Eräiden asioiden järjellisyyttä taas vaihteeksi epäilevä

On niitä joille tietokoneet ovat outo ja jotenkin pelottava ilmestys. Minäkin myönnän kuuluvani niihin, mutta en sillä tavalla kuin nuo jäärät jotka jo pelkistä periaatesyistä pysyttelevät näistä he[mm]etinkoneista kaukana. Minähän sentään sain ensimmäisen tietokoneeni joululahjaksi jo vuonna -84. Ei hullumpaa, parisenkymmentä vuotta näppäimistönfläygytystä pian takana. Mutta kenties juuri siksi tietokoneet ovat minusta aika pelottavia laitteita. Olen onnistunut kasvamaan aikuiseksi (älkää naurako siä takarivisä) niiden parissa ja vaikka lähellä toinenkin vaihtoehto on ollut, on tietokone minulle nykyään nimenomaan hyvä renki. Isäntänä se olisikin aika huono, jos vanhakansa sallii minulle tämän lainauksen. Minua pelottaa nähdä miten jotkut katoavat tietokoneiden pariin. En kykene ymmärtämään ihmisiä jotka haluavat naulita itsensä tuolin ja näyttöruudun väliin yhtäjaksoisesti koko vuorokaudeksi. Eihän se voi olla tervettä. Paikat jumiutuu, enkä tarkoita vain fyysisiä paikkoja. Mitä tapahtuu ihmiselle jonka koko maailma on vuosikaudet monitorissa? Jonka keskustelukyky on rajoittunut lyhyisiin "lol"-henkisiin lauseisiin? Jonka ystäväpiiri koostuu kirjaimista ja pikseleistä todellisten ajattelevien olentojen sijaan? Entäpä ne jotka surffaavat (käytän itsepintaisesti kaksois-äffää tuossa verbissä vaikka meille viime vuonna opetettiin ah niin hyödyllisellä kirjallisen viestinnän kurssilla että se kuuluu kirjoittaa yhdellä) yöt pitkät verkossa vain koska voivat. Olen minäkin sitä joskus kokeillut, mutta ei kiitos. Nukkuminen on hieno asia; en ole koskaan törmännyt verkossa mihinkään sellaiseen joka vetäisi vertoja unille - vaikka sitten sattuisi olemaan vähän latteampikin uniyö. Eikä tietenkään pidä unohtaa sitä mukavaa tunnetta kun herää pitkään ja hyvin nukutun yön jälkeen. Se on aliarvostettu tila nyky-yhteiskunnassa, minkä olen saanut surukseni huomata. Kunpa useammat ymmärtäisivät että sen tietokoneen voi joskus sulkea. Se onnistuu siitä napista missä on kuva sellaisesta ympyrästä minkä yläreunassa on sellainen pystyviiva. Yleensä.

Aitous on harha, ja totuuteen pettyminen vie meidät jatkuvasti kauemmas siitä mikä on tärkeää!

Tänään onnistuin poistumaan kotoa ensimmäisen kerran sitten sunnuntain; joskin vain lähipuotiin asti ostamaan erinäisiä Pirkka- ja Euroshopper-tuotteita. Virus on kuitenkin jo hellittämässä ja voitte kaikki huokaista syvään, en ole kuolemassa. Huokaisun positiivis/negatiivisen virityksen hienosäädön jätän teidän itse päätettäväksenne. Päässä kuitenkin juili yöllä siihen malliin että luulin jo kuun astuvan ikkunasta sisälle huoneeseen julmasti hymyillen ennen kuin tajusin että kirkkaanvalkoiset tuskanläiskät ne silmissä hyppivät. Kuin olisi otsanahan ja luun väliin kiristetty kilo lasinsirpaleita, jotka liikkuivat omaan tahtiinsa ja pyrkivät jatkuvasti vasemmasta silmästä ulos. Se sattui.

Sain palautetta joka kertoi että blogistani ovat skandit hukassa. Se on ikävää, mutta tuntuu kuitenkin olevan harvemman ongelma, tai sitten kaikki vain nauravat minun skanditkadottaneelle tekstintyngälleni ja odottavat koska itse huomaan. En tiedä. Ainakin niillä kolmella koneella & selaimella joita säännöllisesti käytän, kirjaimet toimivat, ja näyttivät ne Applen ruudullakin olevan OK kun viime viikon maanantaina sain moisen ihmeen nähdä. Kiitän kuitenkin tästä tiedonannosta ja jos ongelma on yleisempi niin kertokaa ja pyrin tekemään sille jotain. Niinkuin minä nyt mitään osaisin.

Sairasta miestä on parin päivän ajan ihmeesti piristänyt Kohina. Kohiskoon se virtuaalisessa eetterissä ikuisesti. Ei minulla tämän enempää sanottavaa tänään ollut. Sen siitä saa kun elää kolmatta päivää vain päänsä sisällä, ja se pääkin on pipi.

Jos aikaa todella voisi tappaa, tämä päivä olisi nyt vainaa

Talven ensimmäinen flunssa iski kovaa ja korkealta, ja kuumehoureissa vietetty päivä on mennyt kaikenlaiseen turhuuteen. Siis hyötyajattelevien ihmisten mielestä turhuuteen, minun näkökulmastanihan mikään mikä sallii mielikuvituksen leikkiä ei ole turhaa, tietenkään. Ja tästäpä johtuu että palaan viimeviikkoisen aiheen pariin. Sillä olihan sen tapahduttava. Kissansilmä löysi pienimuotoisen sukseen ja sen jäsenille nousi ego päähän. Vokalisti Ugukselle aivan erityisesti, ja niinpä tämä järjesti itselleen tilaisuuden päästää höyryjä ulos. Tulos oli hänen ensimmäinen soolotuotoksensa A Nightmare, basically, joka ilmestyi EP-mittaisena pienen norjalaisen levy-yhtiön kautta vain neljä kuukautta Kissansilmän pitkäsoittodebyytin jälkeen.



















1. Paralyzed (3:58)
2. A Cathedral of bad dreams (7:30)
3. Children of sorrow (9:12)
4. Raventhunder (6:46)


Ehkä suomenkielisen snobirock-yhtyeen vokalistilta oli jokseenkin odottamaton veto julkaista tämä rasvainen black-metal -albumi, mutta kuten Ugus itse totesi, "se oli tehtävä". Paha siihen on kenenkään vastaankaan väittää. A Nightmare, basically on soololevy sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä paitsi kappaleiden sävelet, sanat ja vokaalit (sekä tietenkin jälleen myös kansikuva ja cd-kirjasen visuaalinen ilme), ovat Uguksen vastuualueena myös lähes kaikki instrumentit. Minkäänlaiseksi multilahjakkuudeksi hän ei kuitenkaan tällä saralla paljastu; ehkä antilahjakkuus kuvaisi hänen soittotaitojaan terminä paremmin. EP saa kuitenkin varovaisia kehuja alan lehdistössä, etenkin poukkoilevien kappalerakenteiden aiheuttamaa pelottavan vainoharhaista tunnelmaa kiitellään. Ugus ottaa kehut tyytyväisenä vastaan ja jää suunnittelemaan seuraavaa sooloprojektiaan. Mitä kaikkea saakaan musiikinnälkäinen yleisö vielä häneltä ja Kissansilmältä nautittavakseen?

Kato, pyhä kirjotus! Uskotaan siihen, äkkiä!

Aina toisinaan jaksaa vielä tässäkin iässä ihmetellä sitä miksi jotkut ihmiset Uskovat (iso alkukirjain tarkoituksellinen). Se tuntuu liian oudolta, ei mahdu minun kalloni sisään. Totta kai olen kuullut väitteen jonka mukaan jokainen ihminen uskoo väistämättä johonkin, mutta tästäkin voi olla monta mieltä. Suurin osa ainakin omasta elämästäni on mennyt uskomatta mihinkään - paitsi ehkä "usko"-termin käsitettä venyttämällä nykyhetkeen. Tänään sentään uskon joihinkin asioihin. Moniin sellaisiin jotka ovat useille ihmisille itsestäänselvyyksiä, moniin sellaisiin joille useat tuhahtaisivat. Mutta minä en Usko. Siinä on vissi ero. Ne jotka Uskovat katsovat olevansa jossain määrin erikoisia ihmisiä. Pelastuneita ehkä, en tiedä. Outoa tässä on minusta se, että Uskovat, jotka täällä luterilaisuuden kukkeilla kunnailla kun vaelletaan ovat käytännössä kaikki kristittyjä mutta muihinkin järjestäytyneisiin uskontoihin tämä takuulla sopii, ovat omaksuneet tällaisen vuosisatoja vanhan opin ja toteuttavat sitä sitten sellaisenaan kuin se kertoisi millainen maailma tänään on. Ei se kerro. Kirjoitukset joita Uskovat pitävät tärkeitä ovat vanhentuneita ja kaiken kaikkiaan suvaitsemattomaan ahdasmielisyyteen kannustavia. (mutta kristittyjen naisten ei sentään tarvitse kätkeä itseään huntuun) Ehkä ymmärtäisin vielä sen että uskontojen pyhät kirjoitukset olisivat olemassa yhteiskunnassa ilman jatkuvaa fanaattista suhtautumista niihin, se saattaisi toisaalta olla ihan hyväkin asia. Kai niistäkin omat viisautensa löytyy ja vaikkei löytyisikään niin mahtuuhan maailmaan tekstiä. Yksilötasolla minä en Uskomista kuitenkaan ymmärrä. Minun on erittäin vaikea, tarkemmin sanoen kai täysin mahdoton, tajuta sitä miten yksi ihminen voi muokata koko maailmankuvansa joidenkin muiden kirjoittamien tekstien ja toisten sorvaamien ajatusten perusteella. Se on sekä pelottavaa että surullista. Näistä ihmisistä olisi varmasti johonkin paljon enempään. Onko maailman kohtaamisen pelko joidenkin kohdalla niin suuri (ja minä tiedän kyllä että se saattaa olla suuri) että kun kätkee oman itsensä kokonaan Uskon alle, tuntee olevansa turvassa. Voi lopettaa ajattelun. Minusta maailma on aivan liian - korostan vielä: aivan liian - monimutkainen kokonaisuus jotta joku muu olisi voinut minun puolestani ajatella ja kirjoittaa sen miten minun siihen tulisi suhtautua. Niillä jotka Uskovat ei ole tätä ongelmaa. Ylempää kerrotaan heille kaikki. Aivot narikkaan ja Uskomaan, ehkä he tosiaan kuvittelevat pelastuvansa joltain pahalta. Kuten sanoin, surullista. Uskonnon varjolla on tehty paljon pahaa, se on levittänyt paljon ahdistusta. En ole väkivaltaan taipuvainen, mutta toisinaan on käynyt päässä ajatus että jos tapaisin sen joka joskus aikanaan on keksinyt ensimmäisen uskonnon, saattaisin lyödä. Pettää meidän viilipyttyjenkin itsehillintä joskus.

Kuten sanoin, uskon minäkin joihinkin asioihin. Ne perustuvat sekä lukemaani että kokemaani, muiden ihmisten - niin ystävien kuin tuntemattomienkin - ajatuksiin, ja tietysti kaikkeen siihen mitä itse on vuosien kuluessa pohtinut, havainnut, prosessoinut. Muodostuva maailmankuva on minunlaiseni. Se ei ole mikään jumalansana, mutta varmasti todempi kuin jokin toistatuhatta vuotta sitten raapustettu teksti, jota ovat muokanneet niin monet umpimielisyyden ylläpitäjät monina pimeinä vuosisatoina etteivät varpaat riitä laskemiseen. Minulla ei ole myöskään tarvetta levittää omaa maailmankuvaani; hassu juttu, eikö vain? Uskovilla on se tarve. Ehkä he pelkäävät ettei heitä oteta vakavasti jos muut eivät ole samaa mieltä heidän kanssaan - mahdollinen oire maailmankohtaamisen pelosta varmasti sekin. Pari vuotta sitten Hansakorttelin edustalla Uskova mies saapui luokseni. (ehkä se johtui siitä että tuohon aikaan kasvattelin partaa ja näytin erehdyttävästi siltä miltä eräskin Jeesus länsimaisten mielestä näytti)
"Jeesus kuoli sinun vuoksesi", hän sanoi ja tyrkytti mainoslehtistä.
"Sepä ikävää", vastasin. "Minä en olisi halunnut hänen kuolevan. Minun mielestäni Jeesus olisi ansainnut pitkän ja onnellisen elämän, vaimon ja lapsia ja liudan lapsenlapsia."
Hän mulkaisi minua kuin pirua ja lähti pois. Jeesus oli viisas mies, opetuksistaan päätellen. Tämä lehtiä jakanut ei tuntunut olevan.




"Tää on mun leikkikenttä, mun kotikenttäetu!
Meikän hiekkalaatikko, meikän isot lelut!

Mun leikkikenttä, se oon minä joka määrää!
Meikän hiekkalaatikolla ei muut ala säätään!"

(Tulenkantajat, Leikkikenttä)

Jaan kanssanne kokemuksen

Eikä varmaan jää viimeiseksi.

Tämänkertainen kokemus on kuitenkin tarkemmin määriteltynä uni. Ei edes kovin tuore sellainen, vaan toukokuussa 2002 nähty, löysin sen harakanjalkoja muistuttavalla käsialalla (olenko maininnut että harakat ovat suosikkilintujani?) vihkoon raapustettuna tänä aamuna etsiessäni valmistumassa olevan nerokkaan romaanini loppuhuipennusta varten joskus kauan sitten tekemiäni muistiinpanoja, jotka ovat kadonneet. Mutta löysin tosiaan tämän unen. Mielestäni se kertoo jotain oleellista. Liitän vihkoonkirjoitetusta unesta jälkipuoliskon nyt tähän, teknisiä ansioita hiukan sokeroiden ja sanavalintoja ketjurasvalla sulavammiksi voidellen:

"Meille kerrotaan että joudumme valitsemaan ammatin johon meidät koulutetaan. Valitsen teatteriohjaajan linjan, koska se kiinnostaa edes vähän, muut eivät lainkaan. Ohjaajia koulutetaan vain yksi. Opettaja tulee paikalle, mies, avoimen tyytymätön siitä että juuri minä olen valinnut teatteriohjaajan ammatin. Se on kuulemma haastavaa hommaa ja palkkakin on huono. Sisä/ulkotilat katoavat, ja niin enimmäkseen mekin. Monta pientä värikästä kuutiota pyörii tasaisissa riveissä oudon maiseman yllä, suuri sininen ihmisenkaltainen olento (hirviömäiset kasvot) huutaa ja karjuu jotain kuin osoittaen sanansa maiseman katsojalle. Opettaja selittää samaan aikaan teatteriohjaajan työstä, hänen äänensä kuuluu taustalla. Välillä tapahtuu siirtymä piirrettyyn näkymään, väreiltään kuin lyijykynä paperilla. Yläoikealta saapuu näennäiskolmiulotteisesti suuria etäisesti dinosauruksen näköisiä liskoja, kyljissään portaat ja ovi. Niitä saapuu monta, ja ne jäävät toistensa taakse mutta silti kaikki on litteää, ilman varsinaista syvyysvaikutelmaa. Ovista alkaa virrata pikku-ukkoja loputtomasti, kaikki kulkevat liskon kyljessä olevat portaat alas ja jatkavat matkaansa alaoikealle. Liskot ja ukot ovat kuin kopioituja, yksilöiden välillä ei ole ulkonäkövaihteluita. Kaikki ovat oudon ilmeettömiä. Kutsun liskoja lokeiksi, mutta opettaja puhuu fonttisauruksista. Välillä näkymä palaa kuutioihin, sininen hirviömäinen olento hajoaa kappaleiksi hitaasti, kaavamaisesti. Unen lopuksi fonttisaurukset ja pikku-ukot ovat tämän asunnon eteisen lattiassa, liike jatkuu kuvamuodossa."






"I'm not sure who's fooling who here
as I'm watching your decay"

(Tori Amos)

Herttaiseksi luultu

Ironia on vaikea laji. Jotkut haltsaavat sen ihan suvereenisti, toiset joutuvat räpiköimään sen kivikkoisissa vesissä tämän tästä nenälleen tuuskahtaen. Kuten minä. Eilinen vauvakuumekirjoitukseni on aiheuttanut jo nyt muutamia hämmentyneitä kyselyitä siitä että olenko tosiaan minä kaikista ihmisistä sairastunut tuohon kieltämättä monesti tämänikäisillä tavattavaan oireyhtymään. Ei, en ole. Kyseinen kirjoitus on vain puolivillainen idea joka jää hämäräksi koska oletin oman nokkeluuteni kantavan liian pitkälle. Mieleeni nimittäin tuli (ja itse asiassa koko homma lähti liikkeelle tästä lapsia ja koiria käsitelleestä Pinserin jutusta) että voisin kirjoittaa aiheesta lapset vs. koirat vs. kissat. Mutta idea ei muodostunut päässäni 100% selkeäksi, joten hylkäsin sen. (tiedoksi että kissat olisivat voittaneet) Mutta termi "vauvakuume" joka tapauksessa jäi mietityttämään. Keksin että senhän voisi tulkita toisinkin. Siten että vauvakuume onkin jonkinlainen allergiankaltainen tila, joka alkaa oireilla aina kun kyseisestä taudista kärsivä joutuu lähelle vauvoja. Hauskaa, ajattelin. Ei se ollut. Mutta kirjoitin jutun silti. Ja kun sen sitten hämmentyneiden kyselyiden jälkeen luin uudestaan, tajusin että siinä kuvailemani heikotuksen tunteet voi varsin hyvin tulkita johtuvaksi siitä, että Ugus on nyt menettänyt sydämensä noille pikku otuksille. Ei ole - ei sinne päinkään. En siis olekaan se herttainen vauvasta haaveileva nuorimies joksi minua jo monet ovat luulleet. Enkä varmasti ihan lähiaikoina ole sellaiseksi alkamassakaan; tämänlaisestakaan vauvakuumeesta kun ei niin vaan parannuta. Ja niille sadoille kuluneen vuorokauden aikana sähköpostia lähettäneille halukkaille äitiehdokkaille voin vain todeta: olen pahoillani.

Vauvakuume

Niin, pakkohan se kai on myöntää. Minä kärsin aivan polttavasta vauvakuumeesta. Olen sairastanut sitä jo pidemmän aikaa, en nyt ihan jatkuvasti sentään - se ilmenee vain kun vauvoja on lähietäisyydellä. Silloin alkaa sydän hakata, henki kulkea pihisten ja pikapuoliin on päällä varsin kuumeinen olo. Tätä yleisluontoista heikkoutta ja hengenahdistusta jatkuu aina siihen asti kunnes vauva viedään pois. Sitten jälleen lihakset rentoutuvat ja sydänkin rauhoittuu siihen normaaliin satakymppiin takaisin. Vauvakuume on vakava sairaus johon ei liene lääkettä. Sitä sairastavia on yhteiskunnassa yhä enemmän. Meidät tuntee siitä että vaihdamme kadun toiselle puolelle kun lastenrattaat lähestyvät.

Kissansilmä: Kadonneet lampaat

Dägä dägä teki levyn, ja sen jälkeen muutama muu innostui asiasta ja onhan tämä kertakaikkiaan niin herkullisen hauska ajatus etten minäkään malta olla osallistumatta johonkin yhteistoimintaan, kerta se on ensimmäinenkin Uguksen elämässä. Eli tässä siis minun yhtyeeni Kissansilmän debyyttialbumi Kadonneet lampaat.



















1.Acta Thermopylae Cannibalia (prologi) (0:50)
2.Heräsin, ei muuta (4:06)
3.Kadonneet lampaat (6:50)
4.Rousku (5:19)
5.Vääränlainen laumaeläin (4:25)
6.Joen lähestyvä pohja (3:06)
7.Harbodan majakka (Keskiyö ajan takana) (8:40)
8.Sateenvarjosurmaaja, tai "Mikä tämän laulun nimi on?" (4:53)
9.Heikko (2:10)
10.Nukun haapojesi alla (4:38)
11.Acta Thermopylae Cannibalia (epilogi) (4:22)


Jos Kissansilmän musiikkia pitäisi yrittää määritellä, voisi kokeilla seuraavaa kaavaa: Bad Seeds, jossa Syd Barrett on korvannut Nick Caven vokalistina, ja jonka soittajat yrittävät kuulostaa Big Lupu ja Rumble City -levyjen aikaiselta 22-Pistepirkolta. Soundimaailma on ottanut vaikutteita mm. Tori Amokselta ja Kuusumun profeetalta. Siis jos pitäisi yrittää määritellä.

Levy sisältää luonnollisesti edelliskesäiseltä Hetkiä tyhjiössä-ep:ltä löytyneen pienimuotoisen kesähitin Heräsin, ei muuta. Myös Vääränlainen laumaeläin julkaistaan singlenä, mutta se ei kiinnosta enää ketään, ja Kissansilmä on tuomittu tiettyjen akateemisten piirien kulttibändiksi. Se ei haittaa yhtyeen jäseniä, etenkin sanoituksista ja kansikuvasta vastannut vokalisti (ja tuottajan poismiksaama perkussionisti) Ugus vaikuttaa tilanteeseen tyytyväiseltä. "Eipä tässä", hän toteaa Suen haastattelussa, ja vaikenee jättäen haastattelijan odottamaan jatkoa. Levy myydään loppuun Porin Green riverissä, muualta sitä vielä löytää.