Täytyy kyllä sanoa, että olisipa parisuhteeni monta pykälää kuivikkaampi ilman Reiner Kniziaa! Tässä on nyt parisen vuotta pelattu aktiivisesti Battle linea, ja joku vanha pukki toi pyhinä kerrassaan lupaavalta vaikuttavan Genialin (tai Ingeniousin, tai millä nimillä pelin erikieliset painokset nyt sitten tunnetaankin). Sitä vielä muistaa ajan, kun "lautapeli" tarkoitti sitä, että heitetään noppaa ja edetään laudalla; nykyisin niissä joutuu tekemään jatkuvia päätöksiä ja ratkaisuja, valintoja joiden painoarvoa punnitaan kuin elämän ja kuoleman kysymyksiä konsanaan; tyttärellekin hankin synttärilahjaksi Lasten Carcassonnen, joka on juuri niin hieno, että sillä vanhemmatkin innostuivat ottamaan matsia kun pienokainen jo höyhensaarilla vaelsi. Miksei minun lapsuudessani ollut tällaisia pelejä? Me vain väänsimme sitä iänikuista Afrikan tähteä paremmasta tietämättä, no Osakepeliäkin sentään välillä. Se se vasta oli jotain, herranjestas.
Eiku liioittelin, ei meillä kuivikasta olisi silti.
Olen kyllä miettinyt tarinankerronnan lainalaisuuksiakin viime aikoina, olen sellaiseen satunnaisen taipuvainen. Vertailen 1950-luvun italialaisia Disney-sarjakuvia Monty Pythonin lentävään sirkukseen. Kuuntelen Elbow'n paria viimeisintä albumia havaiten niissä yhtymäkohtia 80-luvun loppupuolen tietokonepelimusiikkiin. Katson kissan katoavan laavalampun taakse, ja kun keittiön patteri viilenee jälleen talonmiehen pelastusyrityksistä huolimatta, keitän glögiä ja uppoan Klippan-sohvalleni ilmeisesti viimeiseksi jääneen Harjunpää-romaanin kera. Toki toisinaan mietin elämäni merkitystä, koska jokainen meistä varmasti tekee niinkin. Jos piirtäisin kaavioita tavoista, joilla yhdistelen asioita, muistuttaisiko lopputulos kaunista kukkaa vai juuri senkaltaista kaaosta, jota jokaisen ajatukset lopulta ovat, mutta sillä erolla että - -
En löytänytkään eroa. Minun tietokoneeni kovalevyllä on kansio "Tekstit", jonka koko on 35 megaa. Siitä 4,5 megaa on vuosina 1996-2006 kirjoittamiani unia. Tapa jäi, koska unet kävivät liian yksityiskohtaisiksi kirjoittaa järkevästi ylös. Kun muistaa kaiken, joka jumalan yksityiskohdan jokaisesta näkemästään esineestäkin, tulee mieleen miksi ja kenelle tätä tekee. Ja toiseksi: uneni olivat alkaneet jo lähteä sille tielle, jota ovat sittemmin edenneet: niiden juonenkäänteet vaihtuvat toiseksi silmänräpäysten välein, muutaman sekunnin sisällä siirrytään ulkoa mummolaan, ala-astellee, nykyiseen keittiöön ja taas jonnekin toisaalle, luonnonlait vaihtuvat sydämenlyöntien myötä, sakeana joukkona ympärillä pyörivät henkilöt ovat yhdistelmiä kaikista koskaan tuntemistani ja vaihtuvat nekin toisiksi kuin karusellissa, ja tietenkin jokaisen unen jokaisella maailmalla on aina oma pitkä historiansa, tapahtumilla on taustansa, ja vaikka tämä kaaos nukkuessa aina onkin mitä luonnollisin tila, ei kirjoitettu kieli kertakaikkiaan riitä kun tämän yrittää talteen saada. Joskus toki huomaa toivovansa että jaksaisi; että päivässä olisi se ylimääräinen parituntinen, jonka voisi käyttää siihen, että edes yrittäisi. Ja kun sitten olisi lopulta sen tehnyt, hiki otsalla saanut kirjoitettua edes jossain määrin onnistuneen kuvauksen unestaan tekstimuotoon, ei ketään muuta kiinnostaisi ikinä. Kun se kuitenkin on vaan jonkun ihmisen uni.
Viime yönä valvoin ja mietin Raamatun kultaista sääntöä. Miksi siinä käsketään ihmisille tekemään tekijän omien toiveiden mukaan? Eikö pitäisi kysyä niiltä kohteilta mitä he haluavat?
Minulla oli tänään yksi tärkeä aihe, josta piti kirjoittaa, ja se unohtui sillä välin kun etsin noita lautapelilinkkejä.
2 kommenttia:
Ei siinä niin käsketä vaan samaa kuin Kardemumman laulussa: pitää olla toisille kiltti ja ketään kiusata ei saa. (Varmaan haluat että muut kohtelevat sinua kiltisti eivätkä tarkoituksella kiusaa?)
Ilmeisesti kultaisia käskyjä on useampia kuin yksi.
Lähetä kommentti