Aika katsoo harmaantuvista silmistä takaisin. Peilin sidos pysyy, sen tyhjyytensä ympärillä vaeltavat hiukkaset heijastavat menneitä hetkiä. On ilta tai ehkä aamu, jospa tietäisinkin, ja ajattelen: mikään ei niin paljon lannista kuin lupaaminen ja poisvienti. Mihin enää pyrin? Laadin luetteloita ihmisistä joita ei ole koskaan ollut. Montako maailmaa pään sisään mahtuu? Sanat ovat ihmeellinen asia, hämmästyttävä kyky luoda muutamalla kirjaimella todellisuus, joka kasvaa ajatuksissa valon voimalla miljooniksi kohtaloiksi.
Totta kai on todellisuuksia, miljardeja, jokainen tulkinta poikkeaa toisesta ja jokainen on yhdestä pisteestä nähty. Portti, ehkä se on oikea sana. Milloin tahansa se raottuu jonnekin niistä väleistä joissa tämän rakennelman palaset eivät hetkeen kohtaa. Mitä sieltä valuu ulos näkyy aavistuksen silmäkulmassa varjona ja katoaa lopulta mielestäkin. Toiset katoavat niihin väleihin.
Ja maailma nauraa yrityksilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti