14.1.05

Hauskuutusta Tellukkelua!! (mm. Nuru nauru!)

Olisin ajanut aamulla parran jos olisin tiennyt että Turun sanomien kuvaaja räiskii minusta sarjana kuvia Juslenian aulassa ja edustalla, mutta sellaisia asioita ei välttämättä tule tajunneeksi kun lähtee kevätlukukauden ensimmäiselle tunnille. Kevätlukukausi on tässä oleellinen sana, sillä minua & opiskelutoveriani haastateltiin juuri aiheesta "Mitäpä kun ensi syksynä myös Turun yliopisto, vapaan ja akateemista työtä arvostavan kansan lahja vapaalle, lähinnä työpaikoista, tieteelle, siirtyy sekin tähän paljonpuhuttuun mutta kenties hieman paremmin joillekin muille kuin humanistisille aineille sopivaan neljän lukukauden järjestelmään?". Ja niin me sanoimme sanottavamme ja meistä tosiaan otettiin varmaan puoli rullaa kuvia. Enää ei voi olla varma ovatko tämänkaltaiset tapaukset mitään muuta kuin vain outoja käytännön piloja. Jos ei kaikki olisi jatkuvasti niin tolkuttoman absurdia pienintä arkipäiväisintä yksityiskohtaa myöten saattaisin hyväksyä tapahtuneen jonain muunakin kuin tieten tehtynä vedätyksenä tai tapauksena joka johtaa hitaaseen paineeseen johtoportaassa ja lopulta kaataa koko yliopiston kuin keilan, kardinaali! Ettekö usko?

Kaikki on lopultakin selvää.

12.1.05

Sivuja leopardinnahkakantisesta päiväkirjasta

"Kuka se tyyppi oli josta sä puhuit sun kavereitten kans tänään luennon jälkeen?"

"Yks meidän opiskelijoista, näit sä sen muutaman kerran syksyllä. St. Tomas Mesmerizé."

"Ai se. Eiks se ollut jotenkin sekaisin päästään."

"Tavallaan. Se oli naimisissa ja sen vaimo lähti, mitä ne olis ollut yhdessä, viis vuotta ainakin. Se ei päässyt siitä yli koskaan."

"Viis vuotta? Eiks se oo aika nuori?"

"No, nuorena menneet. Eihän ne kestä. En mä sitä niin hyvin tunne, siinä on käsittääkseni yks sen ongelmista. Kukaan ei kovin hyvin tunne sitä. Se on aika etäinen. Ei siitä ota selvää. Lisäks se kirjoittelee verkkoon päiväkirjaansa ja ymmärrettävästi monia kiusaa se. Sillä on tapana sanoa asioita turhan suoraan. Se on aika kiusallista jos ei sitä ihmistä tunne kunnolla."

"Ai niin. Mäkin luin niitä joskus syksyllä, mutta en mä tajunnut mitä se selitti."

"Harva täysin tajuaa. Kai se yrittää sanoa jotain oleellista maailmasta. Se homma kiteytyy siihen että se rakastaa yhä sitä entistä vaimoaan. Eikä se voi sanoa sitä sille. Ja sitä se sitten kiertelee. Veti viinaa koko kesän ja kärsinyt syksystä asti krapulaa. Piruparan ens kesä sais olla vähän parempi."

"Mä käsitin että se veti jotain kovempiakin kesällä."

"Ää, ne on puheita vaan. Mutta oli se aika eksyksissä. Antoi elokuussa yhden miehen iskeä itsensä ja meni sänkyyn sen kanssa, ei sille ollut väliä sillä kuka siitä piti kiinni. Se halus ihmistä lähelleen. Mut sit se ahdistui siitä ettei se voinut kertoa kellekään, kun kaikki meikäläiset tietää sen tyypin kenen kanssa se oli ja siitä olis vaan taas tullut sanomista."

"Siltähän tuli kirjakin joskus, eikö?"

"Huhuja mäkin oon kuullut, muttei sitä kirjaa kukaan oo nähnyt. Se on vaan niitä sen juttuja. St. Tomas Mesmerizéllä on aika isot jutut joskus. Tuskin itsekään muistaa mitä kaikkea on puhunut ja kenelle. Se on joku torjuntamekanismi. Elää muita elämiä kun omaa ei jaksa."

"Jonkinlaista avunhuutoa."

"Jumalauta, se jätkä on kävelevä avunhuuto."

"Mun mielestä se oli ihan kiva ainakin silloin syksyllä kun mä sen näin."

"Älä luota siihen. Se on niin täynnä paskapuheita ja lupauksia, se on epätoivoinen ja hakee ihmistä kaikkialta, liimautuu kiinni ja imee tyhjiin. Mä oon nähnyt niin käyvän. Ei se kontrolloi itseään enää lainkaan. Ei sitä oo kovin paljon näkynyt viime aikoina, mikä on ihan hyvä. Sen pelkkä läsnäolo rupes välillä ahdistamaan."

"Mikä sen liiton rikkoi?"

"En mä tiedä. Ei kukaan oo edes nähnyt sitä vaimoa. Joku epäili kerran että sekin olis vaan keksitty juttu. Vitustako sen tietää. Se on oikeesti aika pelottava hahmo. Kulki yhden helvetin hyvännäköisen goottimuijan kanssa kesällä, mutta on sen jälkeen ollut taas yksin. Huhuja liikkuu että olis aika nolosti sekin juttu päättynyt."

"Älä saatana."

"Mä oon joskus lueskellut niitä sen nettijuttuja, eli on se olemassa yhä. Mullahan on itellänikin sellanen pseudopäiväkirja, Silmänkääntövankila."

"Siis hetkinen, mä luulin että sen St. Tomasin sivu oli -"

"Ai mikä?"

"No siis... Mitä se sitten kirjoittaa jos sun sivun nimi on -"

"Hämmentääkö?"

"Mä en oo enää yhtään perillä että mistä tai kenestä sä puhut."

"Hyvä. Se oli tarkoituskin. Haluttaisko sua vielä kerran?"

"En mä nyt halua. Sä sekotit mun pään sillä tyypillä. Pidetään vähän taukoa."

"Sure thing honey. Rakastatsä mua?"

"Pelottava kysymys."

11.1.05

Raja railona

Janin eilinen kirjoitus johdatti minut Setan "testaa sukupuolesi" -sivulle, ja sieltä yhä hämärämpien ajatusketjujen keskuuteen ja oman pään pimeisiin kätköihin taas vaihteeksi. Nämä tällaiset testithän ovat tietysti vain verkkotestejä, puolenpennin tiedepohjalta väsättyjä hetkenhauskuuttajia, mutta pienissä ja kivoissa yksityiskohdissa on usein iso kimpale totuutta. Vastasin testiin rehellisesti, tulos: nainen. Mitä tästä pitäisi päätellä? Onko minua mätkäisty syntymässä väärällä keholla? Muistan alle kymmenvuotiaana mankuneeni useasti vanhemmilleni sitä että olisin paljon mieluummin tyttö kuin poika. Tuntuu hauskalta kehitellä vaihtoehtohistoriaa itselleen miettien missä ja millaisessa elämäntilanteessa olisin nyt, samana päivänä samaan paikkaan ja samaan perheeseen syntyneenä, vain sukupuoleltani toisena. Elämä olisi tähän pisteeseen asti ollut toisenlainen niin monella tavalla että niitä on vaikea kaikkia tajuta. Ihmiset ympärilläni olisivat toiset. Kirjoittaisinko? Varmasti ainakin piirtäisin. Olisiko hyllyssäni Absoluuttisen Nollapisteen koko tuotanto? Olisiko Silmänkääntövankilaa?

Missä minun sisäinen mieheni on ja miksei hän ole ollut pitämässä minusta huolta näiden vuosien aikana? Minulla olisi muutaman kerran elämässäni ollut käyttöä äijyydelle. Miehen fysiikalla varustettu henkilö ajautuu sellaisiin tilanteisiin väkisinkin joskus. Onko sukupuoli ruumiissa, aivoissa, sielussa? Jossain muualla? Onko kyseessä kombinaatio? Voiko käyttää sanaa "nainen" sukupuolesta, joka ei ilmene fyysisesti? Kuka vastaa minun kysymyksiini muu kuin kaiku?

Sit tää niinku ajautuis vakavaan persoonallisuushäiriöön. Iain M. Banksin Kulttuuri-romaaneissa ihmiset vaihtavat sukupuoltaan aina tarpeen vaatiessa; ja huvikseen tietysti myös. Tämä saattaisi olla ihannetilanne. Miehenä olemisessa on tietenkin ollut puolensa, mutta toisaalta olen ollut XY-kromosominen 28 vuotta. Alkaa pitkästyttää. Minusta saisi kauniin naisen kun vähän leikkaisi tuosta, höyläisi tästä, imisi sieltä ja lisäisi jonnekin muualle. Ja oikaisisi ja siistisi. Ja niin näen jo sieluni peilissä Lady Uguksen, oman elämänsä valtiattaren.

Äkillinen paluu perusasioihin. Nivelet rouskuen se oikaisee selkänsä ja katsoo heijastustaan ikkunasta, hautausmaa ei näy, on pimeää. Huoneessa sisällä ja silmien takana. Olisipa kiva olla joku ihan muu. Kuusi vuotta sitten Carmabal katsoi silmiini ja sanoi: "Sinähän olet puoliksi nainen!". Niin, se on se henkinen puoli. Fyysisesti alan ukkoutua. Hiukset jo ohenevat. Helvetin kaljuuntumisgeeni.

Kun elämässä pitää kuulemma kokeilla uusia asioita niin perhana, minä sitten myös. Tämä on kieroutunein koskaan lukemasi seuranhakuilmoitus. Olen ns. vapaa. Nyt kaikki lukijat riviin.

En esitä mitään vaatimuksia.



"I can't find myself
I got lost in someone else"

(The Cure / Lost)


10.1.05

Playing for the wrong team



Skm & Seta.

"Mama mama marra"

En yritäkään ymmärtää kaikkea tällä kuoppaisella tielläni vastaantulevaa. En väitä tietäväni jokaisen tiedonmurun ydintä tai edes haluavani tajuta sanojen syvintä merkitystä. En voi kieltää etteikö monestikin olisi rauhoittava se tieto, ettei olisi mitään muuta kuin tämä fyysinen, näkyvä maailma, ja etteikö aivan yhtä monesti olisi aivan yhtä rauhoittava se tieto, että tämä on vain äärimmäisin ulkokuori ja kulissi. En osaa sanoa onko jumala atomin ytimessä. En voi tietää kuinka paljon ja millaista elämää maailmankaikkeus sisältää. En voi edes tietää onko maailmankaikkeutta. En voi tietää.

Mutta yksi asia minua tällä hetkellä aivan suunnattomasti kiinnostaa. Kaksi yötä sitten heräsin levottomasta unesta, jossa lensin lapsuudenmaisemani yllä ja aina ohittaessani valonlähteen peittyi osa taloista ja pelloista alapuolellani suurella ihmisenmuotoisella varjolla. Laskeuduin katolle, jolla Aleksi istui. Se katsoi minua ja sanoi "Mama mama marra".

Ja ellei se tarkoita jotain tärkeää on maailma surullisempi paikka kuin äkkiä voisi kuvitella.

9.1.05

Silmänräpäyksiä, osa 28

Minä naureskelin aikanaan heille, huuhaaihmisille, rajatietoväelle. Opistolla heitä oli, minun enkelini Heli ja ne kaikki muut unineen ja tarot-kortteineen, metsänhenkineen ja energiavirtoineen. Ja ufoineen myös.

Okei.

Heinäkuinen pelto, ei kaukana meidän kotoa, pienen hiekkatien päässä. Minä en todella muista mitä tein siellä, miksi olin yksin, miksi aamuyöllä. Muistan että jalkani upposivat pellon saveen ja se tuntui kylmältä ja märältä, erittäin väärältä.

Taivaalle piirtyi kaari, siisti, ei höyrykaari kuten suihkukoneista, jonkinlainen kimalteleva ja hiljalleen näkyvistä katoava kaari. Sen päässä oli harmaa soikion mallinen alus, ikkunarivi kiersi sitä kuin vyö. Se tuli lähelle, hyvin lähelle, eikä pienellä ihmisellä jonka maailmankuva murtui ollut aikaa ajautua paniikkiin, ei käynnistynyt elimistön hälytystila niinkuin silloin Fiatissa. Ainoa mikä kävi mielessä oli että se tulee päin, se saatana tulee...

Minä en herännyt sängyssäni säpsähtäen. Minä vain istuin alasti seinään nojaten päiväpeitteen päällä ja minun jalkani eivät olleet savessa mutta niitä housuja jotka minulla oli edellisenä iltana - ja siellä pellolla - ollut yllä ei sittemmin enää nähty.

Minä kerroin Juhalle siitä kaksi yötä myöhemmin mökillä. Hän ihmetteli sitä että poltin. Vasta silloin huomasin itsekin. Meillä kotona ei kukaan polta, minä en ole koskaan elämässäni ostanut tupakkaa ja minulla oli takkini taskussa rasia kuitenkin. Neljännen puoliväliin asti olin päässyt kuin vanhasta tottumuksesta.

Savu leijaili mökin kuistin kattoon harmaina soikion muotoisina pilvinä.

8.1.05

Kuinka käyttää menestyneiden urheilijoiden nimiä blogimerkintäotsikkoina, osa 1: "Mildred Didrikson Zaharias"

Aina kun Mike Monroe kävelee vastaan loskaisella kadulla lähellä tuomiokirkkoa kaupan muovikassi kädessään kaikkien kiireisten ja toisiaan tieltään pois tönivien työmatkalaisten keskellä huomaa tajuavansa että tämä on mahdollista vain Turussa. Loppiaisena nepalilainen opiskelija pysäytti minut ja tiedusteli miksi kaikki paikat ovat kiinni. Hän puhui englantia huonosti, ymmärsi vielä huonommin, mutta en silti raaskinut jättää siihen uskoon että Suomessa on kaikki aina torstaisin kiinni kuten hän ensin selitykseni ymmärsi. Ellei hänen jokaisen lauseensa tajuaminen olisi vaatinut lihaksissa tuntuvaa pinnistelyä olisin vastannut myöntävästi hänen ehdotukseensa kävellä yhtä matkaa keskustaan. Sympaattinen mies, mutta pääni ei olisi kestänyt.

Minä en ole koskaan vihannut montaa asiaa niin paljon kuin viikonloppuja. Jos joskus vielä teen palkkatyötä, saattaa asenteeni muuttua.



"Toiset syntyvät kirkkaiden tähtien alla
minä kai tulin säällä tummemmalla

En syytä kohtaloa
En moiti elämää
Enkä halua tietää...

Kuka varastaa sunnuntain Hesarin?
Kuka pöllii vessapaperin?
Miksi hissi on kuudennessa aina?
Miksi päätä särkee maanantaina?

Mikä lopettaa suolen toiminnan?
Mikä aiheuttaa jalkasilsan?
Kuka Koskenkorvan vaihtoi tärpättiin?
Miksi piti mennä naimisiin, mitä?

Mitäs pienistä
pienistä on turha inistä

Haluaisin tietää,
maksaisin tiedosta aika paljon

Kuka unohti uistimen lauteille?"

(Lapinlahden Linnut / Unohtunut uistin)


Tyhjenevä keuhko

Se oli sitä aikaa kun isoisä kertoi tarinaa viidestä henkilöstä, jotka aina loppiaisin kokoontuivat yhteen harrastamaan urheilua. Kyllä vain, nämä (m)urheelliset yksilöt eivät antautuneet surkeimmankaan säätilan edessä, vaan kokoontuivat pyyteettä yhteen ja aloittivat tervehenkisen mutta sitäkin armottomamman kisailun sellaisissa jokapäiväisissä lajeissa kuin mäkihyppy, sumopaini ja miekkailu. Tätä jatkui kellon ympäri.

Isoisä ei ottanut huonosti kuuleviin korviinsa lapsilauman valitusta heidän joutuessaan kuulemaan taas samaa tarinaa. Au contraire; hän innostui ja lisäsi vettä myllyynsä. "Miekkojen kalske, kosken kuohut ja kanootin kirskahdus kivikon kylkeen!", hän saattoi karjaista saaden lapsoset hyppäämään kauhuissaan taaksepäin.

Kului sata vuotta. Isoisän pojanpojantytär kertoi tarinaa lapsenlapsilleen. "Niin katsokaas, silloin oli sellaisia asioita kuin tietokoneita."

Mutta lapset eivät ymmärtäneet. "World games, anyone?". Mutta vuosi oli 2100 ja aikamoiset rapiat päälle, eikä ketään enää kiinnostanut se, että joskus oli ollut mahdollista emuloida tietokoneella toista tietokonetta, jolla sitten pelata peliä, joka emuloi urheilua. Lapset näyttivät kyllästyneiltä, ja letkut syöttivät heidän suoniinsa tuoretta Gerb-haggishia. Isoäiti suhahti teilleen.

Kului kaksisataaviisikymmentä vuotta. Onni ja rauha oli saavutettu, isoisän pojanpojantyttären pojantyttärenpoika kertoi tarinaa klooninpojankloonilleen. Yksityiskohdat olivat jokseenkin kadoksissa, muttei se ketään kiinnostanut, sitä pidettiin tuohon maailmanaikaan jopa jossain määrin chic'inä. "Vel vel", totesi klooninpojanklooni kyynisesti kun hänen lähdeyksilönisänlähdeyksilönsä kertoi tarinaa multitaskaamalla. "Totta", kertoja lisäsi, ja myös "Keniz", mutta sanan merkitys ei meille vielä avaudu. Vuonna osapuilleen 2400 on kielellisesti kehitytty tilaan, jossa viisikirjaimiset sanat korvaavat eivät ainoastaan lauseita, vaan kokonaisia keskusteluja.

"Lubas."

Kului neljäsataayhdeksänkymmentä vuotta. Kukaan ei enää tiennyt kuka oli kenellekin sukua ja kloonattu mistä. "Loppiainen" oli muuttunut maailman suosituimmaksi pyhäksi, ja sitä vietettiin kahdesti joka vuorokausi. Mannerlaatat olivat siirtyessään muuttaneet maapallon kartan toiseksi, ja Montevideosta pääsi kävelemään Norsunluurannikolle. Jossain linnunsiipisten ihmislasten höyhenpöllyssä kulki outoina huhuina kertomuksia sellaisista ilmiöistä kuin "urheilu", "tietokoneet", "illanvietto", "vuodenajat". Niitä kuiskailtiin aikansa yleisimmällä kielellä, joka koostui eri korkeuksin painotetuista o-kirjaimista. Nykyisin me pitäisimme sitä hyvin kauniina kielenä, joskin vaikeana oppia. Kenenkään ei tehnyt mieli palata menneeseen.

Kului kuusisataa vuotta. Väitettiin Gainardia-nimisen piraatin löytäneen kirjoitettua tekstiä saaresta, joka taivaalta katsottuna toi mieleen kasvot. Museo etsi piraatin käsiinsä, tappoi tämän, dekoodasi tekstin ja hämmästyi viidestä nimestä, joista yksikään ei ollut Gainardia.

Moinen mahdollisuus ei ollut satoihin vuosiin käynyt kenenkään mielessä.