Phone me up, you're dead anyway

Kuluneen vuorokauden aikana olen soittanut kolmeen eri paikkaan, jossa automaatit ja jonotustoiminnot ovat arkipäivää. Näistä kokemuksistani voisin kirjoittaa kirjan, jota myytäisiin juoksuhaudantiemäisesti, jonka elokuvaoikeudet Markus Selin ostaisi, josta tehtäisiin irrallisilla seksikohtauksilla varustettu elokuva jota kriitikot haukkuisivat, jonka otsikolla varustettu soundtrack-levy tulisi pian kauppoihin (Killer olisi tehnyt siihen radiohitin) vailla mitään yhteyttä itse kirjaan.

En kirjoita teosta. Sen sijaan kirjoitan hauskan pienen pakinankaltaisen tänne verkkoon. Ensimmäinen kohteeni oli Saunalahti. Espoon alueella sattuneen massiivisen sähkökatkon vuoksi linjat olivat tukossa, mutta ei se mitään, pelailin odotellessani Tetristä, ja keskityin kuuntelemaan tasaisin välein toistuvaa nauhoitusta, jonka lukijaksi lieni pakotettu kaikkeen siis niinku vitun kyllästyny murrosikäinen tyttö, joka jauhoi purkkaa ja haistatti kaikelle paskan. Häneltä se ainakin kuulosti; mielenkiintoista oli myös suomenkielisten ja erikielisten toisistaan poikkeava kohtelu. Kun minulle jonotustiedotteessa todettiin tylysti "odota hetki", saivat englanninkieliset kuullakseen "we will answer your call as soon as possible". Tai saattoi tämä tietysti tarkoittaa sitäkin, että ulkomaanelävät ovat etusijalla palveluissa, mutta mistä hitosta ne tietävät minkä kielinen ihminen soittaa? Ihmeitä täynnä tämä maailma.

YTHS oli vuorossa sittemmin. Puhelin soi ensin monta kertaa normaalisti, sitten mieleeni tuli Simpsonien jakso Kamp Krusty. (ne jotka muistavat, ymmärtävät) Heleä ja reipas naisääni kertoi yhtäkkiä kaikkien linjojen olevan käytössä, mutta jatkoi sitten: "Olette jonossa sijalla [/slash!] [ääni vaihtuu huomattavasti matalammaksi kolkoksi naisääneksi] yksi. [/slash!] [alkuperäinen reipas puhuja palaa] Olkaa hyvä ja odottakaa!" Olipa absurdia. Puhelin soi jälleen kerran ja siihen vastattiin. Miksi tämä tyylikkäästi editoitu tiedotus oli katsottu aiheelliseksi minun kuultavakseni saattaa, kun puhelimen olisi vain voinut antaa rauhassa soida, sitä en tiedä. Toisaalta eipä haluamani asianikaan hoitunut alkuunkaan, joten se siitä.

Kolmantena ja viimeisenä kohteenani Auria, entinen Turun puhelin. Jätän kaikki urea-vitsit väliin (saatan toki olla myös ainoa, joka sellaisia mielleyhtymiä Aurian nimestä saa) ja siirryn suoraan puhelinpalvelun teräväkatseiseen analyysiin. Ensimmäiseksi huomio tietenkin kiinnittyi puhujan ääneen. Aurialla on ollut varaa palkata joku tv-mainoksiakin takuulla elämänsä varrella tehnyt lihaksikkaalta, sporttiselta, purjehduskampauksiselta ja hohtavahymyiseltä kuulostava mies, joka innosta puhkuen antoi minun ensin valita muutamista mahdollisista asioimisaiheista haluamani. Painoin kakkosta. Puhelin soi hetken, sitten äskeinen mies palasi linjoille ilmoittaen: "olemme kaikki varattuja". Tylyä kuittailua mielestäni, mutta toisaalta informatiivista; hänen äänensä kyllä tihkui sellaista unelmakarpaasihormonia, että ehkä turhien toiveiden välttämiseksi tämä tiedotus ei-sinkkuudesta oli paikallaan. Kun haaveeni näin oli iäksi romutettu, mies jatkoi kertomalla, että Aurian palveluihin voi tutustua myös internetissä, tai halutessani voisin jatkaa jonottamista. Puhekielellä tämä tarkoittaa suurinpiirtein painupa poju helvettiin sieltä linjojamme tukkimasta. Mutta sinnikkäästi minä odotin. Ja oli se palvelu lopulta ihan asiallista ja toimivaa.

X (eli "Confessions of a human lab rat")

Tänään on tullut kuluneeksi tasan kaksi kuukautta siitä kun päätin aloittaa koeluontoisen tupakanpolton, ja on koittanut hetki arvioida tämän eksperimentin tuloksia. Kahden kuukauden kuluessa olen polttanut kolme askia, joista yksi oli vahingossa maksikokoinen, kun painoin marketin kassalla väärää painiketta sellaisesta jännästä masiinasta. En kehdannut peruuttaa ostostani, mutta toisaalta tulipa sekin kokeiltua. Nyt on menossa neljäs, sinisen Chesterfieldin jälkeen siirryin vihreään Belmontiin, ja tulen näin kuluttaneeksi 15 euroa rahaa tämän kesän aikana näihin hitaan syanidikapselin lailla vaikuttaviin silti kaikkialla myytäviin tuotteisiin. Mukana on hyviä muistoja, kuten Seilin saarella korkealla rantakalliolla juhannusyönä suoritettu ankara ketjusavutus, jonka aikana puhuttiin asioita halki. Meri oli avarampi kuin taivas. Lähes jokailtainen parvekesavu oli mukava päätös päivälle vielä niihin aikoihin kun Big brother pyöri Subbarilla, nyt siitä on kadonnut terävin potku; ei tahdo aina jaksaa vaivautua. Baarissa polttaminen oli jännittävää; oikein sisätiloissa pääsi. Siinä tupakanpolton imagokysymykset nousivat äärimmäisen vahvoina esille. Oli otettava reteä maailmankansalaisen asento ja savun keskeltä tuimin ilmein tuijotettava.

En ole toistaiseksi saanut sanottavia fyysisiä oireita, toisaalta en näin hitaalla tahdilla niitä ole odottanutkaan. Kiinnostavana sivuseikkana on mainittava, että kaikki askit ovat tyhjenneet jossain muualla kuin Turussa - siis Nauvossa, Kokkolassa ja Porissa. Missä seuraava?

Kun ensi kerran ostin tupakkaa kesäkuun puolivälissä, tunsin oloni kovaksi jätkäksi, koska kovat jätkät ostavat tupakkaa. Tämä virhearvioni on sittemmin osoittautunut endorfiinitasapainon häiriöksi, mutta ei se mitään. Oli se silti mukavampaa kuin kondomien ostaminen, joka on kiusallista, muistan ikuisesti sen tavaramäärän jonka lastasin maalaiskunnan Ruokavarastossa ostoskoriin minuuttia ennen sulkemisaikaa vain voidakseni vaivihkaa heittää kuormaan myös paketillisen kumeja. Ja tietenkin kassalla suurinpiirtein ikäiseni tyttö, joka katsoi minua pitkään ja arvioiden. Mutta tästähän minut ei nyt tietenkään pitänyt kertoa.

Sananen myös toisesta projektistani. Siitä on pikapuoliin neljä vuotta kun lakkasin syömästä eläimiä, mutta mielenkiinto kohotti päätään tämän rujon ruumiini sisällä, ja kun eilen olin juhlan kunniaksi korkannut siiderin, päätin korkata myös kaapin perälle ilmestyneen tonnikalapurkin. Sekoitin sitä keitetyn makaronin sekaan sellaisen kevyen haarukallisen verran ja söin. Maistui juuri siltä kuin muistinkin tonnikalan maistuvan, mutta samalla myös aivan hirveältä. Raskas kuvotus levisi ympäri kehoani. Pelkäsin oksentavani. Kävin pitkäkseni sohvalle, tupakkaakaan ei tehnyt mieli. Tunsin pilanneeni hyvän humalan, joka tosin ei ollut sanottavissa määrin humala. En oksentanut, vaikka vielä aamullakin etoi. Miksi minä söisin kaloja, eivät nekään syö minua.

Raportoin taas kun olen keksinyt uusia tapoja rääkätä itseäni muita viihdyttävästi.


"Welcome to the world of random noise
where you simply haven't got a choice..."

(Rick Wright / Night of a thousand furry toys)

Pyy

Se lähti pyrähtäen. Oli jo pidemmän aikaa tuntunut siltä, ettei kerta kaikkiaan enää ollut tilaa, ja siitä seurasi ajatus jättää hoidettavat asiat muille. Se oli tullut tietoiseksi muista ympärillään, ja tajunnut miten jokaisen sana vaikutti jonkun toisen sanaan jos ei suoraan niin mutkan kautta. Oli tuntunut hiljaista kytemistä pinnan alla, lämpöä. Jokainen toi ajatuksiaan julki, päivittäin, otsikoi nasevasti, jätti toisten arvioitavaksi. Niin oli ollut jo pitkään. Se oli loputtoman kiinnostunut siitä rämeiköstä, joka näistä ajatuksista oli muodostunut. Ne osoittivat toisiinsa, vanhojen omenapuiden oksat ne toivat helposti mieleen ja se ajatteli että tavallaan se oli kaunista.

Mutta todellista se ei ollut. Todellinen oli muualla, ei näissä sanoissa ja kuvissa, joskus se mietti hieman huolestuen jaksoivatko muut pitää sen aina mielessään. Se lähti pyrähtäen. Se oli käynyt pieneksi. Aina eivät pienimmät tahdo jaksaa, se yritti vakuuttaa itselleen että se oli ihan normaali ilmiö. Ettei mitään pelättävää ollut, mutta kyllähän se pelkäsi ja mikäs siinä, jokainen pelkää jotain. Sen se muisti sanoa. Kuva heijastui todellisuuden pinnasta, muiden samanlaisten kuvien keskeltä, ja jokainen niistä näytti tasan sellaiselta kuin heijastettava halusi itsensä näyttävän. Se erotti todellisuuden lumeesta. Kukaan ei ollut totta. Ei niistä kuvista aina itseään tuntenut.

Coda

Se, että niin moni tässä valkoihoisessa maassamme uskoo Tatu Vanhasen ja kumppaneiden rotujen älykkyyttä käsittelevien teorioiden pitävän paikkansa, osoittaa ne kiistatta perättömiksi.

Bussimatka

Halki kesäisen Suomen, tai no jos nyt ei koko maata sentään puolitettu, niin länsirannikolla kuitenkin kruisailtiin. Aurinkoista on, varsinkin kun minulla on tylsä kyky hakeutua aina kesäisin juuri sille puolelle bussia, jonne lämpö osuu kuin grillistä. Maisemat olivat kauniita, etupäässä pilvet. Ne näyttivät taas siltä miltä usein, eli pitkiltä sormimaisilta jonoilta jotka jatkuvat horisontin pakopisteeseen säännönmukaisin välein. Kaukana ne yhdistyivät kädeksi. Taas se tuli mieleen jossain Euran paikkeilla, että ikäänkuin suurikokoinen Mikki Hiiren käsi ojentuisi maailman reunan takaa kilometrien pituiset sormet harallaan valmiina tarttumaan kiinni mihin tahansa, iskemään kätensä alas, estämään putoamista. Siltä se näytti.

Välillä uppouduin samaan kirjaan kuin menomatkalla kaksi päivää aiemmin, tosin reitti oli eri. Päähenkilössä tapahtui yllättävä muutos tänään paluumatkan aikana, ja on muuten hyvä kirja, siis Jeffrey Eugenidesin Middlesex. Harvoin minä kirjoja kehun, joten pitäkää nimi mielessä. Havahduin tekstistä kun tunsin yhtäkkiä ahdistuksen ja pelon raskaana vellovan bussin ikkunoiden läpi sisälle. Nostin katseeni ja syy selvisi; ajoimme juuri ohi kyltin, jossa sanoi Porin Prikaati. Lähiseudun asuintalotkin näyttivät surullisilta. Kukaan ei istunut yhtä kaukana auton takaosassa kuin minä. Olin omassa valtakunnassani ja vain vähän ennen Turkua muistin että piti kirjoittaa ylös toissaöinen uni, jossa ihmiskunta vahingossa tuhoutui.

Turussa oli selvästi lämpimämpää kuin Porissa, vaikkei sielläkään kylmä. Linja-auton ikkunasta näkyi näiden kahden entisen lääninkumppanikaupungin välisen matkan aikana myös kummallisia patsaita, mutten ole enää varma missä, sillä bussi ei sijainnut koko matkaa tässä todellisuudessa. Ilmeet olivat kuitenkin iloisia, paitsi useimmat.

Tähdenlentoja ja tulikärpäsiä

Maaseudun rauhassa - olkoonkin että kaupungin rajojen sisäpuolella ollaan - tulee havainneeksi asioita, joita harvemmin. Molemmat otsikon kuvaamat entiteetit piirtyivät viime yönä verkkokalvoilleni tarkoin kuvin, joskin tähdenlentojen hämmästyttävä määrä paljastui sittemmin perseidien meteorisateeksi. Oli komeaa nähtävää. Tulikärpänenkin paljastui tulikärpäseksi kun olin hetken aikaa ehtinyt luulla sitä ufoksi, tosin en varmaksi sano vieläkään, se kun oli aika kaukana. Kirkas pentele joka tapauksessa. Hiljaisuus ja pimeys ovat käsitteitä, joita osaa arvostaa vasta kun ne osuvat kohdalle. Mutta niistä voi myös saada tarpeekseen, ei sillä että olisin, jäinhän toiseksikin yöksi tänne. Vaan huomenna koittaa paluun hetki.

Asioiden muuttumisesta ja pyrkimyksistä niiden samanaikaiseen hallintaan

On kuin ironian leka olisi kumauttanut elämäni emalipintaan kolhun, se, että juuri minä juuri tänä keväänä keksin idean listata niitä asioita, joita olen elämässäni tehnyt vuoden 2004 aikana ensimmäisen kerran. Huhtikuun lopulla vielä; vain aavistuksenkaltaista hetkeä ennen kuin aloitin sellaisen syvänmerensukelluksen kaikenlaiseen ennenkokemattomaan, että muistutan huonoa saippuasarjaa, en siis hyvää sellaista. Siitä on kulunut kolme kuukautta. Tuolloin listani oli lyhyt. Nyt kuluneiden kolmen kuukauden aikana olen tehnyt lisää asioita, jotka vuoden 2004 aikana ovat kohdalleni osuneet uutuudennahkeina. Osa niistä on omaa saavutustani, osa on viskattu hennoille harteilleni. Osasta on vaikea sanoa.

Ei sellaista viikkoa nykyään ettei jotain uutta ja hämmentävää kohdalleni osuisi. Se on kummallista. Kuin hana olisi auennut, ja kaikki sellainen olisi alkanut virrata, joka elämästäni on tähän asti puuttunut. Ylitarjontaakin on ollut, kaiken tapahtumisella ei välttämättä olisi ollut väliksi, mutta negatiivisista asioista syntyy uusia, kauniimpia, ja edelleen minulla on tunne siitä, että elämäni on nyt jakaantunut aikaan ennen ja jälkeen, ja ehkä niin hurjan tästä muutoksesta tekee juuri se pitkällinen pysähtyneisyys, johon olin jäänyt asumaan, paksujen lasiseinien taakse, niin pimeään, että se pimeys kasvoi valoiksi ja ääniksi ja niitä minä luulin maailmaksi ja elämäksi ympärilläni.

Sellaisilta asioilta soisi monien välttyvän. Ja eilen satuin avaamaan television kesken uutisten. Tärkeän näköiset tutkijat miettivät parhaita keinoja tuhota kokonaisia eläinlajeja; ainakin ääniaallot ja infrapuna nousivat ehdotuksina ilmoille, kuulemma hyväksi havaittuinakin. Tunnen taas sijaitsevani maailmassa, joka ei ole minunlaisilleni tarkoitettu. Miksei tätä planeetta voi jakaa kahtia; niihin jotka tappavat ja niihin jotka eivät?

Teonsana

Tämänhetkinen elämäni tuntuu perustuvan sanoille, ja viittaan "tämänhetkisellä" kai kauemmaksikin kuin kuluneisiin heinä- ja elokuun viikkoihin. Alunperin havaitsin juuri ne hämmästyttävän sanakeskeisinä, mikä sai pienen ja naukuvan äänen takaraivossani toteamaan että tätähän sinun koko aikuisikäsi on ollut. En väitä olevani poikkeuksellinen tapaus missään nimessä. Me elämme disinformaatioyhteiskunnassa, ja teksti on kaikessa. Sanoja riittää. Heinäkuun ajan minä luin klassikoiksi luokiteltuja romaaneja tenttiin, luin hieman parempia romaaneja ihan vapaa-ajakseni, välit työstin timpurin ottein paitsi yhä valmistuvampaa romaanikäsikirjoitustani myös viimetalvista novellia, joka saattaa lähiaikoina ilmestyä ihan muissa yhteyksissä. Lähes joka päivä kirjoitin päivityksen Silmänkääntövankilaan, ja ne ovat hyvin harvoin syntyneet hetken huumina; ne ovat useinkin lähteneet mielessä kypsymään jo siinä vaiheessa kun edellisen päivän teksti on valmis ja netitetty. Ja kaiken aikaa kirjoittelen pitkiä sähköposteja niille muutamille harvoille joiden kanssa tämänkaltainen ajatustenvaihto on hedelmällistä, ja tietenkin luen sekä netistä että postiluukusta eteeni putoilevaa materiaalia sivukaupalla joka päivä.

Ja minä tarkkailen tekstejä. En aina kykene havaitsemaan tekstin kokonaisuutta, alan lukea sanoja. Sekä omiani että muiden, ja minä näen sanoissa paljon sellaisiakin asioita joita niihin ei ole haluttu ladata; pitivät ne paikkansa tai eivät, minä näen niitä. Minä huomioin toistuvuuden ja sanavalintojen samankaltaisuudet. Joidenkin ihmisten sanat muistuttavat toisiaan enemmän kuin joidenkin toisten. Ja jotkut eivät ole käyttäneet sanojaan koskaan kunnolla; heidän tekstinsä on kuin minun puutyöni yläasteella: sinne päin, joskus pysyy kasassa. Käyttötarkoitus jää epäselväksi.

Minun unissani on sanoja. Olen nähnyt pelkistä sanoista koostuvia unia, olen lukenut unissa sivukaupalla mielenkiintoisia kirjoja joita ei koskaan ole kirjoittanut kukaan muu kuin juuri minä juuri siinä unessa, ja aamun tullen sanat haihtuvat, saatan nähdä niistä enää jäänteitä muropaketin tuoteselosteessa, mutta viimeistään astuessani ovesta ulos on uni kadonnut. On syntynyt muita sanoja. Niitä, jotka muodostuvat siitä, miten naapuritalojen ikkunat heijastavat aurinkoa sen ollessa lakipisteessään taivaalla elokuisena hellepäivänä. Niitä sanoja, jotka muodostavat kirjainten rivistön sen elokuvan taustalle, jota katsoo. Eilen näin Philip Ridleyn Lapsuuden lopun, R-E-F-L-E-C-T-I-N-G-S-K-I-N, kirjainjono joka heitti varjonsa tuon häkellyttävän hienon elokuvan ensiminuuteilta viimeiseen huutoon asti. Mutkikkaita sanoja, vieraita sanoja, hyviä sanoja, pahoja sanoja.

Ja minä nousen Educariumin (kiemuraisia sanoja) paloportaita (rytmikkäitä sanoja) tänne kolmanteen (loitsulta kuulostavia sanoja) kerrokseen ja kirjoitan selaimeen (satuhahmon nimiä) osoitteen ja alan kirjoittaa Sil-Män-Kää-Ntö-Van-Keu-Tta, vihoviimeisen madonkolon eltaantuneita tavuraatoja teidän ruuduillenne löyhkäämään, nöyrästi kumartaen ja kiittäen, teidän Ugus.




"Mä sanoja syön ja sanoja juon
ja sanoja oksennan
Puren, nielen ja sulatan
ponnistan ja ulostan

Sanoja sanoja sanoja
sanoja sanojen perään
Sanoja illalla, sanoja yöllä
ja aamulla heti kun herään

Mä sanoilla leikin ja sanoilla lyön
sanoihin sekoitun
Mä sanoja luen, sanasta sanaan
sanoilla saarnaan ja sanoilla manaan"

(Tuomari Nurmio / Vinoja sanoja)