Pien' perkel'

Selkärangattomuus on paheistani pienin ja silti sekin tunkee ruman kuononsa esiin kun sitä vähiten kaipaan. Olin vakaasti päättänyt edellisen päivityksen olevan Silmänkääntövankilan Final Closure!, ja tässä sitä taas mennään. Säälitän itseäni ja naapurin mummoa. Koin kummallista sanomisen tarvetta eilen, ja koska en milloinkaan sano asioita ajallaan, suoraan, niiden kohteelle tai oikein, liiskantuvat ne sitten joskus tekstiksi tänne. Mitäpä siitä, että täältä niitä ei löydä kuin ken lienee, te binääriset hahmot ja pikselöidyt kasvokuvat, te siellä jotka vihaatte ja rakastatte ja etenette jokapäiväistä polkuanne kohti vääjäämätöntä; en voi tietää onko teitä olemassa, ja silti, siltikin... Jokin teissä. Hahmoja. Meistä jokainen haarautuu miljooniksi, jälkemme puuroutuvat ja taakse mennessä ne liittyvät toisiinsa, me palaamme pisteisiin. Jossain kaukana jokin kaunis, pieni ja sykkivä. Valo on kaunis, lohduttava. Valossa ihminen ei pelkää.

Mutta pimeys tietenkin. Ja se mitä minun oli tarkoitus sanoa, on taas kryptattu jonnekin ihopoimujen kuivahtaneisiin kätköihin. Voi luoja tätäkin elämää. Jokainen kahvikupillinen voi olla viimeinen. Istuin takaoven portaalla, kuuntelin pensaikon takaa käytyä keskustelua, jossa naapurin ovelle jumiutunut perheenäiti jutteli kaltaisensa kanssa ja edellämainitun lahkeessa roikkui lapsi kärttäen äidiltään: "Kato taivaalle! Kato taivaalle!". Minä katsoin, enkä pimeässä nähnyt kuin tähdet. On sekin sentään. Olen oudosti hetkissä kiinni. Kymmenen vuotta hetkiä, puhalsin ne savuna iltataivaalle ja sisällä kahvi oli sillä välin valmistunut. Piirtäisin seinään viivan jokaisesta ystävästä, jonka en halua katoavan ja mietin olenko vielä koskaan ollut mistään niin varma kuin siitä että olen tällä hetkellä epävarmempi kuin milloinkaan aiemmin elämässäni.

Jospas taas poistuisin.