeseen aamuvirrenveisuun aikana.
Tai voisihan sitä sanoa maailman epäonnistuneimmasta koulukuvasta, jossa toinen silmäni on puoliksi kiinni ja katsoo alas, toinen kokonaan auki ja katsoo ylös. Toinen suupieli on auki, toinen hymyilee. Näytin hirviömäiseltä idiootilta, vanhempani päättivät etteivät pidä kuvia vaan ne lähetettiin takaisin. Ryhmäkuvassa sentään olen itseni. Pitkäkaulainen pyöreäposkinen poika olemattoman lyhyissä hiuksissa, onnellinen pilke silmässä.
5.2.06
2.2.06
Swollen angels
Toistanko itseäni jos Toistanko itseäni jos kerron, että kuten toissamaanantaina, päädyin tänäänkin hyvässä uskossa toveripiirini seuraksi Assarille edukkaalle opiskelijalounaalle, johduin sieltä kahvikupilliselle opiskelijakahvilaan yliopiston päärakennukseen, sieltä yhdelle, no kahdelle, baariin, sieltä mäykällä varustettuna yksityisasuntoon? Toistanko itseäni jos
Toistammeko itseämme jos Toistamm
Tois
T
Ehkä on parempi siteerata pitkästä aikaa kotimaista populaarimusiikkia, koska tähän tilanteeseen on paljon sellaista mikä sopii:
"Päin helvettiä menee mutta ei voi valittaa
rima pysyy paikallaan kun riman alittaa"
(Juice Leskinen: Aamu alkaa a:lla)
"Hän taas laittoi kortin jostain, tarkoitus kai opiskella,
taitaa jäädä luvut kesken, ravintolat houkuttaa.
Tyhjä pää - jälkeen jää tuskin mitään pysyvää.
Niin kylässä puhuttiin."
(Absoluuttinen Nollapiste: MOVALNF)
"Nuoria lahoavia puitakin tarvitaan
ravitsemaan muita nuoria puita"
(Limonadi Elohopea: Liekkimaja)
Toistammeko itseämme jos Toistamm
Tois
T
Ehkä on parempi siteerata pitkästä aikaa kotimaista populaarimusiikkia, koska tähän tilanteeseen on paljon sellaista mikä sopii:
"Päin helvettiä menee mutta ei voi valittaa
rima pysyy paikallaan kun riman alittaa"
(Juice Leskinen: Aamu alkaa a:lla)
"Hän taas laittoi kortin jostain, tarkoitus kai opiskella,
taitaa jäädä luvut kesken, ravintolat houkuttaa.
Tyhjä pää - jälkeen jää tuskin mitään pysyvää.
Niin kylässä puhuttiin."
(Absoluuttinen Nollapiste: MOVALNF)
"Nuoria lahoavia puitakin tarvitaan
ravitsemaan muita nuoria puita"
(Limonadi Elohopea: Liekkimaja)
31.1.06
Pyörähdys
Kun jaksaisi ylläpitää tietoisuutta siitä, että uhratessaan aikaansa kirjallisuudentutkimukselle on tekemässä jotain merkityksellistä. Enkä tarkoita tätä siten, että minulla olisi jokin syvältä kumpuava pakottava tarve tehdä jotain merkityksellistä; lähinnä minulla on tarve olla tekemättä mitään tarkoituksenmukaisen merkityksetöntä.
Joskus tuntuu siltä kuin roikkuisi lipsuvalla sormiotteella huikeissa korkeuksissa rautatiesillan poikkipuusta raiteiden välissä. Alhaalla kuohuu koski terävien kivien ympärillä, niin kaukana että sen jyminää tuskin kuulee. Ja tietenkin sitä siltaa pitkin menee juna, kilometrien pituinen, kenties päättymätön. Se louskuttaa eteenpäin kiireettä ja siinä roikkuessa ovat voimat käyneet ensin vähiin, sitten loppuneet. Tekee mieli päästää irti, koska - no, sattuu tietämään ettei se juna pääty koskaan. Että voi yhtä hyvin säästä itseltään piinallisen roikkumisen siinä junan alla ja antaa mennä. Jos sattuu hyvä tuuri putoaa hassusti ja saa tyylipisteitä.
Joskus tuntuu siltä kuin roikkuisi lipsuvalla sormiotteella huikeissa korkeuksissa rautatiesillan poikkipuusta raiteiden välissä. Alhaalla kuohuu koski terävien kivien ympärillä, niin kaukana että sen jyminää tuskin kuulee. Ja tietenkin sitä siltaa pitkin menee juna, kilometrien pituinen, kenties päättymätön. Se louskuttaa eteenpäin kiireettä ja siinä roikkuessa ovat voimat käyneet ensin vähiin, sitten loppuneet. Tekee mieli päästää irti, koska - no, sattuu tietämään ettei se juna pääty koskaan. Että voi yhtä hyvin säästä itseltään piinallisen roikkumisen siinä junan alla ja antaa mennä. Jos sattuu hyvä tuuri putoaa hassusti ja saa tyylipisteitä.
26.1.06
Habermas
Pari visuaalista huomiota.
Ensin kerron, että ostin taannoin uuden tervashampoopullon edellisen lähes tyhjennyttyä. Tiedän, tämä kiehtoo teitä. Haircut on out, hairwash on in. Asetin uuden pullon shampookoriin ennen kuin olin ehtinyt heittää vanhan pois, ja tein häkellyttävän huomion. Pullon kyljessä olevaa kuvaa oli muutettu! Mutta vain pikkuriikkisin yksityiskohdin... katsokaa vaikka:
Vasemmalla oleva pullo on vanha, oikealla uusi. Ensimmäiseksi huomioni osui kuvan keskipisteessä tönöttävään tönöön; se näytti sekä leveämmältä että korkeammalta, mikä mittauksen jälkeen paikkansapitäväksi osoittautuikin. Kyse on noin parista millistä kumpaankin suuntaan, mutta ero on silmin havaittava (paitsi tuosta kuvasta...) ja peräti merkityksellinen siis. Vasta tämän jälkeen huomioin mökin molemminpuoliset pensaat. Niitä on siirretty selvästi vasemmalle, niin että suuri pensas on kadonnut kuvan reunan taakse ja pieni tullut kokonaan näkyviin; suuren pensaan ja talon vasemmanpuoleisen seinän väli on myös kasvanut merkittävästi. Mielestäni vanha kuva on pensaiden suhteen paremmassa tasapainossa, mutta tähän radikaaliin muutokseen on täytynyt valmistaja Cederrothilla olla jokin syy. Ja sitten joutsenet. Niiden koko on pienentynyt niin, että isommatkaan joutsenet eivät enää seilaa talon seinän editse. Tämä vähentää kuvan kolmiulotteisuutta, mutta kieltämättä näyttää nyt vähemmän sekavalta. Pienet joutsenet ovat muuttuneet vallan pikkuruisiksi, söpöiksi aivan. Niiden alla oleva veden määrä on sekin vähentynyt.
Maailma muuttuu, niinhän sitä sanotaan. Kenties tämä uusi etiketti nyt vastaa paremmin 2000-luvun ihmisen visuaalisia tottumuksia. Minä ainakin pullon ostin, täytyyhän senkin jotain kertoa.
Toinen juttu. Kun kerran valitsin PMMP:n albumin Kovemmat kädet viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi levyksi, alkoi melkein hävettää, että se on itselläni kopioituna hyllyssä. Rumat valkoiset kannet ilkkuivat öisin; varsinkin nyt mennyt aikamuoto on oleellinen. Eivät nimittäin ilku enää. Ja vaikka mieli tekisikin kyseisen levyn alkuperäisistä kansista jotain kaunista sanoa, niin en millään keksi, eivätkä ne yhtä hienot voisi missään tapauksessa olla kuin nämä tänään askartelemani:
Ilmaisjakelulehtien kansikuvia ja varta vasten tähän tarkoitukseen ostettu liimapuikko. Askartelu on kivaa.
Paitsi ettei.
Ensin kerron, että ostin taannoin uuden tervashampoopullon edellisen lähes tyhjennyttyä. Tiedän, tämä kiehtoo teitä. Haircut on out, hairwash on in. Asetin uuden pullon shampookoriin ennen kuin olin ehtinyt heittää vanhan pois, ja tein häkellyttävän huomion. Pullon kyljessä olevaa kuvaa oli muutettu! Mutta vain pikkuriikkisin yksityiskohdin... katsokaa vaikka:
Vasemmalla oleva pullo on vanha, oikealla uusi. Ensimmäiseksi huomioni osui kuvan keskipisteessä tönöttävään tönöön; se näytti sekä leveämmältä että korkeammalta, mikä mittauksen jälkeen paikkansapitäväksi osoittautuikin. Kyse on noin parista millistä kumpaankin suuntaan, mutta ero on silmin havaittava (paitsi tuosta kuvasta...) ja peräti merkityksellinen siis. Vasta tämän jälkeen huomioin mökin molemminpuoliset pensaat. Niitä on siirretty selvästi vasemmalle, niin että suuri pensas on kadonnut kuvan reunan taakse ja pieni tullut kokonaan näkyviin; suuren pensaan ja talon vasemmanpuoleisen seinän väli on myös kasvanut merkittävästi. Mielestäni vanha kuva on pensaiden suhteen paremmassa tasapainossa, mutta tähän radikaaliin muutokseen on täytynyt valmistaja Cederrothilla olla jokin syy. Ja sitten joutsenet. Niiden koko on pienentynyt niin, että isommatkaan joutsenet eivät enää seilaa talon seinän editse. Tämä vähentää kuvan kolmiulotteisuutta, mutta kieltämättä näyttää nyt vähemmän sekavalta. Pienet joutsenet ovat muuttuneet vallan pikkuruisiksi, söpöiksi aivan. Niiden alla oleva veden määrä on sekin vähentynyt.
Maailma muuttuu, niinhän sitä sanotaan. Kenties tämä uusi etiketti nyt vastaa paremmin 2000-luvun ihmisen visuaalisia tottumuksia. Minä ainakin pullon ostin, täytyyhän senkin jotain kertoa.
Toinen juttu. Kun kerran valitsin PMMP:n albumin Kovemmat kädet viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi levyksi, alkoi melkein hävettää, että se on itselläni kopioituna hyllyssä. Rumat valkoiset kannet ilkkuivat öisin; varsinkin nyt mennyt aikamuoto on oleellinen. Eivät nimittäin ilku enää. Ja vaikka mieli tekisikin kyseisen levyn alkuperäisistä kansista jotain kaunista sanoa, niin en millään keksi, eivätkä ne yhtä hienot voisi missään tapauksessa olla kuin nämä tänään askartelemani:
Ilmaisjakelulehtien kansikuvia ja varta vasten tähän tarkoitukseen ostettu liimapuikko. Askartelu on kivaa.
Paitsi ettei.
23.1.06
These things don't really matter... they countermatter
Olin käänteentekevässä taitepisteessä, elämäni saranakohdassa jos näin voi sanoa. Kaivoin paperinkeräyslaatikkoni pohjalta esiin äänestysoikeuslappusen ja otin sen mukaan reppuun lähtiessäni kaupungille. Edellisestä äänestyskerrasta oli yksitoista vuotta, mutta nyt oli alkanut tuntua siltä, että jotain oli tehtävä. Median yksimielinen Niinistö-hehkutus oli saanut sellaiset mittasuhteet, että vaikka se minulle poliittisessa mielessä onkin aivan sama kuka siellä keulakuvana häärii, alkoi Saulin itseriittoinen virne mediapamppukavereidensa julkaisuissa ärsyttää ja ihan sen varjolla päätin käydä heittämässä ennakkoääneni Tarjalle.
Äänestyspaikan ovella ilmestyi takaraivooni ääni, joka ivasi minua marionetiksi, joka tekee juuri sitä mitä järjestelmä hänen haluaakin tekevän. Tuskastuin. Hetkeksi olin ajautunut juuri sen harhan valtaan, että yhdellä äänellä olisi merkitystä. Käännyin ovelta takaisin, en jaksa tällaista, kaikella ne ihmistä kiusaavatkin. Olo on nyt jälleen kevyempi. Perkeleen vaalit.
Perjantaina minua heitettiin saunalla, kun vuoron varannut poistui kaupungista ja kysäisi että kelpaako. Ja minullehan sauna kelpaa aina. Jos voisin, asuisin saunassa. Ainaisessa löylyssä. Aina lämpimässä, ei enää koskaan kylmyyttä, ei pakkasta. Jumaloin saunaa enemmän kuin mitään. Sauna on neroutta, parasta maailmassa vailla kilpailijoita, Pentti Linkola ei ole missään asiassa ollut niin väärässä kuin kerettiläisessä saunavastaisuudessaan, ja hän sentään on väärässä varsin monessa asiassa.
Lämpötila on toista viikkoa kestäneiden murhalukemien jälkeen noussut niin, että tänäinen viiden asteen pakkanen tuntui lämpimältä. Masentavaa. Miksi on jo vuosikaudet lupailtu kasvihuoneilmiötä kun mitään ei kuitenkaan tapahdu? Missä ne lämpimät talvet viipyvät? Haloo?
Viime viikon osuvimmasta viisaudesta vastasi Marimba: "On syytä pitää silmällä autoja, jotka ilmestyvät näkökenttään lukkojarrutuksella."
Allekirjoitan.
Liite 1: Hidas räjähdys ei ole hiipunut! Se vain eläytyy nimeensä. Tänään kannattaa taas vilkaista.
Liite 2: Edellisen kirjoitukseni päähenkilön aiemmista vaiheista, jos niitä voi sellaisiksi kutsua, kiinnostuneet halunnevat tuskin tutustua hänen iloisten seikkailuidensa osiin 1, 2 ja 3.
Äänestyspaikan ovella ilmestyi takaraivooni ääni, joka ivasi minua marionetiksi, joka tekee juuri sitä mitä järjestelmä hänen haluaakin tekevän. Tuskastuin. Hetkeksi olin ajautunut juuri sen harhan valtaan, että yhdellä äänellä olisi merkitystä. Käännyin ovelta takaisin, en jaksa tällaista, kaikella ne ihmistä kiusaavatkin. Olo on nyt jälleen kevyempi. Perkeleen vaalit.
Perjantaina minua heitettiin saunalla, kun vuoron varannut poistui kaupungista ja kysäisi että kelpaako. Ja minullehan sauna kelpaa aina. Jos voisin, asuisin saunassa. Ainaisessa löylyssä. Aina lämpimässä, ei enää koskaan kylmyyttä, ei pakkasta. Jumaloin saunaa enemmän kuin mitään. Sauna on neroutta, parasta maailmassa vailla kilpailijoita, Pentti Linkola ei ole missään asiassa ollut niin väärässä kuin kerettiläisessä saunavastaisuudessaan, ja hän sentään on väärässä varsin monessa asiassa.
Lämpötila on toista viikkoa kestäneiden murhalukemien jälkeen noussut niin, että tänäinen viiden asteen pakkanen tuntui lämpimältä. Masentavaa. Miksi on jo vuosikaudet lupailtu kasvihuoneilmiötä kun mitään ei kuitenkaan tapahdu? Missä ne lämpimät talvet viipyvät? Haloo?
Viime viikon osuvimmasta viisaudesta vastasi Marimba: "On syytä pitää silmällä autoja, jotka ilmestyvät näkökenttään lukkojarrutuksella."
Allekirjoitan.
Liite 1: Hidas räjähdys ei ole hiipunut! Se vain eläytyy nimeensä. Tänään kannattaa taas vilkaista.
Liite 2: Edellisen kirjoitukseni päähenkilön aiemmista vaiheista, jos niitä voi sellaisiksi kutsua, kiinnostuneet halunnevat tuskin tutustua hänen iloisten seikkailuidensa osiin 1, 2 ja 3.
20.1.06
Ohikulkumatkalla
(tai "Arvaa kuka palasi?")
Kaksiossa oli harmaata, vaikka kaihtimet olivat ylhäällä. Se johtui maisemasta, sen Terkkis oli jo vuosia sitten ymmärtänyt. Pelkkä mullanharmaa pelto, ja sillä oli voima imeä kaikki taivaasta tuleva valo vuodenajasta riippumatta. Pellon yli kävi tuuli, paljon muuta ei näkynyt, oli loppusyksy ja taivaskin harmaa, aurinko nousi itsekseen jossain pilvien takana.
Terkkis oli saanut asunnon työpaikan mukana, ja vaikka työpaikka oli saman tien mennyt, oli kämppä jäänyt, pienen, joskus ehkä merkittävänkin, kaupungin kerrostalolähiössä. Niin pienen kaupungin, ettei olisi luullut olevan koskaan tarvetta rakentaa sen keskustasta kauemmas lähiöitä, mutta niin oli silti tehty. Harmaita kolmikerroksisia taloja muutama vierekkäin, sen verran kaukana toisistaan, että tuuli pääsi niiden välissä vinkumaan, lähiössä tuuli aina. Pellolla ei ollut tuulensuojaa.
Ikkunastaan Terkkis näki puolen kilometrin päässä ohikiitävän pikatien, kaksi autohallia, toinen tyhjillään, ja halpamarketin, sielläkin oli loppuunmyynti. Taivaanrannassa oli metsää, kaikkialla muualla aamuhuurteen harsoamaa savista peltoa, ei enää vuosiin kovin aktiivisesti viljeltyä. Terkkiksen työpaikka ei ollut ainoa pikkukaupungista kadonnut. Joskus mieli palasi kotipitäjään, mutta ei sinne ollut rahaa palata. Työttömyystuella maksoi vuokran ja joi kaljan toisinaan.
Taas oli sellaiseksi päätetty päivä, suurin osahan niistä alkoi olla. Ei pakkasta paljoa ollut, mutta tuuli viilsi lihan läpi luuhun, ja siksi Terkkis pukeutui talvitakkiinsa lähtiessään ulos. Asunto oli toisessa kerroksessa, kaikuvat portaat pihaan ja tielle, kaksi kilometriä ison tien vartta kaupungin keskustaan, joka oli pieni. Rekkoja ajoi ohi suurempiin määränpäihin matkalla, muita ei näkynyt. Terkkiksellä ei ollut koskaan ollut paikkakunnalla montaa ystävää. Työaikoina muutama, mutta niistä vuosista ei ollut kukaan pysyväksi jäänyt. Sitten kolme tai neljä, nyt jo pitkään enää yksi, Repe. Matkahuollon baarissa heidän yhteinen nurkkapöytänsä pitkine keskusteluineen oli ainoa jäljellä oleva turvapaikka siltä pahaatekevältä yksinäiseltä harmaalta, joka hitaasti ryömien lähestyi joka suunnasta, Terkkis ja Repe sen molemmat hyvin tunsivat.
Kaupunki näytti kuolleelta, vaikka oli arkipäivä ja sekin pitkällä. Ei kellään ollut juuri asiaa niihin muutamiin vaate- ja kukkakauppoihin joita jäljellä oli, ruoka ostettiin automarketeista, kahviloita ei ollut. Terkkis käveli linja-autoasemalle ja baari oli hetki sitten avattu. Ajoituksen hän oli kauan sitten oppinut. Sisältä tulvahti tuttu tuoksu ja lämmin ilma, radiossa juuri sen lajin iskelmää joka olisi kostuttanut silmää jos ei olisi ollut jo aikuinen mies. Terkkis tilasi sormea heilauttamalla oluen, jonka samantien sai. Asiakkaita ei ollut, nurkkapöytäkin vielä tyhjä.
"Jokos kuulit", baarimikko kysyi. Terkkis katsoi tätä hämmästyneenä. Ei ollut koskaan mitään kuultavaa, koska jäljellä ei ollut sen paremmin ketään jolta kuulla, kuin mitään, mikä olisi enää koskettanut. Hän hymähti. Radiossa kappale loppui ja tilalle tulvi paikallismainoksia.
"Repe löydettiin kotoaan eilen illalla", baarimikko jatkoi. "Kattokiikkuun oli mennyt. Naapurin kakarat oli ikkunasta nähneet sen roikkuvan, siitä tiedettiin mennä sisälle."
Terkkiksen ilme ei muuttunut. Hän raahautui nurkkapöytään, istui alas ja eteensä katsoen joi olutta. Tuopin puolivälissä hän nousi ja sanaakaan sanomatta poistui baarista, jonne ei enää palannut. Tupakkataukoa viettänyt pikavuoron kuljettaja kertoi myöhemmin, että Terkkis oli ollut silminnähden peloissaan ja hänen askeleensa oli pahasti horjunut.
Terkkis oli saanut asunnon työpaikan mukana, ja vaikka työpaikka oli saman tien mennyt, oli kämppä jäänyt, pienen, joskus ehkä merkittävänkin, kaupungin kerrostalolähiössä. Niin pienen kaupungin, ettei olisi luullut olevan koskaan tarvetta rakentaa sen keskustasta kauemmas lähiöitä, mutta niin oli silti tehty. Harmaita kolmikerroksisia taloja muutama vierekkäin, sen verran kaukana toisistaan, että tuuli pääsi niiden välissä vinkumaan, lähiössä tuuli aina. Pellolla ei ollut tuulensuojaa.
Ikkunastaan Terkkis näki puolen kilometrin päässä ohikiitävän pikatien, kaksi autohallia, toinen tyhjillään, ja halpamarketin, sielläkin oli loppuunmyynti. Taivaanrannassa oli metsää, kaikkialla muualla aamuhuurteen harsoamaa savista peltoa, ei enää vuosiin kovin aktiivisesti viljeltyä. Terkkiksen työpaikka ei ollut ainoa pikkukaupungista kadonnut. Joskus mieli palasi kotipitäjään, mutta ei sinne ollut rahaa palata. Työttömyystuella maksoi vuokran ja joi kaljan toisinaan.
Taas oli sellaiseksi päätetty päivä, suurin osahan niistä alkoi olla. Ei pakkasta paljoa ollut, mutta tuuli viilsi lihan läpi luuhun, ja siksi Terkkis pukeutui talvitakkiinsa lähtiessään ulos. Asunto oli toisessa kerroksessa, kaikuvat portaat pihaan ja tielle, kaksi kilometriä ison tien vartta kaupungin keskustaan, joka oli pieni. Rekkoja ajoi ohi suurempiin määränpäihin matkalla, muita ei näkynyt. Terkkiksellä ei ollut koskaan ollut paikkakunnalla montaa ystävää. Työaikoina muutama, mutta niistä vuosista ei ollut kukaan pysyväksi jäänyt. Sitten kolme tai neljä, nyt jo pitkään enää yksi, Repe. Matkahuollon baarissa heidän yhteinen nurkkapöytänsä pitkine keskusteluineen oli ainoa jäljellä oleva turvapaikka siltä pahaatekevältä yksinäiseltä harmaalta, joka hitaasti ryömien lähestyi joka suunnasta, Terkkis ja Repe sen molemmat hyvin tunsivat.
Kaupunki näytti kuolleelta, vaikka oli arkipäivä ja sekin pitkällä. Ei kellään ollut juuri asiaa niihin muutamiin vaate- ja kukkakauppoihin joita jäljellä oli, ruoka ostettiin automarketeista, kahviloita ei ollut. Terkkis käveli linja-autoasemalle ja baari oli hetki sitten avattu. Ajoituksen hän oli kauan sitten oppinut. Sisältä tulvahti tuttu tuoksu ja lämmin ilma, radiossa juuri sen lajin iskelmää joka olisi kostuttanut silmää jos ei olisi ollut jo aikuinen mies. Terkkis tilasi sormea heilauttamalla oluen, jonka samantien sai. Asiakkaita ei ollut, nurkkapöytäkin vielä tyhjä.
"Jokos kuulit", baarimikko kysyi. Terkkis katsoi tätä hämmästyneenä. Ei ollut koskaan mitään kuultavaa, koska jäljellä ei ollut sen paremmin ketään jolta kuulla, kuin mitään, mikä olisi enää koskettanut. Hän hymähti. Radiossa kappale loppui ja tilalle tulvi paikallismainoksia.
"Repe löydettiin kotoaan eilen illalla", baarimikko jatkoi. "Kattokiikkuun oli mennyt. Naapurin kakarat oli ikkunasta nähneet sen roikkuvan, siitä tiedettiin mennä sisälle."
Terkkiksen ilme ei muuttunut. Hän raahautui nurkkapöytään, istui alas ja eteensä katsoen joi olutta. Tuopin puolivälissä hän nousi ja sanaakaan sanomatta poistui baarista, jonne ei enää palannut. Tupakkataukoa viettänyt pikavuoron kuljettaja kertoi myöhemmin, että Terkkis oli ollut silminnähden peloissaan ja hänen askeleensa oli pahasti horjunut.
17.1.06
Variaatioita virheistä
eli "Hihaani tarttui meemi"
(tai "Taipumus on helpoin puolustus")
Jaa, miksen tosiaan viettäisi iltapäivääni vastaamalla meemiin, johon näyttävät tämän vasta tuskin puoleen ehtineen päivän aikana osallistuneen kaikki kykenevät. Benrope nasautti, ja Jani vain hetkeä myöhemmin, ja ties ketkä vielä ehtivät, he myöhästyvät.
Niin siis viisi omituista tapaansa pitäisi kuulemma paljastaa. Katsotaanpa.
1. Olen kykenemätön heittämään mitään piirtämääni pois. En henno heittää paperinkeräykseen ainuttakaan sellaista vaikka mitenkin turhaa luentomuistiinpanoa tai opintomonistetta, jonka reunaan olen piirtänyt outoja hahmoja tai kuvioita. Täytyyhän niillä kaikilla olla jokin tärkeä merkitys, koska ne ovat minun käteni kautta tähän maailmaan tulleet. Piirtäminen on minulle läheisin tapa tuoda päänsisäistä maailmaa ulos. Kirjoitetun tekstin kanssa en ole yhtä tarkka, vaikka melkein olenkin.
2. Kirjoittelen uniani ylös. Olen aloittanut sen jo pikkupoikana, mutta järjestelmälliseksi tapa muodostui, kun huomasin, että tietokoneelle unet saa ylös tarkemmin, pidemmin ja nopeammin. Tämä(kin) tapahtui vuonna 1996. Unien ylöskirjoittaminen aiheutti niiden ennestäänkin hyvän muistamisen kasvamisen älyttömiin mittoihin, ja kun aluksi koin ehkä yhden unen kuussa niin tärkeäksi ja niin hyvin muistetuksi, että se piti kirjoittaa muistiin, naputtelin niitä koneelle aktiivisimpina vuosina 98-99 ainakin kerran viikossa. Pitkiä, pitkiä unia. Nyttemmin tahti on taas hijentynyt ajanpuutteen vuoksi, mutta edelleen jatkan tätä tapaa. Uneni ovat tällä hetkellä kolmessa rtf-muotoisessa tiedostossa, joiden yhteiskoko on nelisen megaa. Siis neljä megaa raakatekstiä. Se on melko paljon. Karkeasti arvioiden noin kymmenen romaanikäsikirjoituksen verran. Aina silloin tällöin innostun lukemaan vanhoja unia. On kuin lukisi hienoimpia hetkiä jossain toisessa maailmassa elämästään elämästä.
3. Lasken päässäni asioita koko ajan. Yleensä lasken eri sanojen kirjaimista muodostuvia numeerisia arvoja yhteen (esim. U+G+U+S = 21+7+21+19), tai ellen tee tätä, lasken asioita kahdeksaan asti. Tämä ei ole erityisen tietoista tai edes kovin pinnalla ajatuksissa. Koko ajan se on kuitenkin käynnissä, taukoamatta, jossain taustalla.
4. Katselen Päivien viemää Neloselta aina jos olen kotona sen lähetysaikaan. Tämä on ehkä outoa etenkin siksi, etten juuri katso tv:stä enää muuta. Enää en sentään pyri tarkoituksella kotiin kyseisen saippuasarjan alkamisajaksi, kuten vielä vuosi sitten.
5. Uskon ettei kukaan koskaan muista minua silloin kun ei ole konkreettisesti tekemisissä kanssani.
Niin siis viisi omituista tapaansa pitäisi kuulemma paljastaa. Katsotaanpa.
1. Olen kykenemätön heittämään mitään piirtämääni pois. En henno heittää paperinkeräykseen ainuttakaan sellaista vaikka mitenkin turhaa luentomuistiinpanoa tai opintomonistetta, jonka reunaan olen piirtänyt outoja hahmoja tai kuvioita. Täytyyhän niillä kaikilla olla jokin tärkeä merkitys, koska ne ovat minun käteni kautta tähän maailmaan tulleet. Piirtäminen on minulle läheisin tapa tuoda päänsisäistä maailmaa ulos. Kirjoitetun tekstin kanssa en ole yhtä tarkka, vaikka melkein olenkin.
2. Kirjoittelen uniani ylös. Olen aloittanut sen jo pikkupoikana, mutta järjestelmälliseksi tapa muodostui, kun huomasin, että tietokoneelle unet saa ylös tarkemmin, pidemmin ja nopeammin. Tämä(kin) tapahtui vuonna 1996. Unien ylöskirjoittaminen aiheutti niiden ennestäänkin hyvän muistamisen kasvamisen älyttömiin mittoihin, ja kun aluksi koin ehkä yhden unen kuussa niin tärkeäksi ja niin hyvin muistetuksi, että se piti kirjoittaa muistiin, naputtelin niitä koneelle aktiivisimpina vuosina 98-99 ainakin kerran viikossa. Pitkiä, pitkiä unia. Nyttemmin tahti on taas hijentynyt ajanpuutteen vuoksi, mutta edelleen jatkan tätä tapaa. Uneni ovat tällä hetkellä kolmessa rtf-muotoisessa tiedostossa, joiden yhteiskoko on nelisen megaa. Siis neljä megaa raakatekstiä. Se on melko paljon. Karkeasti arvioiden noin kymmenen romaanikäsikirjoituksen verran. Aina silloin tällöin innostun lukemaan vanhoja unia. On kuin lukisi hienoimpia hetkiä jossain toisessa maailmassa elämästään elämästä.
3. Lasken päässäni asioita koko ajan. Yleensä lasken eri sanojen kirjaimista muodostuvia numeerisia arvoja yhteen (esim. U+G+U+S = 21+7+21+19), tai ellen tee tätä, lasken asioita kahdeksaan asti. Tämä ei ole erityisen tietoista tai edes kovin pinnalla ajatuksissa. Koko ajan se on kuitenkin käynnissä, taukoamatta, jossain taustalla.
4. Katselen Päivien viemää Neloselta aina jos olen kotona sen lähetysaikaan. Tämä on ehkä outoa etenkin siksi, etten juuri katso tv:stä enää muuta. Enää en sentään pyri tarkoituksella kotiin kyseisen saippuasarjan alkamisajaksi, kuten vielä vuosi sitten.
5. Uskon ettei kukaan koskaan muista minua silloin kun ei ole konkreettisesti tekemisissä kanssani.
Pitkä lounas
Lounas oli sovittu kello yhdeksi ja joukkomme kerääntyi paikalle kuin kivien alta ryömivät eläimet, ihastuttavan kauniit liian monin tavoin määritellä. Katsohan: on tärkeää voida vähintään kerran viikossa kokoontua jonnekin, jossa voi ruuan tasosta valittaa espanjalaisten vaihto-opiskelijoiden huutaessa naapuripöydässä kuin se pöytä olisi tulessa, ja he ehkä sen mukana, tietenkin, välimeren ilmasto on hikinen.
Cafe Niinistön läsnäolosta huolimatta jatkoimme kahville kauemmas Hämeenkatua. Mitä näkyi paitsi runebergiläisiä, joillakin lautasilla. Ei tulevaisuutta ainakaan, eikä toisaalta mitään pahaa siinä. Tietenkin siinä vaiheessa oli vielä tarkoitus olla produktiivinen. Päivä oli melkein alkanut lounaalla, melkein kuin ei mitään olisi ollut ennen sitä, ja katsohan: ei ollutkaan, juuri kellekään. Olisi hämmästyttänyt miten vähän oli saanut aikaan ellei se olisi ollut niin toistuva tapa.
Kahvihetkemme jälkeen oli kriittinen vaihe. Lähteäkö luennolle, tosin vain kahdelle meistä tämä, minä heissä, vai kotiin työn pariin, ehkä muualle? Kuinka olla, sijaitsimme juuri siinä, missä Vanhan Portin, tuon mainion kapakan, seireenilaulu kadun toiselta puolelta kahvilan ikkunoihin kävi meitä kutsuen. Vain hetken se kesti... sillä vaikka viikossa on vain yksi luento, onko mieltä edes yrittää valita mennäkö sinne vai viettääkö hyvässä seurassa hetki tuopposen ääressä? Ei sellaista valintaa pitäisi ihmisen edes harkita. On asioita, joiden tekemättä jättäminen voi olla vain väärin.
Baarissa tarkastelimme itseämme ja maailmaa kuin juuri ne kunnolliset ja tietävät ainakin joita olemme. Ilta laskeutui, joukkomme harveni, lopulta vain neljä jäljellä. Kaupan kautta suunta Uguksen matalaan majaan, mäyräkoira ja paljon ruokaa, kaikkihan tämän reseptin tuntevat.
Kaksitoista tuntia alkamisensa jälkeen lounashetkemme päättyi, ja vaikka joskus iltapäivällä ehkä saattoikin mielessä kaihertaa se, että päivän aikana ei mikään taaskaan edennyt, oli se myöhemmin, melko pian silti, kadonnut sen tunteen alta että on enemmän kuin vähän olemassa, enemmän kuin vain työtä tai vaateita. Humanistiset alat vaativat ihmistä olemaan ihminen, ei työ, ei aikataulu, jos minä jotain katuisin myöhemmin olisi se käyttämätön tilaisuus, jokainen erikseen.
On osattava olla itseltään vaatimatta enempää kuin voi, ja toisaalta asetettava tavoitteensa sinne minne tietää pääsevänsä, missä tunnistaa olevansa hyvä.
Ja kaikki paha häipyi
tuuleen.
Cafe Niinistön läsnäolosta huolimatta jatkoimme kahville kauemmas Hämeenkatua. Mitä näkyi paitsi runebergiläisiä, joillakin lautasilla. Ei tulevaisuutta ainakaan, eikä toisaalta mitään pahaa siinä. Tietenkin siinä vaiheessa oli vielä tarkoitus olla produktiivinen. Päivä oli melkein alkanut lounaalla, melkein kuin ei mitään olisi ollut ennen sitä, ja katsohan: ei ollutkaan, juuri kellekään. Olisi hämmästyttänyt miten vähän oli saanut aikaan ellei se olisi ollut niin toistuva tapa.
Kahvihetkemme jälkeen oli kriittinen vaihe. Lähteäkö luennolle, tosin vain kahdelle meistä tämä, minä heissä, vai kotiin työn pariin, ehkä muualle? Kuinka olla, sijaitsimme juuri siinä, missä Vanhan Portin, tuon mainion kapakan, seireenilaulu kadun toiselta puolelta kahvilan ikkunoihin kävi meitä kutsuen. Vain hetken se kesti... sillä vaikka viikossa on vain yksi luento, onko mieltä edes yrittää valita mennäkö sinne vai viettääkö hyvässä seurassa hetki tuopposen ääressä? Ei sellaista valintaa pitäisi ihmisen edes harkita. On asioita, joiden tekemättä jättäminen voi olla vain väärin.
Baarissa tarkastelimme itseämme ja maailmaa kuin juuri ne kunnolliset ja tietävät ainakin joita olemme. Ilta laskeutui, joukkomme harveni, lopulta vain neljä jäljellä. Kaupan kautta suunta Uguksen matalaan majaan, mäyräkoira ja paljon ruokaa, kaikkihan tämän reseptin tuntevat.
Kaksitoista tuntia alkamisensa jälkeen lounashetkemme päättyi, ja vaikka joskus iltapäivällä ehkä saattoikin mielessä kaihertaa se, että päivän aikana ei mikään taaskaan edennyt, oli se myöhemmin, melko pian silti, kadonnut sen tunteen alta että on enemmän kuin vähän olemassa, enemmän kuin vain työtä tai vaateita. Humanistiset alat vaativat ihmistä olemaan ihminen, ei työ, ei aikataulu, jos minä jotain katuisin myöhemmin olisi se käyttämätön tilaisuus, jokainen erikseen.
On osattava olla itseltään vaatimatta enempää kuin voi, ja toisaalta asetettava tavoitteensa sinne minne tietää pääsevänsä, missä tunnistaa olevansa hyvä.
Ja kaikki paha häipyi
tuuleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)