Kuudesti kuussa

Silmänkääntövankila, tämä blogi jonka otsikon lainasin työn alla olleesta romaanikäsikirjoituksesta kun ei siellä Educariumin tietokoneluokassa (kotona ei ollut tuohon aikaan nettiä) muutakaan tullut mieleen, täyttää tänään kaksikymmentä vuotta. Tämä on päivitys numero 1468; se tarkoittaa että olen blogannut 73,4 kertaa vuodessa, kuudesti kuussa keskimäärin. Myönnettäköön, että noin puolet päivityksistä on neljän ensimmäisen vuoden ajalta. Mutta ehkä laatu on korvannut määrän. Ei kun ne ovatkin tainneet laskea samaa lehmänhäntää pitkin. D'oh!

Vuosien kuluessa olen aloittanut ja lopettanut lukuisia muita blogeja. Kaikkia en enää muistakaan, mutta joskus laskeskelin että viittätoista eri blogia olen eri aikoina ylläpitänyt tai ollut sellaisissa kollektiivisesti mukana. Tällä hetkellä (semi)aktiivisia ovat ne jotka tuossa sivupalkissa vielä killittävät. Se mitä olen näinä vuosina oppinut, on että toisin kuin luulin, juuri tämä on minulle rakkain tapa kirjoittaa. Ei kirja, ei artikkeli, ei draama. Ajatusten ja sanojen hetkittäinen harkitsematon räiskähtely digieetteriin. Kokeilukeittiö jossa rasva pärskyy ja jauhot pöllyää.

Ajattelinko blogia perustaessani että teen tätä kaksikymmentä vuotta myöhemmin? En tietenkään. Kuka ajattelee niin kauas tulevaisuuteen? Maailma oli silloin erilainen, eikä siitä sen enempää. Olin itsekin aika tavalla erilainen, vaikka ripaus Ugusta on vielä Susanissakin jäljellä. No, tietenkin he ovat molemmat olleet enemmän tai vähemmän läsnä aina.

Jossain välissä kirjoittelin pari kirjaa, valmistuin maisteriksi, hankin ja maksoin pois asuntolainan, perheellistyin, erosin, palasin koulunpenkille. Kaikki kiertää kehää.

Lumi on maassa nyt toista päivää tänään. Siihen jää jälkiä, mahtaako siitä muuta iloa olla.