26.2.21

Twin Peaks, The Return – Kohtauksia 1/3

Twin Peaksin muutaman vuoden takainen paluu oli sen tason tv-tapaus, että uusien sarjojen tekemisen olisi voinut lopettaa siihen. Täydellisyys oli saavutettu. Suunta oli enää alas. Aloin jokin aika sitten katsoa tätä kolmoskautta toistamiseen. Kokemus on ollut ensikierroksen mukaisesti antoisa, mutta myös silmiä avaava – monet mysteerit ja umpikujat ovat selvinneet, kun on osannut kiinnittää etukäteen huomiota tiettyihin asioihin. Palkitsevaa.

Twin Peaks on tarinankerronnan ohella sinemaattisen ilmaisun väkevää voimaa. Näkee, että paluu on ollut David Lynchille sydämen asia – niin hyvässä vedossa hän on tätä tehdessään ollut. Jokaisesta jaksosta tuntuu löytyvän jokin kertakaikkinen klassikkokohtaus. Niitä olen kerännyt tähän päivitykseen, ja kahteen myöhempään. Jokaisesta jaksosta (tai "osasta", kuten nämä virallisesti on nimetty, ja siinä mielessä tämä on onnistunut ratkaisu, että yhden 18-tuntisen Lynch-elokuvan osiahan nämä jaksot käytännössä ovat) olen poiminut suosikkikohtaukseni, tai lynchmäisimmän kohtauksen, tai mieleenjäävimmän, miten sen nyt haluaakin määritellä. Välillä valinta on ollut ilmiselvä, välillä vaikeampi. Huvittaakseni lähinnä itseäni olen myös poiminut Internet movie databasesta joka jaksolle määritellyt vaarallisen sisällön asteet "parents guide"-osiosta. Oma "parents guide"-tuntumani on, että en antaisi 14-vuotiaan jälkikasvuni tätä katsoa. Ehkä parin kolmen vuoden kuluttua voisi jo mennä, joskin epäilen ettei hän ole Lynch-kohderyhmää.


Part 1: My log has a message for you
[Imdb parents guide – Sex & nudity: moderate, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]


Avausosan ylivoimaisesti hallitsevin kohtaus on yllä näkyvä lasilaatikkoepisodi. Sen myötä pyörähtää jakson puolivälissä sellainen Lynch-vaihde päälle, että jos ei vielä siihen mennessä, niin tässä kohtaa ruudun ulkopuolinen maailma unohtuu. Vaikuttava tilan tuntu hallitsee. Kolkko halli, humisevat kamerat, itse lasilaatikko. Ja nämä kaksi nuorta kahveineen. Jotain on tapahtumaisillaan, sen katsoja kyllä tietää, sen verran hermostunut tunnelma on. Seksi ja kuolema räjähtävät ruudulle kohtauksen parin viimeisen minuutin aikana. Katsoja ei tiedä keitä nämä henkilöt ovat, mitä tapahtuu, miten tämä liittyy mihinkään muuhun mitä jaksossa nähdään – eikä sillä ole merkitystä. Itse asiassa ensimmäisessä jaksossa ollaan erittäin vähän niin Twin Peaksissä kuin ylipäätään tuttujen hahmojen parissa. Silti immersio ruuduntakaiseen todellisuuteen on täydellinen.


Part 2: The stars turn and a time presents itself
 [Imdb  – Sex & nudity: moderate, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]


Toisin kuin monessa paikassa piipahtava avausjakso, tällä kertaa keskitytään pääasiassa kahteen pitkään kohtaukseen: "Black Lodgessa" yhä olevaan Cooperiin, sekä hänen sillä hetkellä South Dakotan Buckhornissa puuhailevaan kaksoisolentoonsa. Punaiset verhot, keski-ikäistynyt Laura Palmer ja eräänlaiseksi aivoksi hermostoineen vuosien aikana kehittynyt tanssiva kääpiö saivat melkein valitsemaan suosikkikohtaukseksi sen mitä Lodgessa oli meneillään, mutta lopulta jakson päättävä vanhaan tuttuun Roadhouseen sijoittuva kohtaus oli sittenkin koskettavin. Nelikymppinen Shelly viettämässä iltaa ystäviensä kanssa oli vanhan ystävän näkeminen vuosikymmenten jälkeen. Katsoja ei vielä tiedä mitä Shellyn elämään kuuluu, mitä kaksikymmentäviisi väliin jäänyttä vuotta on pitänyt sisällään. Mutta Shellyn olemus kertoo, että hän on päässyt nuoruudenvaikeuksiensa yli. Yhdistettynä yhteen parhaimmista sarjan huikeista jaksonlopetuskappaleista (Chromatics: Shadow) tässä sinänsä ohikiitävän arkisessa kohtauksessa on jotain sydämeenkäyvää.


Part 3: Call for help
[Imdb  – Sex & nudity: moderate, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: severe]


Jakson ensimmäinen puolituntinen koostuu yhteen nivoutuvista kohtauksista, joissa Kyle MacLachlanilla on kolme roolia: Agentti Cooper, tämän paikan ottanut kaksoisolento, sekä Dougie Jones – josta katsojat eivät vielä toistaiseksi tiedä paljoakaan. Ensi kertaa katsottuna tämä oli aika tripahtava kokonaisuus, mutta toisella kerralla juoni osoittautui lopulta varsin yksioikoiseksi. Todellinen Cooper on vihdoin 25 vuoden jälkeen palaamassa Lodgesta takaisin, mutta hänen kaksoisolentonsa ei aio tähän paluuvaihtokauppaan alistua. Vaikka kohtaus sisältää yhden Lynchin uran monista upeista autokolareista, on loppujen lopuksi vaikuttavinta alun kuumehoureinen painajaismaailma, jossa Cooper on yhtä ulalla kuin katsojakin, mutta yhtä lailla niin jonkin tärkeän kuin pelottavankin äärellä tässä myös selvästi ollaan. Nykivä, katkeileva, lähelle ja kauas väläyksittäin zoomaava leikkaus ja painostava äänimaailma vievät mukanaan ensi minuutista lähtien. Lopulta kohtaus vie avaruuteen, Garland Briggs leijuu eteerisenä hahmona ohitse, ja sähköpistokkeen kautta palaillaan tosimaailmaan. Ilmiömäistä.


Part 4: ...brings back some memories
[Imdb  – Sex & nudity: none, Violence & gore: mild, Frightening & intense scenes: moderate]


Koko edellisen jakson mittaisen intensiivisen painajaishallusinoinnin jälkeen vuorossa oli sarjan toistaiseksi leppoisin ja komediallisin tunti. Kuten huomaatte, on huolestuneita vanhempiakin vakuuteltu, ettei jakso sisällä alastomuutta, ei verta eikä väkivaltaa. Kivasti vanhoja tuttuja hahmoja sen sijaan nähdään, kuten FBI:ssä johtoasemaan ylennyt Denise Bryson ja nyttemmin Twin Peaksissä poliisina vaikuttava Bobby Briggs. Myös sarjan vakiokaartiin asettuvia uusia henkilöhahmoja tavataan, kun sheriffi Truman (ei se entinen) ja Naomi Watts Dougie Jonesin vaimona ilmestyvät ruutuun. Koko jakson paras hetki tapahtuikin Jonesien keittiössä aamiaisella. Dave Brubeck Quartetin Take Fiven soidessa isä ja poika bondaavat pannukakkujen äärellä ja katatonisessa Dougiessa nähdään viimein jokin tunnereaktio hänen maistaessaan ensi kertaa "paluunsa" jälkeen kahvia. Nauroin ääneen.


Part 5: Case files
[Imdb  – Sex & nudity: mild, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: moderate]


"This is Dr. Amp, doing the vamp for liberty, climbing the ramp to justice, and lighting the lamp of freedom!" Viides oli tähänastisista jaksoista hidastempoisin ja räjähtävästä autosta huolimatta rauhallisin, kunnes viimeisen viisitoistaminuuttisen aikana otetta kiristettiin tuntuvasti ja saatiin useampikin intensiivinen kohtaus. Myös paljon niin vanhoja tuttuja (Nadine Hurley, Norma Jennings) kuin uusia tärkeitä (Richard Horne, Shellyn tytär Peggy) hahmoja nähtiin ensi kertaa. Kaikesta kiinnostavasta huolimatta oma suosikkihetkeni oli tämä tohtori Jacobyn palavatunteisesti verkkoon striimaama lähetys, joka päättyi kahdella kultakerroksella päällystettyjen paskanluomislapioiden mainokseen. "Shovel your way out of the shit!"


Part 6: Don't die
[Imdb  – Sex & nudity: none, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]


Jakso sisälsi monta jollain tavoin mieleenjäävää kohtausta – enemmän kuin pari edellistä – muttta toisaalta ei yhtään sellaista, joka olisi noussut muiden yli. Jopa Lynchin mittapuulla poikkeuksellisen brutaalin murhan ja karun yliajon ohella nähtiin muun muassa ensi kertaa Diane, tuo alkuperäisessä Peaksissä vain Cooperin yksinpuhelujen kohteeksi jäänyt hahmo. Mutta sittenkin pidin eniten yllä näkyvästä kohtauksesta, jossa Dougie Jones uppoutuu töihinsä – toisin sanoen näkee kummia visioita valopisteistä ja yksikätisestä miehestä raapustellessaan lapsenomaisia piirustuksiaan. Kohtaus on jollain oudolla tavalla hypnoottinen, mihin suurin syy on kenties Angelo Badalamentin musiikissa. Eteerinen, pelottavan surumielinen, mutta lähes ambientisti leijaileva kappale käy suoraan katsojan ytimeen.

Ei kommentteja: