Ja rajapyykit rikkuu

Miten vertauskuvallista, että aloittaessani tuhannennen Silmänkääntövankila-päivityksen, on tämän vanhan hp-läppärini vierellä hurahtelemassa ensiasennustaan käyntiin upouusi Acer-merkkinen. Silloin kun tämän muinaismuistoni hankin, en vielä tiennyt mitä tarkoittavat USB ja mp3, olin järkyttynyt korppuaseman puutteesta ja mietin mihin ihmeeseen tarvitaan niinkin isoa näyttöä kuin 15 tuumaa. No irccaamaan en alkanut (se taitaakin olla nykyisin jo ihan out), eivätkä mp3:t lopultakaan tälle koneelle ehtineet; muuten vanhan kanssa kyllä pärjäisi, mutta viimeistään viimekesäisen kamerahankinnan jälkeen on välimuisti ollut kovilla. Kun kone jumittaa "ei vastaa" -tilassa noin 50% käyttöajasta, on syytä marssia Verkkokauppaan (siis kun vuoden verran on ensin sitä jumitusta kironnut) ja poimia hyllystä ensimmäinen hyvältä näyttävä läppäri.

Vaan pitikö tästä puhua? Ei tietenkään. Olin suunnitellut merkittävää päivitystä bloggaajaidentiteetistäni, kunnes tajusin ideologiani olevan lähinnä sen puutetta. Toki pyrkimyksiä on ollut alusta asti: ilmaisun ontumattomuus, banaaliuden välttely paitsi ironisessa mielessä, kantaaottavuuden kätkeminen ylilyönteihin (en pidä ajatuksesta, että kertoisin mitä mieltä ihan todella olen joistakin päivänpolttavista aiheista), satunnainen kulttuurirupustelu, sekä tietenkin päässä singahtelevien tarinoiden ulossyöttö; mahdollisesti, ja useinkin, omaan elämäntilanteeseen mukavien metaforien ja temaattisten aasinpengerten kautta kytkeytyen.

Työkseni en kirjoita, enkä blogianikaan ole edes googlemainosten kelmeään kouristukseen uhrannut. Tämä on puhtaan pyyteetöntä itsensäluomista, lähes alkuhetkistä alkaen tämä on olemustani leimannut siten, että syitä miksi bloggaan on oikeastaan mahdotonta enää erotella syistä miksi ylipäätään olen. (Sivuhuomautus: pilkutukseni on usein valitettu olevan pitkissä lauseketjuissa vaillinaista. Tiedän. Se on sitä tarkoituksella!!) Loppujen lopuksihan tämä on vain elävä sanataideteos. Viikonloppuna teimme lapsen kanssa puistossa elävän veistoksen. Kasasimme lumesta pyramidin (en välttämättä ole väärässä, kun arvioin tämän olevan elämäni pisin talvi: marraskuun puolivälissä satanutta lunta on edelleen paksut kerrokset siellä, missä aurat eivät mahdu jyräämään ja vappuun on kaksi viikkoa), lapsen korkuisen, ja totesimme sen muuttavan luonnettaan päivä päivältä auringon sulatellessa sitä eri puolelta, mahdollisten kulkijoidenkin sitä muokatessa. "Me ollaan taiteilijoita ja taiteilijat saa tehdä mitä haluaa!", oli se mikä lapsen mieleen prosessista jäi, niin kuin pitikin.

Kävin viikonloppuna hänen kanssaa myös Ateneumissa, katsoimme kaikki klassikot. Taistelevia metsoja tuijotimme pitkään, ja Simbergin Haavoittunutta enkeliä. Teos ei kuulunut suosikkeihin: "Se näyttää niin harmilliselta." Ymmärsin tunteen. Seuraavana päivänä hankimme potkulaudan ja yritimme kierrellä Taka-Töölön koiranpaskakerrostumia, mutta esiintymistiheys hipoo tällä hetkellä ennätyslukemia. Hankkikaa ihmiset kissoja. Ne kakkii laatikkoon.

Tuhannes päivitys tänään tarkoittaa, että olen blogannut tänne noin 2,7 päivän välein. Se kuulostaa nykyisin tuhkatiheältä, mutta pitää muistaa, että ensimmäiset puolitoista vuotta kirjoitin päivittäin, välillä parikin kertaa päivässä. Silloin oli asiaa. Tai ehkäpä asia vain nykyisin suodattuu paremmin. Nykybloggaukset ovat siis tavallaan asian ydinmehua, eikä

Kahvi loppui. Ehkä pitäisi siirtyä katsomaan mitä tuo Acer pitää sisällään. Lukekaa Pientä räjähdystä! Minä puhallaan nyt vappupilliin: hviip!