Silmänräpäyksiä, osa 1

Minulle ei koskaan maksettu vaarallisen työn lisää siitä että kävin hakemassa kerran kuussa uuden tulokkaan tehtaalta. Se oli vaarallinen paikka, eikä kukaan vakiopalkatuista näyttänyt koskaan edes harkitsevan sinne lähtemistä. Ja kuitenkin uusia kasvoja piti aina tuoda varikolle. Ne melkein odottivat siellä tehtaalla, että kerran kuussa joku kävi hakemassa yhden, vaikka tuskin sitä oli virallisesti missään sanottu että niin piti tehdä. Se että olimme Gösmalian Hallituksen palkkalistoilla oli tietenkin siinä vaiheessa enää puhdas kulissi ja lähinnä jotain sellaista jonka varjolla saimme siellä varikolla tehdä mitä huvitti. Täytin kahdeksantoista sen viimeisen talven aikana, ja olisin varmasti vieläkin siellä ellei yksi niistä äijistä olisi vihjannut että voisit sinä poika jotain muutakin elämässäsi tehdä.

Hassua. Se ei ollut käynyt koskaan mielessä, pois lähteminen. Eikä se loppujen lopuksi edes vaatinut kovin paljon.


*


"Two steps forward, three steps back
Without warning, heart attack
He fell asleep in the snow
Never woke up, died alone

Please don't dress in black
When you're at his wake
Don't go there to mourn
But to celebrate"

(Type O Negative / I don't wanna be me)



"Maybe I'll call on the phone
Maybe I'll write you a letter
Maybe I'll die... maybe I'll learn how to fly
That's what I meant when I said - "

(Chroma Key / Undertow)

Borobudur

Läksin toisenkin kerran kauppaan, koska päivä näytti kovin kauniilta. Täällä on niin täydellisen huhtikuun alun ilma, että melkein odotti näkevänsä leskenlehtien kurkistavan ojanpientareilta. Kuraa ja niukasti nipistävää viileää. Aamuinen ruisleipähampurilainen paistetulla kananmunalla ei tyynnyttänyt lisäenergiaa vaativaa kehoani ja muistin eilen mainitun tarjouksen, opiskelijakortilla kaksi kasvispizzaa pakastealtaasta eurolla. Siis tie vei Kupittaalle, matkalla syöksyin allikkoon.

[edit one]

Edelläni kassalla oli kaksi keski-ikäistä mieshenkilöä, kummallakin paljon ostoksia. Ensimmäinen näytti stressaantuneelta perheenisältä, jälkimmäinen puliveivarilta, ostoksetkin olivat kovin erilaiset. Kuitenkin kummankin loppusummaksi tuli seitsemäntoista euroa ja viisi senttiä. Fucking weird. Aloin kirkua tämän epäkohdan selittämättömyyden täyttäessä tajuntani ja kassaneiti ojensi kättään kuin tuomiopäivän asetta vaatien pizzoistani euron. Nyt olen jo aterioinut. Kas kummaa, urbaanilegenda piti paikkansa. Se todella maistui kananpojalta.

[edit two]

Lord Boredomin näkemästä blogiunesta muistui mieleeni että viikko sitten näin itse unessa juuri Lord B:n. Kävelimme kaupungin talvisessa keskustassa ja keskustelimme katkeran oloisena siitä, miten nyky-yhteiskunnassa monet tytöt eivät koskaan kasva aikuisiksi naisiksi, vaan jäävät viettämään ikuista teini-ikää. Unessa ei oikeastaan tapahtunut muuta, mutta tätä keskustelua kyllä kesti. Panin merkille, että Lord Boredom näytti erilaiselta kuin olin odottanut. Valkoinen siilitukka ja harmaa tuulitakki. Minua on alkanut kalvaa epäilys siitä, ettei kaikki ole täysin sitä miltä kaikki täysin näyttää.

Ja vaihdetaanpa omakuvakin vaihteeksi vähän iloisempaan.

Kuka on maaninen, kuka?

[edit]

Borobudur.

(Kenellä on liikaa aikaa?)

Do the lamp-post

Matkalla Siwaan, tuohon outojen tv-mainosten kauppaan (tavallaan pidän siitä, missä gallupkyselykohteiden ääniä on huonosti dubattu, huono dubbaus on minulle aina yhtä hauska ilmiö), päätin että tästä tulee monien Silmänkääntövankila-päivitysten päivä. Tämä toisaalta siksi, että pysyisin aktiivisena ja touhussa, toisaalta siksi ettei tuo alempana oleva aamun ensimmäisen ahdistustilan itsemurhaviesti jäisi ainoaksi elonmerkiksi minusta tänään tänne. Alan huolestuttaa ihmisiä, eikä se ole perimmäinen pyrkimykseni. En minä koko ajan ole tuollainen. Sen voi lukea tänään täältä. Kun jää jälkiä, on hyvä.

Siwaan piti mennä ostamaan Pepsiä, rupesi kummasti janottamaan. (nyt myös nälättää, mutta ruuanlaitto on kaikkine voiminenikin saavuttamaton suoritus) Ja mitä näen kun pääsen perille! Pepsi on siwallettu. Ja hylly tyhjä. Oli kaksi vaihtoehtoa, joko marssia Ruokavarastoon, missä hiilihappojuomat ovat törkeissä hinnoissa (huoltoasemien kaupoista saa joskus halvemmalla (näin olen tosin vain huhuina kuullut)) tai odottaa puolitoista tuntia että Yo-kylän oma kauppa aukeaa. Toimin siis kolmannen vaihtoehdon mukaan ja ostin Coca-colaa, tuota kalpeaa Pepsin varjoa. Etiketissä vielä joulupukki kuin vittuillen hymyili. Cokista oli hylly täynnä, mutta niinhän se aina on. Pepsi ostetaan ensin loppuun kaupasta kuin kaupasta, vasta sitten saadaan sitä toista merkkiä edes muutama pullo menemään.

Kadulle silmämunistani pisaroi veri

Kotona kolmelta, melko vakain askelin. Päässä viinaa ja kaikkea. Millä taas turrutti ne vasaroina takovat ajatukset. Suloinen unohdus. Silti koko illan:

"Älä ajattele sitä. Muista kaikki. Älä ajattele sitä. Muista kaikki."

Olisi edes looginen.

Nyt aamulla on taas keskellä sitä kaikkea mitä pakeni.

Ettei "totuus" unohtuisi

Aiemmin olin hyvin tarkka siitä, etten kirjoita tänne kuin kerran päivässä, nykyisin kaksi kertaa on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Varmaan Janin vaikutusta tämäkin, eheh. Pakottava kalve takaraivonseudussa sai palaamaan Bloggerin pariin vielä tänäänkin. Terveintä olisi poistaa tuo iltapäiväinen kirjoitukseni. Se poistaisi myös tunteen siitä, että loukkaan sellais(i/t)a ihmis(i/t)ä joita en halua. Mutta olkoon nyt siellä. Minä provosoidun niin pienistä. Muodostan mielipiteitä hetkissä ja unohdan ne seuraavissa. Luulen itsestäni liikoja ja aivan erityisesti unohdan hyvät puoleni. On helppo olla puolustuskannalla, vaikeampi syyttää, vaikka sekin on joskus onnistunut. Nykyisin en syytä enää ketään. Paitsi maailmaa yleensä. Ihmisiä, niin itseäni kuin muita, en osaa enää vihata, se hajosi minusta keväällä pois. Maailmassa on liikaa vihaa, eli kai se on vain hyvä. En minä oikeasti elä menneisyydessäni. Sitä minä tulin sanomaan. En minä kyllä tulevaisuuteenkaan jaksa uskoa. Olen ollut liian paljossa osallisena että jaksaisin. Jos minkään asian olen oppinut, on se ettei mihinkään kannata luottaa tai uskoa. Mihinkään ei todella kykene, ei vaikka miten haluaisi tai miten siihen kaiken tahtonsa asettaisi. Maailma runnoo lopulta. Miksi edes yrittää?

Tämä selittäväksi ja aiempaa puhdistavaksi tarkoitettu kirjoituskin lähti taas juuri tälle tielle jota en halunnut. Ehkä tätä seuraa muutaman tunnin päästä taas uusi. No ei. Sen sijaan puhun musiikista. Lord Boredom johdatteli lukijoitaan metallimusiikin pariin ja sai minut inspiroituneeseen toimintaan, johon tietysti osaltaan vaikutti sekin, että vilkaisin tänään tilin saldoa ja näin siellä rutosti rahaa veronpalautuksen nimellä saapuneena. Marssin keskustaan ja ostin Ulverin debyyttialbumin. Sitä on jo pitkään pitänyt; bändin myöhemmistä levytyksistä kaksi (häkellyttävä William Blake -tupla ja mykistävä elektroekskursio Perdition city) on koristanut hyllyä jo pitkään. Bergtatt on tänään ostetun kiekon nimi, ja sen paikoin raastava blackmetal sopi olotilaani kuin nyrkki huutavan suuhun. Akustiset ja orkestroidut hetket suvannoittivat kireää vääntöä, mutta tunnelma pysyi pahaenteisenä. Kaunis kokemus, hieman pidempäänkin olisin kuunnellut (35 minuuttia ja loppu!). Täysakustinen kakkosalbumi Kveldssanger pitäisi myös ostaa, mutta sen olen netistä lukemastani oppinut, että Ulverin kolmas Nattens madrigal on liikaa useimmille hc-blackmetalisteillekin. Jäänee siis väliin.

Näin se vaihtui aihepiiri kivasti toiseksi.


"Tell me something stupid
auction off my diary
Life is getting esoteric
let me in your movie
Each time I walk out the door
someone mixes metaphors
Life is so much cleaner on the page"

(Chroma Key / On the page)

Tänään on huomenna eilen

[poistettu]

Tuhkaa

Heinäkuussa, ei siitä ole kuin muutama tunti, olipa kerran (näillä sanoilla olisi pitänyt aloittaa), kolme ihmissuhdetta, ehkä voidaan puhua pareista, tosin tätä nimitystä eivät kaikki allekirjoittaisi, jotka viettivät kesää, kaikki erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisin historioin ja erilaisia kautta (enimmäkseen opiskelu-) toisensa tuntevia. Ja niin kävi että kuului himps ja humps, kaikki kääntyi päälaelleen, olipa kerran (näillä sanoilla olisi pitänyt aloittaa) vain ihmisiä joita sattui, tai no ei kaikkia (ei kaikkien sentään ihan siinä tilassa tarvinnut olla, jumalattoman kiitos), mutta joka tapauksessa tulevaisuudensuunnitelmat olivat muuttuneet kaikkien osalta, moni asia oli näyttänyt paremmalta kesällä, auringon valoko sen..., ja joulukuussa tuntui että hapuili tyhjää, varmasti jokainen heistä tahollaan, tavallaan (ehkä ei - muistakaa että tapanani on yleistää ja kärjistää kaikki hedelmänkuorinnasta alkaen), tai muuten vain, ja kuinka ihminen muuttuu kun hänen luokseen tuodaan väkisin muutos, se on havainto joka ei jätä rauhaan, ainakin yksi heistä nyt toivoo että moni asia olisi jäänyt tapahtumatta, ja toisaalta moni olisi jäänyt tapahtumaan, tapahtuvaksi, pysyvä tapahtuma, pysyvä tila, se olisi kaunis ja hyvä.

Viime yönä olin metsässä, jonka puut olivat järjettömän pitkiä, enimmäkseen lehtipuita. Seisoin siirtolohkareen laella, sekin kerrostalon korkuinen, sen edessä kasvoi kaksi puuta, ehkä haapoja, harmaakuorisia lehtipuita kuitenkin. Päätin laskeutua niitä pitkin maan pinnalle. Lähin ihmisasutus oli kaukana, hyvin kaukana minusta sillä hetkellä ja otin ensimmäisen askeleen, oksa oli käsivarren vahvuinen, katsoin alas, oksien ryteikkö maahan asti ja tajusin että jos putoisin, loukkaantuisin pahasti. Ajatus herätti lämpimän tunteen. Kuinka pahasti minua sattuisi? Halusin kärsiä. En uskaltanut antaa mennä, kiedoin käteni puunrungon ympärille, syleilin sitä. Voimani olivat menneet, olin väsyneempi kuin koskaan muistin olleeni ennen, ei toivoa päästä alas, ei edes takaisin kivelle. Roikuin puussa. Aika kului. Olin jäänyt vangiksi, mutta kuvittelin itseni maan pinnalle. Katsoin taakseni, puut olivat nyt kaksi korkeuksiin kohoavaa valkoista patsasta, ihmishahmoja, mies ja nainen, metsän keskeltä ne erottuivat, minä heräsin vanhasta minulle rakkaasta talosta, lähdin ulos, en ole ennen nähnyt niin saatanallisen näköisiä demoneja, minut haluttiin tappaa, minua kohtaan tunnettiin vihaa, mutta sitäkin enemmän inhoa, halveksuntaa, minun oli paettava, tuttu ja turvallinen jäi taakse. Ne olisivat raadelleet minut. Kello 7.02, räps. Oli pimeää. Ei turvallista vieläkään, seinät lähestyivät.

Runous

Kirjoitin ensimmäisen runoni elokuussa 1998. Sen lukija ehdotti vakavissaan runon lähettämistä Parnassoon, mikä jäi tekemättä, harmi sinällään, nythän se on muuttunut ihan Seuraksi, siis Parnasso, enää sinne ei tekstejään edes halua. Nuorena idealistina kirjoitin hyviä runoja, tahtoo sanoa vuosina 1998-2000. Kesäkuussa 2000, pari päivää juhannuksen molemmin puolin, sain aikaiseksi elämäni viimeiset hyvät runot, jopa täydelliset. Rytmi, tempo, sanojen soljuvuus - minulle runouden tärkeimmät elementit - olivat kohdallaan niin että edelleenkin voin pöyhkeillä noilla teksteilläni, vaikka minä itse olinkin silloin vain vähäntietävä paljonpuhuja, joka lamaantuisi nähdessään millainen muka-ajattelija hänestä on sittemmin tullut. Kesän 2000 jälkeen runorauhaset tukkeutuivat; tarkemmin sanoen jo tuona kesänä. Totta puhuen vielä ennen kesä-heinäkuun vaihdetta. Romahdin nerokkaalta kielenkäytön tasolta järkyttävään teini-ilmaisuun, enkä ole onnistunut nousemaan sieltä. En vieläkään käsitä mitä tapahtui. Onko niin, että kun saavuttaa tietyllä alalla juuri sen mihin pyrkii, kiteytyy pyrkimystensä ytimeen, ei sitä tietä kannata enää jatkaa? Siteeraan Gary Larsonia: "I've discovered an interesting phenomenon. Once you've drawn Rocky the Flying Squirrel, you can never draw him again." (Larson: The PreHistory of The Far Side. A 10th Anniversary Exhibit, s.71)

Runous kiehtoo minua, mutta vaikka joskus osasinkin kirjoittaa sitä, lukea en ole kunnolla osannut koskaan. Tuntuu siltä, että vain sellaisten ihmisten runot puhuttelevat minua, jotka henkilökohtaisesti tunnen. Kaipaanko mieleeni kartan ihmisestä tulkitakseni tekstin? Tiedän, että runosta voi nauttia ilmankin sen sisällön ytimen avautumista lukijalle. En vain itse pysty siihen. Kaksi ja puoli vuotta sitten ostin vanhan kirjallisuuden päiviltä Pablo Nerudan kokoelman Andien mainingit. Pidän kirjan runoista, mutta tässä ajassa olen edennyt sitä vasta noin viidenneksen. Runous on minulle raskaampaa luettavaa kuin hidaspoljentoisin proosa. Neruda hengästyttää. Hänen säkeensä ovat taidokkaita, mutta yhden sivun lukemisen jälkeen tunnen fyysistä nääntymistä; etenen Andien maininkeja noin kaksi sivua vuodessa.

Hidasta ja vaikeaa. Ja siltikin, kerta toisensa jälkeen, vuosi vuodelta, minä sekä yritän kirjoittaa että lukea runoja. Joskus huomaan ajattelevani lyyrisesti; mieleni kehittää täydellisen säkeen. Kun kirjoitan sen paperille, se ei enää ole täydellinen. Toisinaan luen runon, jossa maailmasta sanotaan kaikki kattavalla tavalla. Seuraavana päivänä sama runo ei anna minulle mitään, en tajua sitä lainkaan. Lyyrisyys on hetkissä.