Ulkona näyttäisi satavan jotain mähnää. Kenties mannaa taivaasta, tai lietettä, ehkä palmuöljyä tai enkelinhikeä. Ei minua mikään yllättäisi, olen siten kyllästetty että kaiken otan vastaan kuin annetun. Katselin viime yönä kirjahyllyäni. Sivelin sen sileitä seinämiä, koskettelin kirjojen kansia, nautin näkemästäni. Ajattelin että pian luen uusiksi joitain suosikkejani: Roszakin Flicker, Banksin Pelaaja, saattaisinko jopa Olli Jalosen pariin uskaltautua, miksikö nuo hyllyssä ovat jos ei niitä lukisi joskus uudestaankin? Harva kirja enää kaltaiseni konkarin sytyttää kuin sen nuoren siloposkisen miehenalun silloin joskus. Posti toi hauskan lahjan, käsinnäperrelty artefakti tuli Turun suunnalta, odotti kynnykselläni kun saavuin joskus yön tunteina, avasin kääreensä ja hölmistyttyäni hetkeksi herkesin sitten nauramaan kuin vikapää. Mistäkö saavuin? No, vuonna 2009 sain kutsun blogipikkujouluihin, jotka pidettiin ravintola Weeruskassa. Eilen sinne vihdoin ehdin, mutta jengi ei enää ollut mestoilla. Onneksi oli muuta seuraa. Nautin yhden elämäni maistuvimmista pizzoista. Ja olutta. Nyt kuuntelen käytävästä kaikuvaa kahleen kalinaa. Hissi humisee hiljaa, keittiön patteri hiipui viikolla, huone on käynyt jääkylmäksi, pakastin sen sijaan lämpenee kuin maailmanlopun edellä, kahvinkeittimeni sentään toimii, mutta kaikki nämä seinilleni kiinnitetyt kuvat, olen ajatellut niiden olevan portteja toisiin hetkiin: jos jaksaisin, astuisin niistä menneisiin kesiin. Mutta kynnykseni ovat korkeita nykyisin, ja ne helposti ihmisen kamppaavat, tuhoavat, ja sitä huomaa palaavansa onnellisempiin asioihin kuin talvi. Ja kuitenkin on ympärilläni salaa hyviä ihmisiä. Rakas, kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti